Olen hieman päälle parikymppinen nainen. Kerkesin asua avomieheni kanssa neljä vuotta yhdessä ja lapsemme kera siitä kaksi vuotta. Raskaaksi tultuani alamäki alkoi. Lapsen isä ei selvästikään ollut valmis "tylsään perhe-elämään", jota minun mielestäni sen ei tarvitse olla. Mutta kuitenkin..
alkoi joka viikonloppuiset ryyppyreissut. Todella epäkunnioittava käytös minua kohtaan. Käytös oli myös hyvin ailahtelevaa, sillä aina välillä mies näytti parastaan ja oli ystävällinen. Illat kokonaisuudessaan töitten jälkeen vietti koneella ja pelaten. Eli vetäytyi selkeästi minusta ja lapsesta. Syyksi sanoi rankan työn ja sen että hänellä on siihen oikeus. Noh tottakai. Jokaisella on oikeus tehdä mitä lystää. Mutta kunnioittaako silloin enää kumppaniaan? Jos minä uskalsin korottaa ääntäni tai sanoa, etten ole tyytyväinen tilanteeseen, lenti tavarat seiniin tai kohti minua. Hän käytti erittäin pilkkaavaa kieltä ja henkistä väkivaltaa, jota en varmaan halua sisäistää/uskoa vieläkään. Ne kummallisella tavalla unohtuu mielestäni. Kuukausi sitten muutin yhteisestä kodistamme lapsen kanssa ja olemme nyt asuneet erillämme. Hän ei ota viikonloppuisin lastamme hoitoon, hänellä on aina jotain muuta ja ryyppäämään on päästävä joka viikonloppu. Hän käy täällä aina välillä kylässä ja käyttäytyy minua kohtaan silloin kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut (vaikka olemme asumuserossa!). Hänen äitinsä ei tiennyt erostamme/muutostamme selvästikään mitään, kun viimeksi puhuin hänen äitinsä kanssa puhelimessa enkä sitten maininnut minäkään. Avomieheni ei myöskään ole juurikaan puhunut kuin yhdelle kavereistaan ja tällekin maininnut asiasta noin ohimennen sivulauseessa.
Jos minä otan yhteyttä häneen, haluan jutella tilanteestamme, hän vaihtaa aihetta tai puhelimessa sanoo ettei nyt jaksa puhua ja laittaa luurin kiinni ja jo kliseeksi muodostunut lause "mä en nyt kerkeä"(..ja kiireitten syy on elokuvan katsominen, pelaaminen, netissä surffailu yms.) Kun itsekin kuuntelen itseäni, mietin miksi jaksan tätä? Miksi elättelen toivoa, että mies saisi jonkun "herätyksen" ja tajuaisi että me olemme lapsen kanssa hänelle tärkein asia? Elättelenkö turhaa toivetta? Olisiko aika antaa periksi? Mitä minä voisin tehdä?
alkoi joka viikonloppuiset ryyppyreissut. Todella epäkunnioittava käytös minua kohtaan. Käytös oli myös hyvin ailahtelevaa, sillä aina välillä mies näytti parastaan ja oli ystävällinen. Illat kokonaisuudessaan töitten jälkeen vietti koneella ja pelaten. Eli vetäytyi selkeästi minusta ja lapsesta. Syyksi sanoi rankan työn ja sen että hänellä on siihen oikeus. Noh tottakai. Jokaisella on oikeus tehdä mitä lystää. Mutta kunnioittaako silloin enää kumppaniaan? Jos minä uskalsin korottaa ääntäni tai sanoa, etten ole tyytyväinen tilanteeseen, lenti tavarat seiniin tai kohti minua. Hän käytti erittäin pilkkaavaa kieltä ja henkistä väkivaltaa, jota en varmaan halua sisäistää/uskoa vieläkään. Ne kummallisella tavalla unohtuu mielestäni. Kuukausi sitten muutin yhteisestä kodistamme lapsen kanssa ja olemme nyt asuneet erillämme. Hän ei ota viikonloppuisin lastamme hoitoon, hänellä on aina jotain muuta ja ryyppäämään on päästävä joka viikonloppu. Hän käy täällä aina välillä kylässä ja käyttäytyy minua kohtaan silloin kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut (vaikka olemme asumuserossa!). Hänen äitinsä ei tiennyt erostamme/muutostamme selvästikään mitään, kun viimeksi puhuin hänen äitinsä kanssa puhelimessa enkä sitten maininnut minäkään. Avomieheni ei myöskään ole juurikaan puhunut kuin yhdelle kavereistaan ja tällekin maininnut asiasta noin ohimennen sivulauseessa.
Jos minä otan yhteyttä häneen, haluan jutella tilanteestamme, hän vaihtaa aihetta tai puhelimessa sanoo ettei nyt jaksa puhua ja laittaa luurin kiinni ja jo kliseeksi muodostunut lause "mä en nyt kerkeä"(..ja kiireitten syy on elokuvan katsominen, pelaaminen, netissä surffailu yms.) Kun itsekin kuuntelen itseäni, mietin miksi jaksan tätä? Miksi elättelen toivoa, että mies saisi jonkun "herätyksen" ja tajuaisi että me olemme lapsen kanssa hänelle tärkein asia? Elättelenkö turhaa toivetta? Olisiko aika antaa periksi? Mitä minä voisin tehdä?
Vastaukset 13
Vanhimmat
Ehkä sitten kuitenkin on niin, ettette te oikeasti ole miehelle tärkeitä, Näinkin voi asiat olla ja ovat monessa avioerossa olleetkin.
Tiedän miehiä, jotka kyllä auliisti puhuvat lapsistaan ja miten heitä pitäisi kasvattaa yms. mutta eivät itse ole valmiita tekemään mitään asian eteen. Pari eronnutta miestä ei tapaa ollenkaan lapsiaan, on hyljännyt heidät täysin kostoksi vaimolle. Eikä tuo asia näytä menoa haittaavan.
Joskus on vain tosiasiat myönnettävä.
Luulen, että sinun kannattaa vain odottaa. Miehet eivät ole koskaan valmiita vanhemmuuteen ja menee aikansa, että sen sisäistää. Jotkut sisäistää sen nopeammin ja jotkut myöhemmin. Sitten on pieni ryhmä , mitkä elää aivan omaa elämäänsä ja heidän mielestä kaikki on ok, kunhan itse saa pitää hauskaa. Odota nyt jonkun aikaa ja elä omaa elämääsi. Kyllä se tulee koputtelemaan sinun oveasi myöhemmin jos tajuaa miten arvokasta on perhe-elämä ja oma lapsi.
Oma kokemukseni on myös, etteivät miehet ole koskaan valmiita vanhemmuuteen, vaikka sanoisivat niin olevansa.
Oma kokemukseni tästä on, että oma mieheni käyttäytyi todella rumasti, suoraansanoen törkeästi, kun olin raskaana. Kestin sen kaiken, koska halusin lapselleni isän. Ja myös toivoin miehen edes hieman muuttuvan nähdessään sen soman pienen ruttunaaman syntyvän.
Mutta täältä Suomi-palstoilta, varsinkin monikulttuuriset suhteet-palstoilta, olen saanut lukea, että perhekeskeisyys olisi jotenkin suomalaisten miesten paras hyve. Uskokoon, ken näkee. Itse en ole nähnyt.
Hyvää viikonloppua sinulle, Jarski!
Katsoin profiilisi, ja pidin siitä! Vielä parempaa viikonloppua!
On niitä perhekeskeisiäkin miehiä, mutta ne vissiin on vaan vähemmistö. Toivotaan, että tilanteesi muuttuu paremmaksi. Viikonloppuja sinullekin.
Sitähän minä toivon ja odotan, että hän tajuaisi olla aikansa meidän kanssa kun vielä voi. Mutta kuinka kauan on liian kauan? Koitan keskittyä nyt itseeni ja lapseeni ja mennä eteenpäin elämässä muilla saroilla kuin miehiä metsästämässä. Miehelläni on kovasti muuta tekemistä kuin me eikä häntä näytä häiritsevän lainkaan se että olemme muuttaneet. Jos otan puheeksi myydä yhteisen asuntomme jossa hän asuu, hän ei ole kuitenkaan ole valmis sellaiseen. Toisaalta mikä sen ihanampi juttu miehelle. Iso kämppä itselle. Vaimo ja lapsi muualla joita voi käydä moikkailemassa ja pudottamassa pyykit pestäväksi ja elää omaa huolentonta elämäänsä. Jep.
Jos sinuule toivo ja odottaminen riittää niin onnea ja jaksamista sinulle.
Rehellisyys itseä kohtaan kasvaa kehityksen ja ikääntymisen myötä. Mieti, millaisen miehen haluat puolisoksi ja millaisen arjen haluat itsellesi. Oletko valmis aina joustamaan ja olemaan ainoa vanhempi ja ymmärtäjä perheessä?
Mieti myös minkä arvoisena pidät itseäsi.
Moi. Ehkä sinun kannattaisi sanoa, että tää kämppä menee nyt myyntiin ja perustele se miehellesi. Ellei hän kuuntele , niin voithan aina kertoa asiasi kirjeellä tai sähköpostilla hänelle. Ehkä kämpän myyntiin meneminen herättäisi hiukan miehessäkin ajatuksia. Mielestäni ei kannata jäädä pelkästään toisen "orjaksi" ja hyväksyä kaikki. Joskus meitä miehiä vaan pitää hiukan herätellä ja ravistella.Yritä nyt kumminkin elää omaa elämääsi lapsen kanssa. Hän tarvitsee sinua eniten kumminkin. Kyllä asioilla on tapana mennä pakoilleen. Joskus ne vaan ei mene niin kuin itse on ajatellut tai haluaisi niiden menevän.
hyviä ajatuksia sinulla. ongelmani on myös se. että asuntomme on keskeneräinen ja mieheni pitäisi rempata se loppuun ennen myyntiä..ja hänhän ei sitä nyt tee vaikka pyytäisin. voin kirjoittaa hänelle sähköpostia. olen kirjoittanu monta kertaa suhteemme aikana..mutta hän tuskin edes lukee niitä. ei ainakaan lue nykyään edes tekstiviestejäni jos tuntojani niihin puran. hän olisi tyytyväinen jos asioisin hänen kanssaan niin kuin mitään ei olisi vialla. sitten kaikki menisi hyvin. muutoin hän sulkee korvansa oli kyse kirjeestä, puhelusta tai viestistä. :( siksi olen yrittänyt antaa ajankulua ja odottaa vain hänen omaa herätyskelloaan jos sellaista sattuu olemaan. ja että aloite ratkaista asiat suuntaan tai toiseen lähtisi hänestä itsestään eikä minusta. tähän asti hän tosiaan on ollut tyytyväinen tilanteeseen..mitä ilmeisemmin käytöksen perusteella
Voithan aina ehdottaa, että hän lunastaisi sinun osuutesi talosta itselleen. Sanot, että muuten laitat asian eteenpäin ja talo myydään vaikka keskeneräisenä. En usko, että remontin keskeneräisyys on este talon myyymiselle. On kokemusta vastaavasta jutusta lähipiirissä.Talo myytiin silloin keskeneräisenä ja siinä ei ehditty edes asua yhtään. Kyse oli silloin vanhantalon remontoinnista. Jos jaksat odottaa niin odota.Äläkä anna kenenkään sanomisen vaikuttaa päätöksiisi. Kukaan muu ei voi elää elämääsi puolestasi ja kellään ei ole antaa toiselle niitä oikeita vastauksia.
Jarski, voisin kirjoitella sinulle muutaman hassun tyhjän rivin, jos haluaisit. Ihan vain harrastelija-pohjalta, siis ilman mitään suuria, tappivia tunteita. Oletko niin kiltti, ja annat osoitteesi?
sen pyykkejä pese. Ota itsellesi oma yhteinen elämä ja katse eteenpäin. Vaadi asunnon myyntiä. Pääset kunnolla eroon entisestä elämästä ja uusille poluille. Voimia sinulle.
itsenäinen elämä...