Mun elämässä ei ole muuta kun ongelmia. Musta tuntuu että mulla on masennus, paniikkihäiriö, skitsofrenia ja olen jälkeen jäänyt, ja jotenkin hidas älyinen ja hullu!
Kavereiden silmissä olen ihan kivan näköinen ja mukava nuori nainen, jolla menee ihan hyvin. Mulla on hyvä perhe, ihana poikaystävä ja kavereita.
En näe juuri ollenkaan enään kavereitani, keksin aina jonkun tekosyyn, koska kuitenkin mokaan taas jotenkin.
Olen aina vaan yksin kotona, tai sitten poikaystäväni kanssa. Poikaystäväni onkin mulle kaikki kaikessa, olen omasta mielestäni kiintynyt jo liikaa häneen ja en osaa tehdä muuta, kun olla hänen kanssa.
Olen hänelle kade, jos hän on kavereidensa kanssa ja pitää hauskaa, näkee tuttaviaan ja on sosiaalisissa tilanteissa.
Johtuu varmaan siitä, kun en itse pysty olemaan.
Olen tosi ilkeä poikaystävälleni, jätin hänet kerran, vaikka oikeasti en halua erota! Sain vain jotain tyydytystä siitä. Poikaystäväni ei kuitenkaan halunut erota ja otti minut onnellisesti taas vastaan.
Olen aina tosi ärsyyntynyt, stressaantunut ja en saa mielen rauhaa. Ajattelen vaan kuinka huono olen ja yritän löytää vastauksen tähän ongelmaan. Ärsyttää kun en ymmärrä aina kaikkea, jos vaikka luen en pysty keskittyä siihen yhtään eikä kiinnosta edes, pakotan vaan itseni lukemaan esim. sanomalehteä, että tietäisin edes jotain maailman menosta. Ei ole kivaa kun kaverit puhuu jotain, en ole yhtään mukana enkä tiedä mistä he puhuvat. Johtuu myös siitä kun en itse voi avata suuta, koska jännitän niin paljon.
Vanhemmilleni huudan ja rääyn aina, olen alkanut potkimaan poikaystävääni ja läpsimään tosi lapsellisesti. Haluaisin olla järkevä ja aikuismainen ja sosiaalinen, mutta olen noiden vastakohta.
Haluan huomiota koko ajan poikaystävältäni ja en anna hänen olla omissa oloissaan kotona.
Olen jotenkin pahasti varmaan häiriintynyt. Pystyn kyllä olemaan kunnollakin, kerran yritin koko viikon olla normaali ja pystyin siihen, pidin vaan sisälläni kaiken ärtymykseni ja kiukkuni.
Enkä keksi tähän muuta ratkaisua kuin itsemurha, johon en kyllä pysyisi! Ajattelen vaan sitä useita kertoja päivässä.
Lääkärille en kehtaa sanoa tyhmiä ongelmiani, ei kukaan voi ymmärtää näitä, tuntuu että minulla on joku ihme sairaus jota ei muilla ole.
Lääkärillä olen käynyt kyllä, mutta sanoin hänelle vaan tästä paniikkihäiriöstä ja hän määräsi minut psykologille.
Toivon että kaikki tämä johtuisi masennuksesta ja tästä sosiaalisesta pelosta.
Mutta pelkään että olen jotenkin vajaa päästäni.
Onko olemassa mitään hoitoa että aivot kehittyisi? Tai miten voisin kotona kehittää niitä?
Ja mitä mieltä olette tästä monun ongelmastani? Onko muilla tälläistä?
Kavereiden silmissä olen ihan kivan näköinen ja mukava nuori nainen, jolla menee ihan hyvin. Mulla on hyvä perhe, ihana poikaystävä ja kavereita.
En näe juuri ollenkaan enään kavereitani, keksin aina jonkun tekosyyn, koska kuitenkin mokaan taas jotenkin.
Olen aina vaan yksin kotona, tai sitten poikaystäväni kanssa. Poikaystäväni onkin mulle kaikki kaikessa, olen omasta mielestäni kiintynyt jo liikaa häneen ja en osaa tehdä muuta, kun olla hänen kanssa.
Olen hänelle kade, jos hän on kavereidensa kanssa ja pitää hauskaa, näkee tuttaviaan ja on sosiaalisissa tilanteissa.
Johtuu varmaan siitä, kun en itse pysty olemaan.
Olen tosi ilkeä poikaystävälleni, jätin hänet kerran, vaikka oikeasti en halua erota! Sain vain jotain tyydytystä siitä. Poikaystäväni ei kuitenkaan halunut erota ja otti minut onnellisesti taas vastaan.
Olen aina tosi ärsyyntynyt, stressaantunut ja en saa mielen rauhaa. Ajattelen vaan kuinka huono olen ja yritän löytää vastauksen tähän ongelmaan. Ärsyttää kun en ymmärrä aina kaikkea, jos vaikka luen en pysty keskittyä siihen yhtään eikä kiinnosta edes, pakotan vaan itseni lukemaan esim. sanomalehteä, että tietäisin edes jotain maailman menosta. Ei ole kivaa kun kaverit puhuu jotain, en ole yhtään mukana enkä tiedä mistä he puhuvat. Johtuu myös siitä kun en itse voi avata suuta, koska jännitän niin paljon.
Vanhemmilleni huudan ja rääyn aina, olen alkanut potkimaan poikaystävääni ja läpsimään tosi lapsellisesti. Haluaisin olla järkevä ja aikuismainen ja sosiaalinen, mutta olen noiden vastakohta.
Haluan huomiota koko ajan poikaystävältäni ja en anna hänen olla omissa oloissaan kotona.
Olen jotenkin pahasti varmaan häiriintynyt. Pystyn kyllä olemaan kunnollakin, kerran yritin koko viikon olla normaali ja pystyin siihen, pidin vaan sisälläni kaiken ärtymykseni ja kiukkuni.
Enkä keksi tähän muuta ratkaisua kuin itsemurha, johon en kyllä pysyisi! Ajattelen vaan sitä useita kertoja päivässä.
Lääkärille en kehtaa sanoa tyhmiä ongelmiani, ei kukaan voi ymmärtää näitä, tuntuu että minulla on joku ihme sairaus jota ei muilla ole.
Lääkärillä olen käynyt kyllä, mutta sanoin hänelle vaan tästä paniikkihäiriöstä ja hän määräsi minut psykologille.
Toivon että kaikki tämä johtuisi masennuksesta ja tästä sosiaalisesta pelosta.
Mutta pelkään että olen jotenkin vajaa päästäni.
Onko olemassa mitään hoitoa että aivot kehittyisi? Tai miten voisin kotona kehittää niitä?
Ja mitä mieltä olette tästä monun ongelmastani? Onko muilla tälläistä?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kuulostaapa tutulta.. en tiedä, miksi koen koko elämän niin vaikeaksi nykyään. MInulla ei ole edes poikaystävää, mutta elää pitäisi ja jaksaa vaikka mikään ei tunnu enää miltään.
Tsemppiä! En tiedä onko vika meidän päässä, vai missä. Ehkä kovenevassa maailmassa..?
jos tältä palstalta saisi asiallista vertaistukea, tuntuu vaan että ollaan väärässä paikassa. Omien ongelmien keskeltä toivon sinulle jaksamista!