Olen yli 40v ja en ollut koskaan halunnut lasta. Olen ns. uraihminen ja toisista huolehtiminen ei ole ollut koskaan minulle ominaista.
Tulin raskaaksi ja päätin saada lapsen - ajattelin, että näin on tarkoitettu, koska olin myös naimisissa. Poika on nyt 1v 8kk. Olen vielä kotona hoitovapaalla. Pääsen joka päivä omille asioille ja olen paljon vanhempieni luona. Äitini haluaa auttaa lapsen hoidossa. Kotona mieheni hoitaa lasta paljon ja jopa nukkui pojan kanssa vuoden kaksistaan. Itse nukuin vierashuoneessa, koska en pystynyt nukkumaan pojan "heiluessa" (nukkuí silloin omassa sängyssään muutaman tunnin). Minun piti olla levännyt, jotta jaksoin olla päivät pojan kanssa (sairastan epilepsiaa, joten uni on tärkeää). Mieheni tekee nyt töitä kotoa käsin ja jää ensi vuonna hoitamaan poikaa kotiin, koska minä lähden töihin.Käyn terapiassa mutta en silti pysty nauttimaan olotilastani. Kaikki on hyvin mutta odotan vain iltaa, että pääsen nukkumaan. En osaa leikkiä pojan kanssa - en ollut koskaan edes pitänyt lasta sylissä ennen poikani syntymää. Jos poika itkee, ärsyynnyn - en tunne mitään muuta..... poika on kuitenkin kiltti lapsi. Tunnen olevani vankilassa ja lapsen kanssa oleminen väsyttää. En osaa leikkiä enkä muutakaan. Onko muita samanlaisia vai olenko ainoa ? Ainakin myönnän asian - usein tuntuu, että äidit valehtelevat kuinka onnellisia he ovat....
Tulin raskaaksi ja päätin saada lapsen - ajattelin, että näin on tarkoitettu, koska olin myös naimisissa. Poika on nyt 1v 8kk. Olen vielä kotona hoitovapaalla. Pääsen joka päivä omille asioille ja olen paljon vanhempieni luona. Äitini haluaa auttaa lapsen hoidossa. Kotona mieheni hoitaa lasta paljon ja jopa nukkui pojan kanssa vuoden kaksistaan. Itse nukuin vierashuoneessa, koska en pystynyt nukkumaan pojan "heiluessa" (nukkuí silloin omassa sängyssään muutaman tunnin). Minun piti olla levännyt, jotta jaksoin olla päivät pojan kanssa (sairastan epilepsiaa, joten uni on tärkeää). Mieheni tekee nyt töitä kotoa käsin ja jää ensi vuonna hoitamaan poikaa kotiin, koska minä lähden töihin.Käyn terapiassa mutta en silti pysty nauttimaan olotilastani. Kaikki on hyvin mutta odotan vain iltaa, että pääsen nukkumaan. En osaa leikkiä pojan kanssa - en ollut koskaan edes pitänyt lasta sylissä ennen poikani syntymää. Jos poika itkee, ärsyynnyn - en tunne mitään muuta..... poika on kuitenkin kiltti lapsi. Tunnen olevani vankilassa ja lapsen kanssa oleminen väsyttää. En osaa leikkiä enkä muutakaan. Onko muita samanlaisia vai olenko ainoa ? Ainakin myönnän asian - usein tuntuu, että äidit valehtelevat kuinka onnellisia he ovat....
Vastaukset 13
Vanhimmat
Olet masentunut,pyydä terapeutiltasi ohjaus lääkärille saadaksesi masennuslääkityksen. Kyllä se jossain vaiheessa helpottaa!
Voimia sinulle ja perheellesi.
että olen masentunut. Minulle on suositeltu Cipralexia mutta kaikissa masennuslääkkeissä on suositus,että ei käytettäisi epilepsialääkkeiden kanssa. Nyt voisin toki niitä kokeilla, koska mieheni on kotona mutta pelkään silti muita sivuvaikutuksia. Ja mitä lääkkeet auttavat siihen, että en yksinkertaisesti ole halunnut lasta ja lapsen mukanaan tuomia velvotteita ??
Olin todella pahasti masentunut lapsen syntymän jälkeen mutta nyt alkaa helpottaa. Olen mm käynyt 4-5 kertaa aerobicissa heti, kun sektion jälkeen pääsin (harrastin aerobicia myös ennen raskautta) - sektio oli oma valintani, jonka edestä sain taistella ja jouduin vaihtamaan sairaalaakin. Olen edelleen mukana seuratoiminnassa (mieheni tukee minua näissä ja järjestää vapaa aikaa) mutta töihin paluu tuntuu mahdottomalta.... Niin, näen, että lääkitys ei voi auttaa perimmäiseen syyhyn. Terapeutti on ehdottanut avioeroa - lapsi jäisi tietysti isälleen mutta en voi sitä ajatella. Olemme monikielinen perhe ja asumme ulkomailla.
kerhoja,johon voisit mennä lapsen kanssa? Jos siis haluat oppia leikkimään lapsesi kanssa. Niissä voisi oppia loruleikkejä tms. Jos olo sitten lapsen kanssa olisi luontevampaa. Tai olisiko hyvä tavata muita äitejä? Siis siinä tapauksessa,että haluat tehdä töitä sen eteen että "pärjäät"lapsesi kanssa.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi.
sitähän käytetään useimmiten tasoittamaan mielen kuohunaa jne eli tekemään vähän hidastempoisemmaksi.. Aika outo valinta jos tunnet olosi masentuneeksi ja väsähtäneeksi.
Tilanteen tiedostaminen on kaiken kaikkiaan jo puoli voitto aja loppu on omissa käsissä. Hyvä äiti voi olal vaikka ei ole yltiörakastunut lapseensa. Itseasiassa ne yltiörakastuneet on monasti lapselle aika tukahduttaviakin..
Elät ja olet lapsesi kanssa tyylilläsi. Kunhan teillä on jonkinlainen suhde jossa lapsella on oma roolinsa ja turvallinen olla eli syliä saa kun sitä kaipaa jne niin homma toimii kyllä. Lisäksi isä ja mummo täydentää osaltaan lapsen maailmaa kyllä, ei äidin tarvitse ollakaan kaikkivoiva!
Kun lapsi kasvaa voi suhteenne ehkä ollakin enemmän kaverillinen jolloin lapsi saa siitä kuitenkin tärkeitä asioita ja saat siitä itsekin takaisinpäin jotakin. Kaverilla en tarkoita sitten ihan kirjaimellisesti asiaa...
asiallisista kommenteista. En tiedä masennuslääkkeistä mitään, joten täytyy tarkastaa tuo asia terapeutiltani. Hän on onneksi psykiatri (hän ei lääkettä suositellut).Asun ulkomailla ja käyn poikani kanssa suomalaisille lapsille tarkoitetuissa "jutuissa", mutta poika on niihin liian pieni. En halua mennä paikallisella kielellä pidettäviin juttuihin, koska en osaa ko maan lastenlauluja ja en halua puhua lapselleni muuta kuin suomea. Kerran kävin ns kerhossa ja se oli minulle kamalaa - varsinkin, kun kaikki "höpötys" lasten ympärillä ärsyttää. Käyn pojan kanssa kyllä leikkipuistossa yms paikoissa. Mieheni käy pojan kanssa uimassa ja aloittanee nyt jumpparyhmässä.
Kiitos Mapeelle tuesta. Äitini tukee minua samoilla "sanoilla". Poika on oppinut olemaan isänsä kanssa maalla kaksi yötä ilman minua. Siellä on toinen mummokin. Usein poika on kuitenkin minun "perääni" ja otan tietysti syliin, kun hän niin haluaa. Olen ajattelut samaa, että meistä tullee myöhemmin "kaverit" ja hänelle tullee läheisempi suhde isänsä kanssa.
Kysymys ei ole siitä, ettenkö välittäisi pojastani mutta en tunne äidillisiä tunteita enkä oikein iloakaan. No, silloin kun poikani pelleilee kanssani, naurattaa :-) Näen tämän rutiinielämän todella raskaana ja jopa parin tunnin yksinolo pojan kanssa on minulle todella raskasta. En keksi mitään järkevää tekemistä.... eikä leikkiminen minua huvitakaan. Lasten asiat eivät ole minua koskaan kiinnostaneet. Luulin, että kiinnostus tulisi itsestään mutta näin ei tapahtunutkaan. Koen, että olen ajanut itseni "vankilaan". No, hyvinä päivinä en ajattele asiaa ja suoritan elämää parhaani mukaan. Itse asiassa tunteita ei ole ollut aikaisemminkaan mutta nyt lapsen syntymän myötä asia tuli esille oikein "kunnolla".
Ottakaapa tästä opiksenne te äidit jotka tyrkytätte äitiyttä ja sitä ihanuutta niillekin naisille, jotka haluavat olla vapaaehtoisesti lapsettomia.
Minusta olisi varmaan tuntunut ihan samalta, jos olisin ollut esikoiseni kanssa kotona noin pitkään. Kun lähdin töihin, jaksoin paljon paremmin olla lapsen kanssa iltaisin ja viikonloppuisin. Kakkosen kanssa olin kotona peräti siihen asti kunnes hän täytti 1v, ja kyllä ne pari viimeistä kuukautta tuntuivat vankeudelta.
Nyt neljäs lapseni on 1v5kk, ja kaipaan jo kovasti työelämään, vaikka 2 pikku koululaista 2 alle kouluikäistä työllistävät ihan kiitettävästi yhden aikuisen. Mutta tässä hommassa ei enää riitä minulle tarpeeksi haastetta.
Minua pelotti kauheasti lapsen syntyminen, koska pelkäsin, että vauvasta tulee koliikkivauva eikä nuku yöllä. Minullekin (lääkkeistä huolimatta) on ylettömän tärkeätä säännöllinen unirytmi. Minulla ei ole vuosiin ollut kohtauksia, mutta aivan liian hyvin muistissa miltä ne tuntuvat. Olen joutunut ottamaan Diapamia jos alan liikaa "pelkäämään" kohtauksen tulemista, koska jonkinlaisen sellaisen saa aikaan pelkällä kuvittelulla.
No pelkohan tuli toteen ja tyttö ei nukkunut ja huusi vatsakipujaan. Vasta siinä 5kk:n aikoihin alkoi helpottamaan. Sainkin yhdesti jonkinlaisen kohtauksen, mutta oliko se epilepsiaa vai paniikkihäiriökohtaus tms., se jäi epäselväksi. Meillä on onneksi sivurakennus, jossa nukuin monet yöt, koska en pystynyt nukkumaan samassa rakennuksessa kun tyttö itki ja itki ja itki... sivurakennuksessakin muka kuulin itkua, vaikka se on täysin mahdotonta. Sain siitä itkusta ahdistuskohtauksia. Asiaa ei helpottanut se, että podin jonkinsorttista synnytyksen jälkeistä herkistymistä tai masennusta. Itkin tosi paljon ilman syytä. Oli vain niin hirveä olo, pelotti ne yöt kun vaan valvottiin, vaikka ois väsyttänyt aivan kauheasti. Pelotti, että saan kohtauksen vauva sylissä jne.
Uskon, että sinulla vaikuttaa tunteisiisi (tai tunteiden puuttumiseen) paljon tuo masennus. Siitä olisi ensisijaisen tärkeätä päästä eroon. Minulla auttoi jaksamiseen paljon töihin meno. Tyttö on nyt tarhassa. Illan jaksaa oikein mainiosti tytön kanssa ja nykyään yöt menevät todella hyvin (koputan puuta). Tyttö omassa huoneessaan, omassa sängyssään. Kun tyttö nukkui vielä meidän makuuhuoneessa, jouduin käyttämään korvatulppia. Tytön hengitys ja kääntyilyt herättivät minut alituiseen. 9kk:n aikaan oli aivan valtava helpotus kun tyttö siirrettiin omaan huoneeseensa, minäkin sain tulpat korvistani ja muutenkin elämä muuttui enemmän vanhaksi tutuksi.
Minulla ei ole tuollaista ongelmaa leikkimisen kanssa. Muistan nuorempana (teini-iässä), että en pitänyt lapsista, enkä osannut puhua tai leikkiä heidän kanssaan. En osannut ns. leperrellä tai höpötellä mitään. Mutta sitten sain koiran ja sen kanssa opin höpisemään itsekseni ja paijailemaan :D
Kuulostaa varmaan joidenkin mielestä kauhealta, mutta olen todella iloinen, että vauva-aika on ohitse! Elämä alkaa palautua edes jotenkin samantyyliseksi kuin mitä se oli ennen tytön syntymää. Ehken ollut valmis kaikkiin suuriin muutoksiin, mutta minunkin käy kiittäminen miestäni. Hän lähti töihin monet kerrat 2h:n yöunien jälkeen kun minä nukuin sivurakennuksessa... Kauhea olo tulee kun muistelenkin niitä aikoja.
Lapsesi on vielä kovin nuori, yleensä lapsen kanssa helpottaa kun lapsi täyttää kaksi vuotta. Asiat voivat siis muuttua.
Voi kun ymmärtäisit ottaa asiat vastaan päivä kerrallaan ja nauttia elämästä, arjesta ja jokaisesta hetkestä. Tämän kai oppii vain elämän juoksussa.
Muista, että olet sellainen äiti kuin olet. Älä vaadi täydellisyyttä äitiydestä, löydä oma tapasi olla äiti. Se tapa voi olla täysin erilainen kuin lapsuuden perheessäsi oli.
Tsemppiä ja jaksamista. Äidin työ ja tehtävä on vaikeaa ja raskastakin välillä.
Etkö todellakaan edes harkinnut raskauden keskeyttämistä? Mikset, jos kerran tiesit ettet halua lasta? Vaikuttivatko uskonnolliset tms. syyt?
Miehesi? Ja sairauskin sinulla vielä on! On niin sääli lasta, jota äiti ei ole halunnut, eikä osaa rakastaa...
"Itsekin äiti" teki hyvän kysymyksen. Asiat eivät ole aina niin yksinkertaisia. Epilepsialääkityksen takia minulla oli "hormonit sekaisin" ja minulta oltiin jo poistamassa kohtua. Koska pelkäsin suurta leikkausta, aloin etsimään vaihtoehtoisia hoitomuotoja. Vyöhyketerapialla ja antioksidanttihoidolla ja elämäntaparemontilla (ruoka, urheilu) sain "hormonivaivat" kuntoon ja yks kaks olinkin raskaana. Minun ei olisi edes pitänyt tulla raskaaksi (en ollut käyttänyt ehkäisyä yli 10 vuoteen).Koska tällainen ihme tapahtui, en edes uskaltanut ajatella aborttia tosissani. Tiesin myös mieheni haluavan yhden lapsen. En ole uskovainen mutta jotenkin pelotti, jos teen abortin - että minua rangaistaan tms. Taistelin itseni kanssa 2kk ja tein sitten päätöksen. Haluan tämän lapsen. Ajattelin, että jos muutkin ovat tähän pystyneet, minäkin pystyn (jos vain saan sektion). En ole koskaan ajatellut pahaa lapsestani ja yritän jaksaa olla hänelle äiti - omalla tavallani. Siksi minulla on paljon apuvoimia tässä ympärillä. Poikani on iloinen,terve ja helppo lapsi ja jos hätä tulee, tulee äitinsä syliin. Onneksi ei vierasta olla mummojen/isän/hoitotädin kanssa. Kuten joku kirjoitti, että kunhan palaa töihin ja kunhan lapsi on 2v, alkaisi kuulemma helpottaa. Olen huomannut, että hän leikkii nykyisin enemmän jo yksinkin, sekin on ollut minulle helpotus. Ja kun mietin esim omia vanhempiani - ei siihen aikaan aikuiset leikkineet lapsiensa kanssa. Samaa sanovat ystäväni (40-50- vuotiaita).
Maailma on kyllä ihmeellinen ja kaikenlaisia tarinoita täynnä! Kiinnostaisi vielä tietää, kun aina toitotetaan että ensimmäiset elinkuukaudet ja vuodet ovat lapsen kanssa ne kaikkein tärkeimmät, että koetko omasta mielestäsi solmineesi lapseen kuitenkin sellaiset emotionaaliset siteet, että hän ei tunne itseään kaltoin kohdelluksi? Ilmeisesti ei, koska luottaa sinuun noin paljon - kerroit että hän tulee luoksesi, jos jotakin sattuu jne.
Olet oikeassa, ettei 50-60-luvulla vanhemmat leikkineet lastensa kanssa, mutta minun äitini kyllä leikki silloin kun ehti, piirsi mm. paperinukkeja minulle ja sisarelleni. Meitä oli onneksi monta, että leikkiseuraakin oli aina, joskus vähän liiankin kanssa. En ole lopettanut leikkimistä vieläkään, vaikka lapset ovat jo isoja! Mutta nyt minä leikinkin ihan itselleni.
Itse ihmettelin, kun sain Suomesta neuvolapapereita käteeni, että miten paljon äiti ja lapsi suhdetta korostetaan. Isä unohdetaan melkein täysin! Meillä oli niin, että ensimmäisen viikon sairaalassa minä vain imetin ja taisin ottaa lapsen muuten syliin vain pari kertaa- en kivuilta pystynyt enkä uskaltanut. Meillä oli perhehuone ja mieheni opetteli kaiken, mitä meille neuvottiin. Hän hoiti pesut, vaipanvaihdot ja alussa annetun pullomaidon. Kun palasimme kotiin, sama jatkui kolme viikkoa. Paitsi että pullomaitoa ei enää tarvittu. Minä vaihdoin ensimmäisen vaipan pari päivää ennen miehen töihin paluuta! Mieheni oli niin onnellinen, kun sai olla vauvan hoidossa se number one ja minulla oli aikaa totutella asiaan ja kerätä rohkeutta vauvan hoidossa. Isä siis nukkui lapsen kanssa tämän ollessa 5kk-1,5v.Minä pääasiassa nukutin. Ja silti minä olen lapselle se tärkein henkilö - niin ainakin tuntuu. Olen ollut välillä pahasti masentunut mutta olen yrittänyt suhtautua poikaan normaalisti. Otan syliin, kun on tarvetta mutta en muuten roiku hänessä. Kiitos tukiverkoston olen jaksanut. Pääsen joka päivä pois kotoa ja minun ei tarvitse olla pojan kanssa yli viittä tuntia kahdestaan. Nyt kahdestaan olokin alkaa helpottaa, kun poika on jo isompi ja ymmärtää puhetta.
Kuten kirjoitin poika on nykyisin maalla isänsä kanssa pari yötä viikossa - eka kerran oli kysellyt äitiä ja sen jälkeen ei. Kun itse menen maalle heitä hakemaan, poika tulee heti syliini ja sitten leikitään "vauvaa" tunnin verran. Mutta hän ei mökötä minulle siitä, että olen ollut poissa. Itse luulen, että suhteeni poikaan on ok.Oma äitini oli minussa varsin kovasti kiinni - sellaista en halua minulle tapahtuvankaan. Mitä vielä leikkimiseen tulee- kunhan päästään huvipuistovaiheeseen, minusta saa silloin hyvän kaverin :-))