Miten olet välttynyt itsemurhalta ?

Olen syvästi masentunut, mutta silti pystyn edes hetken nauttimaan luonnosta ja eläimistä. Ja tietenkin ystävistäni jne.

Maailmassa on paljon pahaa, mutta on myös kauneutta ja hyvää.

Toisista ihmisistä saan myös paljon voimaa.

Muista! Joskus se masennuskin helpottaa!!!

Elämä ei ole ikuista joskus se kyllä päättyy, mutta miksi aikaistaa sitä, pois täältä kyllä pääsee aikanaan.

Masentunut helposti näkee tulevaisuuden toivottomana ja kuolema tuntuu ainoalta vaihtoehdolta. Vuosi sitten olin itse niin toivoton, että halusin vain kuolla ja jättää tämän kaiken. Sain apua. Eräs psykiatri oli huolestunut ja tuumasi: "Mitenkähän saamme sinut pysymään hengissä"? On tärkeää että on ammattiauttajia keskusteluapuna. Ja että voit sanoa suoraan itsetuhoiset ajatukset ja suunnitelmat. Sitten on muutama kaveri, jotka sanoivat että soita vaikka yöllä jos alat toimia tuhoisasti. Soitin paljon myös auttaviin puhelimiin. Lopulta eräänä syysiltana menin päivystykseen ja sanoin lääkärille että pelkään vahingoittavani itseäni. Mulla auttoivat sitten uudet lääkkeet ja ne kaikki auttavat henkilöt. Eräskin ihmetteli että Haluaisinko tosiaan kuolla? Sivullisen on niin vaikea ymmärtää sitä toivottomuutta mikä syvässä ahdistuksessa on valloillaan. Mutta osa heidän työtään lienee yrittää pitää asiakas hengissä, kunnes pahin on ohi ja elämänlanka alkaa hitaasti löytyä.

Voin vain kuvailla omia kokemuksiani. Uusi lääke alkoi aika pian kohottaa mielialaa. Ahdistuneisuus, toivottomuus ja kuolemantoiveet jäivät hyvin vähäisiksi. Nyt hirvittää ne ajatukset, miten ja missä olin suunnitellut mennä junan alle.. :/. Minua pelottaa kuitenkin vieläkin. Jatkan keskusteluissa käyntejä, opiskelen, mutta pelkään. En halua että ajaudun taas siihen synkkyyteen. Ei meistä kukaan synny tänne kuollakseen omankäden kautta?!! Nyt kun näen ja koen asiat selvemmin, en todellakaan haluaisi kuolla. Mutta pelkään ahdistusta, jossa toivoa ei enää ole. Lääkitys on minulla varmaan tukena vielä pitkäänkin. Kun masentuneisuus ja ahdistus pysyy poissa, uskon saavani elämäni järjestykseen. Pitäisi saada mielekästä tekemistä, eli työtä. Kuka tahansa voi sairastua tai vammautua ja joutua vaikkapa sairauslomalle tai työkyvyttömyyseläkkeelle. Sitten on mietittävä varmaan myös tekemistä päiviksi kun ei ole työssä. Lisäksi hyvät ihmissuhteet pitävät elämän mielekkäänä. Ja mulle liikunta ja luonto on tärkeää. Mutta kaipaisin elämääni rakkautta.. Koen että elämäni on melko rakkaudetonta. Minä kaipaan parisuhdetta, jossa voin antaa ja saada rakkautta, kokea hyväksyntää. Olishan se melkoinen ilonlähde jos elämässä olisi jonain päivänä ihana nainen. Mutta se on haave.. Pelkään että olenko liian rikkinäinen saadakseni osakseni rakkautta. Paradoksaalista että heikko ja rikkinäinen eniten tarvitsisi rakkautta ja hyväksyntää, mutta ainakin minä koen sen lähes mahdottomaksi tavoittaa. Eihän sitä koskaan tiedä mitä huominen, ylihuominen, ensi viikko, syyskuu jne. tuo tullessaan. Mutta olen kiitollinen siitä että saan elää taas. Kohta on taas puissa väriä ja syksyn tuntua ilmassa. Mukava tapa viettää esim. sunnuntaipäivää on kävellä pitkin katuja ja puistoja sitten kun lehdet alkavat leijailla maahan.

Jos tänään on tosi paha päivä, niin ajattelen, että katson vielä huomiseen. Huomenna on sitten ehkä helpompi päivä ja ei enää olekaan niin itsetuhoinen olo. Jos huomennakin on huono päivä, ajattelen taas, että katson vielä huomiseen. Näin päivät ja viikot kuluvat, lääkitys tekee tehtäväänsä ja minä hiljalleen parannun. Sitten jonain päivänä huomaan, ettei niitä itsetuhoisia ajatuksia enää tulekaan kovin usein ja joskus ne toivottavasti loppuvat kokonaan...

Itsetuhoiset ajatukset eivät ole masentuneelle pekästään pahasta. Ne voivat olla myös takaportti, jonka avulla masentunut pääsee eteenpäin päivä kerrallaan, koska hän voi ajatella, että jos alkaa menemään tosi huonosti, niin ainahan voi päättää päivänsä. Jos elämässä on "takaovi" avoinna, silloin ei ole niin ahdistunut olo. Tämä voi kuulostaa tosi oudolta, että itsemurhan mahdollisuuden ajattelu voi olla jopa apuna parantumisessa. Psykiatrikaan ei pitänyt itsemurhan ajattelua vain pahana asiana, vaan siinä voi olla em. hyväkin puoli, kunhan se jää vain ajattelun asteelle ;)

Helvetin luonteeseen kuuluu, ettei täältä pääse pois. En yleensä usko mihinkään jälleensyntymiseen, mutta vakaasti uskon, että itsemurhan tehneet saavat rangaistuksena uuden, entistä kauheamman elämän.

Rangaistus on kärsittävä loppuun.

Pelko siitä, että luovuttaa liian helpolla. On olemassa pieni toivo, että jokin saattaa vielä tulevaisuudessa odotella.. Ja se, että olen kuitenkin niin nuori ja vaikka joskus tuntuu, että olen jo nähnyt tarpeeksi..en kuitenkaan ole nähnyt vielä kaikkea...

Paras konsti tähän asti on ollut sinnittely.
Oikeastaan en ole mustinta hetkeä rekisteröinyt,mutta joinain hetkinä olen päättänyt selviytyä iltaan asti.Tai aamuun.
Kun on jo 45v lasissa tietää että siinä p-leen pilvessä on kuin onkin reunat.Jos nyt ei kultaiset niin reunat kuitenkin.
Itselleni todellinen valonhetki oli se kun ymmärsin ettei kukaan muu voi tehdä minua onnelliseksi.Ja siitäkään ei onni rymähtäny ruutuun,vaan aloin vaan ottaa asiat rennommin.
Seuraavaksi aloin lohduttaa itseäni sillä,että vaikka on tullut vääriäkin ratkaisuja tehtyä,niin luultavasti ne ovat olleet parhaat ratkaisut sillä hetkellä.Kun ei sinne tulevaisuuteen nää,mitä mikin asia vaikuttaa.
Vaikein nieltävä asia on ollut mieheni alkoholismi.Siitäkin on ollut itseruoskintaa,ennen kuin tajusin,etten sille mitään voi.Tai voin huutaa,itkeä,uhkailla,rukoilla,maanitella,suostutella jne jne,mutta siitä ei ole mitään hyötyä niin kauan kun äijällä ei omat valot syty.
Ole armollinen itsellesi.Sinnittele aamuun.Kyllä tästä selvitään!

...yks iltapäivä ku olin edellisyönä viinapäissäni vetäny lääkeyliannostuksen (rauhoittavia). Tarkoitus oli vain nukkua putkeen muutama päivä ku kaikki meni niin päin helvettiä (mullon keskivaikea masennus, lievä ahdistuneisuus ja bulimia), mut olin kuitenkin tehny jäähyväiskirjeen keittiön pöydälle siltä varalta että jos nyt kuitenkin tuli otettua liikaa...No, heräsin jo kuitenkin seuraavana päivänä kuuden aikoihin ja iski paniikki ku tajusin mitä olin tehny. O´lin niin pihalla ku vaan olla voi. Toi säikäytti mut itteni sen varran pahasti ettei kai enää tulis mieleen tehä mitään vastaavaa...ku uskon että kyllä se aurinko paistaa munkin risukasaan vielä jonain päivänä...

Miettimällä onko oikein jättää läheisiä murehtimaan olisiko voineet tehdä jotain auttaakseen minua. Aina jää joku joka jää suremaan poismennyttä.

Hyvä kysymys. Olen miettinyt sitä paljon näinä masentuneisuuden aikoina ja ilmeisesti aina on löytynyt syitä elää. Paras niistä on kai oma perhe, joka jäisi suremaan ja kaipaamaan.

Kerroin viimeksi lääkärilleni unilääkeyliannostuksen kiehtovuudesta. Lääkärini totesi siihen, että hallussani olevalla määrällä nukun kyllä hyvin pari päivää ja sitten pääsen pakkohoitoon. Eli pääsin sillä yli siitä vaihtoehdosta.

Olen myös miettinyt paljon sitä, että en haluaisi itsemurhani näyttävän itsemurhalta vaan jonkinlaiselta onnettomuudelta tms. Sillä tavoin saisin edes vähän lievitettyä läheisteni tuskaa, jos he eivät tietäisi minun lähteneen täältä omasta tahdostani. Saisikohan myrkkysienen syömisen näyttämään sellaiselta? Sehän tuhoaisi maksan, mutta syytä olisi vaikea päätellä.

Jos tappaisin itseni niin pääsisin liian helpolla! Minun kuuluu kärsiä...