Miksi erilaisuutta pitäisi diagnosisoida?
Asperger ei ole sairaus, se on ominaisuus, neurologinen poikkeavuus. Kuuro on yksiselitteisesti kuuro, täysin sokea on sokea, asperger voi olla loppujenlopuksi mitä tahansa, jokainen on erilainen ja jokaisella ilmiö tulee esiin erilailla.
Mitä järkeä siis loppujenlopuksi on lähteä edes diagnosisoimaan mitään noin laajakirjoista asiaa?
Eikö tietynlaista erilaisuutta valtaväestöön nähden voisi vain pitää osana luonnollista ihmisen luonteeseen kuuluvana ominaisuutena?
Ongelmia tuntuu tulevan siinä, että vanhempien mielestä lapsi saattaa olla päivänselvä asperger, diagnoosia haetaan kissojen ja koirien kanssa mutta kukaan lääkäri ei sellaista myönnä, tai aikuinen ihminen kokee yhtäkkisen "ahaa" elämyksen tehdessään netissä testin ja on sen jälkeen asperger.
Mitä hyötyä siitä on? Hyötyä saattaa olla tietenkin se, että yksilö itse saa nimen ja selityksen omalle käytökselleen ja se jo saattaa olla sinällään valtavan helpottava tieto. Mutta muuttaako se käytännössä mitään?
Mitään muuta hyötyä en itse koe ko diagnoosista olevankaan, päinvastoin. Asiasta tietämättömien silmissä olet sairas, vammainen tai ainakin vakavasti mielenterveysongelmainen, vaarallinen ja pelottava. Asiasta tietäville olet joku itsensä korostamisen ja korottamisen mestari, joka ei tavallisen tallaajan kanssa hengaile.
Missä on ne asperger diagnoosin saaneet, jotka haluavat kyseenalaistaa diagnoosinsa tai koko aspergerin olemmassa olon, tai ne, jotka haluavat elää tiedon kanssa ihan rauhassa ja itsekseen ja kenenkään ulkopuolisen siitä tietämättä?
Olisiko jossakin sellainen asperger henkilö, joka kamppailee arkipäivän ongelmien kanssa ja haluaa voittaa ne, oppia sosiaalisuutta ja on kiinnostunut autismista ja sen syistä tieteelliseltä pohjalta, ei siksi että on kivaa olla erilainen?
Itse olen kurkkua myöden täynnä aspergeria ja autismia, mutta olisi silti mukava jos löytyisi joku, joka olisi edes vähän samalla aaltopituudella ja ymmärtäisi mitä koitan tässä nyt ajaa takaa.
Asperger ei ole sairaus, se on ominaisuus, neurologinen poikkeavuus. Kuuro on yksiselitteisesti kuuro, täysin sokea on sokea, asperger voi olla loppujenlopuksi mitä tahansa, jokainen on erilainen ja jokaisella ilmiö tulee esiin erilailla.
Mitä järkeä siis loppujenlopuksi on lähteä edes diagnosisoimaan mitään noin laajakirjoista asiaa?
Eikö tietynlaista erilaisuutta valtaväestöön nähden voisi vain pitää osana luonnollista ihmisen luonteeseen kuuluvana ominaisuutena?
Ongelmia tuntuu tulevan siinä, että vanhempien mielestä lapsi saattaa olla päivänselvä asperger, diagnoosia haetaan kissojen ja koirien kanssa mutta kukaan lääkäri ei sellaista myönnä, tai aikuinen ihminen kokee yhtäkkisen "ahaa" elämyksen tehdessään netissä testin ja on sen jälkeen asperger.
Mitä hyötyä siitä on? Hyötyä saattaa olla tietenkin se, että yksilö itse saa nimen ja selityksen omalle käytökselleen ja se jo saattaa olla sinällään valtavan helpottava tieto. Mutta muuttaako se käytännössä mitään?
Mitään muuta hyötyä en itse koe ko diagnoosista olevankaan, päinvastoin. Asiasta tietämättömien silmissä olet sairas, vammainen tai ainakin vakavasti mielenterveysongelmainen, vaarallinen ja pelottava. Asiasta tietäville olet joku itsensä korostamisen ja korottamisen mestari, joka ei tavallisen tallaajan kanssa hengaile.
Missä on ne asperger diagnoosin saaneet, jotka haluavat kyseenalaistaa diagnoosinsa tai koko aspergerin olemmassa olon, tai ne, jotka haluavat elää tiedon kanssa ihan rauhassa ja itsekseen ja kenenkään ulkopuolisen siitä tietämättä?
Olisiko jossakin sellainen asperger henkilö, joka kamppailee arkipäivän ongelmien kanssa ja haluaa voittaa ne, oppia sosiaalisuutta ja on kiinnostunut autismista ja sen syistä tieteelliseltä pohjalta, ei siksi että on kivaa olla erilainen?
Itse olen kurkkua myöden täynnä aspergeria ja autismia, mutta olisi silti mukava jos löytyisi joku, joka olisi edes vähän samalla aaltopituudella ja ymmärtäisi mitä koitan tässä nyt ajaa takaa.
Vastaukset 10
Vanhimmat
diagnoosi oli helpotus. En siis olekaan mielisairas, hullu ym. kun en ole niin kuin monet muut. En siis pitänyt itseäni mielenvikaisena vaan monet ympärilläolijat pitivät. Toisaalta, kun tarpeeksi kuulee olevansa mielisairas sekopää, alkaa helposti itsekin uskoa siihen. Aspergen diagnoosi toi sen helpotuksen, etten siis olekaan sekopäinen hullu, vaan neurologisesti poikkeava.
Diagnoosin myötä elämä myös helpottui. En enää yritä olla "normaali", kun tiedän, ettei se onnistu; eihän se ole onnistunut aikaisemminkaan. Nyt olen hyväksynyt, että olen tälläinen enkä muutu sosiaaliseksi lörpöttelijäksi, mikä tuntuu olavan normaalia ja mitä tunnutaan ihannoivan kovasti. Elämä on myös helponpaa, kun tietää joutuvansa silloin tällöin yhteeentörmäyksiin ihmiset kanssa. Ei tunnu enää niin pahalta, kun joku ymmärtää sanomasi väärin ja loukkaantuu verisesti. Ennen ahdistui tuosta ja yritin epätoivoisesti korjata tilanteen. Yleensä se meni vain pahemmaksi. Nyt totean, että tämä on taas tätä ja se siitä.
Mä olen todennut, etten kykene voittamaan arkipäivän ongelmia, vaan tilanne menee ylensä pahemmaksi, siis jos yritän korjata pieleen mennyttä. Pärjään paremmin, kun yritän elää olemalla pois ns. normaalien tieltä ja tehdä omia juttujani. Näin en myöskään pahoita mieltäni koko ajan, en enää ahdistu ja masennu niin paljoa.
Miksi kyseenalaistaisin diagnoosini, kun olen asperger?
Assi kuin assi vaikka voissa paistais! Aiemmin kun en tiennyt neurologisesta poikkeavuudestani olin monesti ihmeissäni, kun huomautettiin erilaisista puutteistani.
Miksi pienenä vieras lapsi löi lumilapiolla päähäni? Miksi raivostuin, kun veli ajoi polkuautollani ja rikoin sen pieniksi paloiksi? Miksi minulla ei ollut leikkikavereita niinkuin muilla lapsilla? Miksi koulutehtävistä ei koskaan tahtonut tulla mitään, vaikka istuin koko illan läksykirjojeni ääressä? Miksi jäin niin usein luokalleni? Miksi kouiupsykologi halusi minut tutkimuksiin, joihin en kuitenkaan suostunut? Miksi ensimmäisessä työpaikassani en suoriutunut psykologisita testeistä? Miksi kaikki työsuhteeni päättyivät potkuihin? Miksi tyttöystävien saaminen oli minulle niin vaikeaa? Miksi sain melkein turpiini, kun yritin keskustella ystävällisesti ulkomaalaisen kanssa? Miksi ensihumalani jäklkeen heräsin sairaalasta? Miksi lankomies väitti, että en osaa huolehtia vaimostani, vaikka tein kaikkeni?
Näihin asioihin löytyi psykologian oppikirjoista yhteinen selitys ja se osoitti syypääksi vanhempani. Kun lopulta neurologinen poikkeavuuteni selvisi aivan odottamattomasti huomasin vihanneeni vanhempiani aivan turhaan. Mikä helpotus ja miten hyvältä tuntui antaa heille anteeksi!
Ymmärrys hoi - äly älä jätä!
Minulla on asperger diagnoosi.
Minä en koskaan ole pilkkonut mitään raivoissani pieniksi palasiksi, en ole saanut lapiosta päähän, en koskaan jäänyt luokalleni, minulla oli jokunen kaverikin joskus lapsena,koulutehtävät olivat minulle helppoja, potkuja en ole koskaan saanut töistä,ulkomaalaisten kanssa keskustelu sujuu yleensä paremmin kuin kotimaisten,koskaan en ole ollut humalassa, ja silti minäkin olen asperger.
Pointti oli; miksi pitää antaa joku nimi kaikelle "poikkeavalle" käytökselle, eritoten kun ko diagnoosi sisältää tuhat ja yksi eri "poikkeavuutta" - jotka toisaalta voidaan lukea myös ns normaaliudeksi?!
Onko kaikki turpiinsa ottavat, epäsosiaaliset ja kouluvaikeudesta kärsivät aspergereita? No ei. Miksi pitää tunkea jokainen ihminen johonkin hemmetin lokeroon ja antaa aina kaikelle joku diagnoosi? Siksi, että voi sanoa; voi voi, meni perseelleen tämäkin asia, katsos kun minulla on se asperger - eikä asialle tehdä mitään.
Vähän kuin adhd:n kanssa, ei meidän Petteriä saa rangaista että se löi opettajaa tuolilla päähän, sitä pitää ymmärtää kun sillä on se adhd. ( En kiellä ko diagnoosin olemassa oloa lainkaan, mutta paljon sitä käytetään väärin ja omaksi eduksi, ihan taatusti.)
Eikö voi vain olla erilaisia ja eri tilanteissa omalla tavallaan käyttäytyviä ihmisiä?
Voinhan minäkin kääntää asian toisin päin; minusta kaikki joilla ei ole asperger diagnoosia, ovat poikkeavia, itseasiassa heillä on aivoissaan neurologinen poikkeavuus omiini nähden. Miten siis kutsuisin heitä, millä diagnoosilla?
Et sinä ainakaan ymmärtänyt hölkkäsen pöläystä mitä koitin sanoa.
Tässä se nähdään assismin ydin - kommunikaatiovaikeudet! Kuinka löytää yhteinen taso keskusteluille. Bunuel teki elokuvan "Porvariston hillity charmi", jossa kuvataan porvareita pöydän ääressä. Keskustelevat kuin assit; puhuvat kukin omasta asiastaan keskustelujen liittymättä toinen toiseensa.
Tämä on ongelma meikäläiselläkin pikkuporvarilla, en osaa sanoa sitä mitä tahdoin. Luulen ymmärtäväni, mitä sanoit, mutta ehkä jäi vaan luulon tasolle, sillä empatia - toisen ihmisen näkökulman ottamisen olen aina luullut merkitsevän, että muutkin näkevät asiat kuin itse. Olenpa jopa luullut, että asseilla on jokin yhteinen "kieli", mutta se ei ole ainakaan puhuttu kieli. Kuten toteat, ehkäpä en olekaan assi - mikä helpotus tämäkin diagnoosi - ei tarvitse syyllistää perimäänsä ja voi jälleen ottaa itseään niskasta.
koska joukkomme on niin kirjavaa. Tuskimpa täällä on monta ns. klassisen autismin diagnoosin saanutta tai hänen vanhempaansa?
Autismi palstan nimenä on harhaanjohtava pitäisi olla autismin kirjo, joka käsittää aspergerin ja kaikki autismin ja laaja-alaisen kehityshäiriön piirteet.
googleta: vaikka autismin kirjo
Minua dg auttoi. Opin olemaan kyselemättä miksi toiset ihmiset ovat niin menestyneitä.
Hyväksyn, että olen hyvin rajallinen; putkiaivoksikin itseä moitin.
Diagnosointi on opettanut kehittämään sitä kapeaa osa-aluetta, jolla tulen toimeen.
Kysyt miksi kaikki pitää viipaloida, eritellä, diagnosoida?.
Mitä iänkaikkista tuo perusassille kuuluu?! En edes pyri medikalisoinnin avulla
muuttamaan geneettistä ominaisuuttani.
Evoluutio kokeilee luonnonlakien mukaan jatkuvasti uusia prototyyppejä.
On se nyt mielestäni hyvä, että näitä edes pyritään tutkimaan, analysoimaan, diagnosoimaan.
miksi? onhan se mielenkiintoista tietää omasta itsestään ja persoonastaan ja hyödyllistäkin tietää omista vahvuuksistaan että osaisi kehittää niitä - mutta tarvitaanko siihen aina joku diagnoosi? Sitä en edelleenkään ymmärrä.
Minä olen tässä keskustelussa nyt asperger versus asperger, näemmä :P
Miksi ihminen ei saa olla sellainen kun on, tehdä sitä mihin pystyy ja kykenee - siksi koska nyky yhteiskunta on suorituskeskeinen; jos et kykene johonkin mihin 50 muuta, hanki diagnoosi niin et ole pelkkä syrjäytynyt luuseri. Sinulle annetaan "lupa" olla erilainen, enää sinun ei tarvitse tuntea pahaa oloa ja syyllisyyttä siitä, ettet kykene kaikkeen mihin muut. Hitto vie, miksi alunperinkään olisi pitänyt tuntea huonommuutta siitä, että on erilainen?
Maailmassa ei ole enää tilaa ns erilaisuudelle ja erilaisille - paitsi jos on joku diagnoosi.
Pelkkä persoonallisuus ei enää kelpaa.
Ennen monia aspeja kutsuttiin varmaan kylähulluiksi, mitä se on muuttanut muuta kuin nimen? Ei kukaan pysty kuitenkaan "korjaamaan" tuota neurologista poikkeavuutta.
Eikö olisi hienoa, jos sinutkin hyväksyttäisiin ihan ilman huippusuorituksia ja samanlaista menestystä kuin joillakin muulla, ihan ilman, että täytyisi miettiä mikä minussa on vikana ja mennä siitä lääkäriin. Sen sijaan voisi todellakin olla ihan oma itsensä.
moneen kysymykseen. Se oli tosiaan ahaa-elämys, kolahti aivan kohdalleen. Kuulin aspergerista radiosta, ja ajattelin heti, että tuohan minä olen.
En halua virallisia diagnooseja. Olen kertonut asiasta ystävilleni. Pahastuin, kun yksi heistä kertoi lapsilleen, joiden kanssa en ole ollut paljonkaan väleissä. Lapsilla oli lapsi, joka oli diagnosoitu assiksi, ja hänelle oli määrätty lääkitys. Ystäväni ihmetteli heille tuota lääkitystä, mainiten, etten minä ainakaan mitään lääkitystä tarvitse.
Minua ei varmaan kukaan pitänyt 'hulluna', omalaatuisena kyllä, sanavalmiina mutta ujona, joskus yliherkkänä, helposti suuttuvana, pitkävihaisena, luovana. Luovan työn puurtamisvaihe on kyllä minulle aina ollut se teoriassa suunnittelu - olen siinä huono. Mieluummin teen ensin, sitten teen uudestaan, korjailen. Kokonaisuuden hahmottaminen etukäteen on vaikeaa. Toimin osa osalta, askel askeleelta, hioen, viilaten.
Niin, luulin itsestäni enemmän ennen tuota itsetehtyä diagnoosia. Nyt olen ehkä realistisempi. En kuitenkaan haluaisi kaikkien tietävän assiudestani (jos se nyt sitä on), mutta joskus se on ollut hyvä selitys. Jos vaikka olen raivostunut jollekin ja haukkunut heidät pystyyn, niin jälkeenpäin voi sitten mainita, että joskus teen noin, koska olen assi:)
Se, missä tietoni (arveluni) assiudestani auttoi eniten, oli itselleni anteeksi antaminen. Olin tehnyt niin hölmöjä asioita sosiaalisessa elämässäni, ja menettänyt maineeni. Mainetta en ole vielä saanut takaisin, mutta en syytä typeryyttäni enää yhtä paljon kuin ennen - nyt muistutan itseäni assiudestani. Olen ollut naiivi, hyväuskoinen, höynäytettävä, kuten monet assit.
ja olisimme olleet ns "hukassa" monessa mielessä jos emme olisi saaneet tietää assista, eikä olisi dg. Se toi helpotusta monella tasolla.
Siitä huolimatta vaikka on dg, ei sitä tarvitse toitottaa ympäriinsä, emme mekään.
Ja joka suhteessa olemme pyrkineet elämään mahdollisimman normaalia elämää.
Dg mahdollisti juuri mahdollisimman normaalin elämän, sillä ilman sitä olisi ollut jatkuva "tuska" haikailla, miksi olen erilainen, miksi..? Erilaisuus sai "nimen".
Dg vahvesti identiteettiä ja pärjäämistä.