purata tunteita masennuksesta, niin suoraan kun haluaa, kertokaa ihan kaikki mikä tänään/lähiaikoina/yleensä masennuksessa masentaa.
Jos et jaksa lukee mun pitkää vuodatusta niin ei kannata vaivautua.
Tänään oli ihan karmee päivä. Kaikki on vaan masentanu, rintaan koskee, ulkona ahdistaa, todellisuus on epäselvä. Heikottaa, sydämeen sattuu. Olin tänään terapeutilla ja meinasin alkaa itkeä siellä, enkä ole ikinä itkenyt siellä. Äsken olin iholääkärissä ja se lääkäri puhui tosi kiltillä ja ymmärtäväisellä äänellä että mun silmät kostu ja huulet alkoi väpättää ja se kyl huomas sen. Kivan tuntunen lääkäri, ymmärsi kun puhuin mun masennuksesta. Mua vaan alko heikottaa, sydämeen pistää ja tuntu siltä kun olisi halunnut vaan ison halauksen. Se tuntu naurettavalta. Menin vastaanoton jälkeen itkemään vuolaasti vessaan, ahdisti niin. En olisi jaksanut lähteä sieltä pois. Apteekissa ahdisti.
Sitte tuun kotiin ja mua vituttaa ku mä joudun olla tääl kaksiossa 4 seinän sisällä mun ärsyttävän äidin kanssa homehtumassa, tääl sekoo!! Kuulostaa ihan jonkun murkun puheelta mut oon niin vitun kyllästyny. Se kaakattaa koko ajan puhelimeen ja nauraa ja sil on hauskaa, se bilettää ja iskee miehii (vanhemmat eros, sattuu) ja sil on onnellinen olo. Mä vihaan sitä kun se on ilonen, varsinki ku oon ite masentunu. Se ei suutu mistään, se on vaan "okei" joka juttuun vaik huutaisin päin naamaa kaikkea, niin helvetin ylikiltti et rasittaa. Onhan se hyvä että on kiltti mut jotain rajaa. Ärsyttää.
Kaikki vaan liukuu samaa rataa, olen ilonen joskus koulussa ja tiedän että voisi olla huonomminkin. Oon joskus ajatellu itsemurhaa mutta en ikinä sellasta tekisi. Kaikki vaan leijuu paikallaan, millään ei ole merkitystä loppujen lopuks, aika on pysähtyny ja mikään ei ole silleen "suurta" tai liikuttavan ihanaa tai romanttista. Joskus mä oon tuntenu satunnaisesti ihania onnenpilkahduksia, ja ne tuntuu ihan taivaalliselta. Sitä ei voi kuvailla, onnen tunne on jotain niin kaunista. Ja masennus on jotain niin äärettömän turhauttavaa. Sitä ei vaan tajua ne jotka ei ole masentuneita.
Mul on sosiaalikammo vai mikskä ihmeeks sitä kutsutaan, sosiaalinen pelko. Pelkään tavata ihmisiä, pelkään etten kelpaa niille, pelkään että ne pitää mua outona, pelkään että petyn itteeni. En voisi seurustella just tän takia, vaikka oonkin jotenkin romanttinen ja rakastan rakastaa. Varsinki viikonloppusin, lomalla ja noin en uskaltais tavata, kun on vaan löhönny tääl kotona ja ollu omissa ajatuksissa. Pelkkä tutun ihmisen näkeminen jossain kaupassa ahdistaa. Oon muutaman vuoden unelmoinu että olisin joku toinen, joku kauniimpi, onnellisempi ja ihanempi. Oon kuvitellu kaikkia ihme tarinoita mun päässä missä mä oon jonkun kauniin tytön roolissa, pojat ihailisi ja niin edelleen. Se tuntuu ihanalta, mut se tuntuu niin masentavalta ku tulee arki vastaan. Kaikki sanoo et voi sä oot nätti ja sä oot fiksu, kiva etc. mut mä en vaan jotenki usko siihen. Mulla on paska itsetunto.
Vihaan joskus itteeni, oon outo omasta mielestä. En vaan tunnu kelpaavan ittelleni. Nään hyviäki puolia mun ulkonäössä joskus mutta silti se perusminä on ihan paska mulle. Epätäydellinen, osaamaton. Äiti aina tehny kaikki jutut mun puolesta, ärsyttävää. Koulussa kaikki pissikset on niin helvetin kauniita ja ilkeitä.
Mä haluisin vaan elää jotain elokuvaa, olla rauhassa ja onnellinen, menevä, RAKASTETTU ja ihailtu. Tuntuu siltä kun haluis että joku vaan antais yhen ison halin ja kaikki haavat poistuis, musta tulis kokonainen ehjä ihminen.
Kiitos jos jaksoit lukea :P
Jos kiinnostaa niin mulla on ollut masennusta 13-v lähtien, olen nyt vähän yli 18. Oon käyny psykologilla n. 3v ja psykoterapeutilla n. 2v.
Pistäkää tarinoita perään niin saadaan lukea niitä :)
Jos et jaksa lukee mun pitkää vuodatusta niin ei kannata vaivautua.
Tänään oli ihan karmee päivä. Kaikki on vaan masentanu, rintaan koskee, ulkona ahdistaa, todellisuus on epäselvä. Heikottaa, sydämeen sattuu. Olin tänään terapeutilla ja meinasin alkaa itkeä siellä, enkä ole ikinä itkenyt siellä. Äsken olin iholääkärissä ja se lääkäri puhui tosi kiltillä ja ymmärtäväisellä äänellä että mun silmät kostu ja huulet alkoi väpättää ja se kyl huomas sen. Kivan tuntunen lääkäri, ymmärsi kun puhuin mun masennuksesta. Mua vaan alko heikottaa, sydämeen pistää ja tuntu siltä kun olisi halunnut vaan ison halauksen. Se tuntu naurettavalta. Menin vastaanoton jälkeen itkemään vuolaasti vessaan, ahdisti niin. En olisi jaksanut lähteä sieltä pois. Apteekissa ahdisti.
Sitte tuun kotiin ja mua vituttaa ku mä joudun olla tääl kaksiossa 4 seinän sisällä mun ärsyttävän äidin kanssa homehtumassa, tääl sekoo!! Kuulostaa ihan jonkun murkun puheelta mut oon niin vitun kyllästyny. Se kaakattaa koko ajan puhelimeen ja nauraa ja sil on hauskaa, se bilettää ja iskee miehii (vanhemmat eros, sattuu) ja sil on onnellinen olo. Mä vihaan sitä kun se on ilonen, varsinki ku oon ite masentunu. Se ei suutu mistään, se on vaan "okei" joka juttuun vaik huutaisin päin naamaa kaikkea, niin helvetin ylikiltti et rasittaa. Onhan se hyvä että on kiltti mut jotain rajaa. Ärsyttää.
Kaikki vaan liukuu samaa rataa, olen ilonen joskus koulussa ja tiedän että voisi olla huonomminkin. Oon joskus ajatellu itsemurhaa mutta en ikinä sellasta tekisi. Kaikki vaan leijuu paikallaan, millään ei ole merkitystä loppujen lopuks, aika on pysähtyny ja mikään ei ole silleen "suurta" tai liikuttavan ihanaa tai romanttista. Joskus mä oon tuntenu satunnaisesti ihania onnenpilkahduksia, ja ne tuntuu ihan taivaalliselta. Sitä ei voi kuvailla, onnen tunne on jotain niin kaunista. Ja masennus on jotain niin äärettömän turhauttavaa. Sitä ei vaan tajua ne jotka ei ole masentuneita.
Mul on sosiaalikammo vai mikskä ihmeeks sitä kutsutaan, sosiaalinen pelko. Pelkään tavata ihmisiä, pelkään etten kelpaa niille, pelkään että ne pitää mua outona, pelkään että petyn itteeni. En voisi seurustella just tän takia, vaikka oonkin jotenkin romanttinen ja rakastan rakastaa. Varsinki viikonloppusin, lomalla ja noin en uskaltais tavata, kun on vaan löhönny tääl kotona ja ollu omissa ajatuksissa. Pelkkä tutun ihmisen näkeminen jossain kaupassa ahdistaa. Oon muutaman vuoden unelmoinu että olisin joku toinen, joku kauniimpi, onnellisempi ja ihanempi. Oon kuvitellu kaikkia ihme tarinoita mun päässä missä mä oon jonkun kauniin tytön roolissa, pojat ihailisi ja niin edelleen. Se tuntuu ihanalta, mut se tuntuu niin masentavalta ku tulee arki vastaan. Kaikki sanoo et voi sä oot nätti ja sä oot fiksu, kiva etc. mut mä en vaan jotenki usko siihen. Mulla on paska itsetunto.
Vihaan joskus itteeni, oon outo omasta mielestä. En vaan tunnu kelpaavan ittelleni. Nään hyviäki puolia mun ulkonäössä joskus mutta silti se perusminä on ihan paska mulle. Epätäydellinen, osaamaton. Äiti aina tehny kaikki jutut mun puolesta, ärsyttävää. Koulussa kaikki pissikset on niin helvetin kauniita ja ilkeitä.
Mä haluisin vaan elää jotain elokuvaa, olla rauhassa ja onnellinen, menevä, RAKASTETTU ja ihailtu. Tuntuu siltä kun haluis että joku vaan antais yhen ison halin ja kaikki haavat poistuis, musta tulis kokonainen ehjä ihminen.
Kiitos jos jaksoit lukea :P
Jos kiinnostaa niin mulla on ollut masennusta 13-v lähtien, olen nyt vähän yli 18. Oon käyny psykologilla n. 3v ja psykoterapeutilla n. 2v.
Pistäkää tarinoita perään niin saadaan lukea niitä :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
Masennukseni yltyy äkkiarvaamatta depressioksi. Oma vika kun en suostu syömään mielialalääkkeitä.
Nyt täydenkuun aikaan mulla menee paremmin. Itsetuntokin on parempi.
Äidin puolelta peritty masennustaipumus vei sisareni sekakäyttäjäksi ja ennenaikaiseen hautaan.
Koen alkoholin kovin riskaabeliksi mielialankohentajaksi.
Se luo aluksi niin euforisia fiilareita, että sitä täytyy ottaa tavaksi asti.
Om pakotettava itsensä liikkeelle vaikkei jaksaisikaan.
Minulla on ystäviä vain niinä hetkinä kun olen tasapainossa.
En osaa oikein käsittää naisenpuolen masennustiloja.
Tsemppiä sulle. Kirjoittele. Se helpottaa aina.