Taas tuli suvun ympäröimänä inhottava olo, kun en jaksa innostua ihailemaan lähisukulaisvauvaa, joka on suht saman ikäinen kuin olisi se, joka minulla on viimeksi mennyt kesken, Samoin alkoi ärsyttää, kun keskustelun aiheeksi nousi se, ketkä kaikki ovat saamassa vauvoja että voi kun on ihanaa. Meillä keskenemnoja on ollut toinen toisen perään ja vaikka viimeisestä kohta vuosi, edelleen painin asian kestämisen kanssa - välillä enemmän välillä vähemmän. JOtenkin toivoisi, että joku joskus kysyisi, miten oikeasti meillä voidaan. eikä pieni hienotunteisuuskaan haittaisi.
Marttyyriko olen?
huokaus2
161742
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Marttyyri ei valita kokemaansa hankalaa, (jota osuu kyllä kaikkien kohdalle, kiintiö on vakio, usko mua)
Martyyri on HYVÄ IHMINEN ja osaa olla onnellinen toiselle tapahtuneesta hyvästä.
Martyyri ei ole itsekäs tai itsekeskeinen ja ilkeämielinen.
Miten ja miksi kukaan todella kysyisi: Miten teillä oikeasti voidaan, kun asenteesi on perseestä?
Vilkaisu peiliin voisi auttaa?
Miten voit sanoa toiselle noin joka tulee purkaamaan tuskaansa tänne! Pidä loukkaukset omana tietonasi. Sama koskee muita haukkujia. Miksei ihmisten anneta kirjoittaa täällä rauhassa. Aina pitää saada sanoa joku haukkuma-sana johonkin väliin!
Ja totta se on että ei se varmasti mukavalta tunnu seurata vierestä kun itse tuntuu niin pahalta.
ei tee sisareni ihanasta, suloisesta 2 kk pienokaisesta yhtään vähemmän suloista!
Sulla alkaa päästä mättää, hakeudu hoitoon/lopeta lapsen yrittäminen. Etkö huomaa itse?
Tiedän ettei se ole helppoa, katkeruus kuuluu ihmisyyteen, tai ehkä katkeruus on hieman väärä sana mutta kuitenkin=)
On kuitenkin hyvä muistaa että menetyksesi ei ole sukulaistesi tai sukulaisvauvojen vika.
Eikä sinunkaan vika.
Keskenmenot ovat todella kipeitä kokemuksia, ja jos niitä on ollut useita peräkkäin, olo voi olla aika lohduton.
Itselläni on ollut yksi keskenmeno, ja se teki kipeää henkisesti ja jonkin aikaa teki pahaa katsoa vauvaa, mutta luulen se ehkä johtuvan siitä että rakastin menetettyä pikkuistani niin paljon, että kaikki vauvat heijastivat menetystäni.
Nyt jälleen raskaana. yli 2 vuotta aikaa keskenmenostani, ja kaikki vaikuttaa ihan hyvältä tällä hetkellä.
Alussa mennään, mutta tänään ultrassa näkyi jo pikkuinen sekä syke.
Marttyyrihan tarkoittaa tahattomasti kärsinyttä ihmistä, joka voi olla ihan kuka vain, joka syyttömästi kärsii.
Sanalla myös nykyäänn hieman ivallinen merkitys.
näin sanoo wikipedia=)
Tietääkö sukusi kuitenkin keskenmenoistasi?
Joskus tuntuu, että sekin on vähän tabu, eikä siitä oikein mielellään puhuta.
Mielummin puhutaan mukavimmista asioista, se vain on niin.
Ihmiset kun pyrkivät peittämään ikävät ja surulliset asiat, vaikka niistäkin kuuluis puhu, se voi helpottaa monen oloa.
Itse olen hyväksynyt ja läpikäynyt keskenmenoni, vaikka joskus mietinkin että miten elämä nyt olisi jos olisi jo lapsi.
että tämä tuntuu ainoalta paikalta, jossa voi kertoa, että tältä tuntuu. En haluaisi todellakaan tuntea näin, mutta luulin, että täällä joku tuskan ja haikeuden ymmärtäisi. Enkä voi sillekään mitään, että haikealta tuntuu katsella vauvaa, jonka ikäinen voisi olla minullakin. Se vaan nostaa kaiken niin pintaan
minulla on sama tilanne sain keskenmenon pari kuukautta sitten ja olin raskaana serkkuni kanssa samaan aikaan ja nyt hän on 6kk raskaana elikkä sen verran mitä minäkin olisin ja laskettu aika on parin kuukauden päästä...en haluaisi olla todellakaan tälläinen mutta mä vihaan sitä serkkua sen takia vain että miksi hänen vauva pysyi hänen sisällään mutta mun vauva on viety pois.ja vihaan puhua koko muijasta ja kun puhutaan hänen lasketusta ajasta ja kaisesta.todellakin on vaikeaa kun näen jossakin raskaana olevan naisen että miten hän niin pitkään on ollut raskaana.mä en todellakaan haluaisi tuntea näin mutta kun vain tunnen en voi asialle mitään vituttaa vaan koko asia ja pahin on se että kun luen näitä palstoja niin kaikki puhuvat siitä että on ollut parikin keskenmenoa en ole vielä lukenut yhtään tekstiä että joku on saanut vauvan tai se TOINEN raskaus on kestänyt pitempäänkin joten en uskalla yrittää edes toista raskautta.älkää ymmärtäkö minua väärin hyvät ihmiset
hyvin tunteesi. Itselläni on joskus ihan samanlaisia tuntemuksia.
Eniten ärsyttää, kun joku tuttava, joka tietää keskenmenosta, kysyy iloisesti kuulumisia. Sitten kun vastaan, että ei nyt kauhean hyvin edelleenkään mene, niin mennään ihan vaikeaksi ja ihmetellään kovasti, että miksi muka?! Onko jotain tapahtunut?!
Ei nyt ollut ihan sama tilanne kuin sinulla, mutta välillä kyllä toivoisi enemmän ymmärrystä läheisiltä. Monet luulevat, että olemme jo "päässeet yli" keskenmenosta, kun siitä on jo niin kauankin. (7kk)
Miehelle ja minulle tapahtunut on kuitenkin edelleenkin kova paikka, emmekä ole päässeet jatkamaan elämää ihan normaalisti. Ehkä näitä katkeruuden tunteita ei tule enää sitten, kun on saanut kunnolla käsiteltyä asian. Itse en sitten varmaankaan ole. Tsemppiä sinulle!
ja tuntee ja tajuaa kaiken raskaimman kautta, se on niin peestä välillä, mutta se on ihmisyyttä.
Oiskin niin helppoa, kun vaan vois suodattaa kaikki tuntemuksensa pois ja porskuttaa eteenpäin täyttä höyryä.
Mutta asia ei ole onneksi ihan näin, kaikki vastoi sekä myötäkäymiset on osa ihmisyyttä ja niin tärkeitä, ei me koskaan muuten kasveta, vaikka valmiita täsäs tuskin kukaan koskaan on.
Kaikki tunneelämän kokemukset on myös sallittuja, viha, katkeruus, yms yms, sekä positiiviset ja negatiiviset, mutta on sit taas ihan eri juttu, toimiiko niiden mukaan vai hillitseekö itsensä.
Voisiko sanoa että kasvua tapahtuu kohdusta hautaan?
Ymmärrän täysin alkuperäisen kirjoittaman tuskan ja taistekun mitä päässään käy.
Ei ole heikoutta eikä epäkypsyyttä tuoda asia täällä esille, se kertoo että hän tuntee kaipuuta ja se tekee kipeää.
Sanoiko joku siellä, että Mene hoitoon?
Okei, ehkä joissakin tapauksissa juttelu jonkun ulkopuolisen kanssa voisi auttaa, saisi käsitellä tunteitaan jne.
Sekin on vahvuus, että menisi jutteleen, jos se tuntuu oikelta päätökseltä.
Meillä jokaisella on varmaan menneisyydessä kipeitä asioita, josita tuskin koskaan pääsee 100% yli, eikä tarvitse välttämättä.
Itselläni on keskenmenon lisäksi ollut paljokin alamäkeä elämässäni, ja voin sanoa rehellisesti että ne kasvattaa, ei hajota...vaikka joskus niin tuntuu.
Okei, meni asian vierestä, mutta pointti varmaan aukesi=)
Joo, mut miettikää oikeesti te kaikki, joilla raskaudessa, lapsen saanissa tms on onni potkinut, olette saaneet toivomanne, niin miettikää että täällä on oikeesti niitä joilla se asia ei ole niin yksiselitteinen, ja uskonkin että sen tiedätte.
Mutta mietikkää mitä puhutte, koska tarinan takana on aina oikea ihminen, niinkuin tässäkin jolla havat vielä aika auki.
Myös minä olen keskenmenon kokenut, läheiseni kuoleman, enkä tarkoittanut sanomaani ylimieliseksi, vaan totiseksi todeksi.
Siinä vaiheessa kun elämään ei voi suhtautua kadehtimatta muita, kannattaa mennä kipin kapin juttelemaan jonnekkin ammatti-auttajalle.
Koskapa vaikeuksien määrä on vakio, laji vaan vaihtuu ihmisestä riippuen. Ei syytä kateuteen. Kyllä elämä potkii meitä kaikkia tasapuolisesti. Aina toisen vastoinkäymiset eivät vain näy päälle niin kuin toisilla.
Kun joku on onnen saanut osakseen, olkaamme siitä onnellisia hänen kanssaan. Elämä jakaa onnea pienellä kauhalla, ja vain hetkittäin, -julmaa on se olla suomatta, kun se kohdalle osuu.
Osuu se joskus vielä Sinunkin kohdallesi se Onni, entäs kun silloin nyrpistellään naamoja ja ei jakseta innostua lainkaan Sinun Onnestasi????
Vaan pohjattomasta surusta ja haikeudesta ja ahdistuksesta ja ikävästä. Onko sitä vaikea ymmärtää?
Keskenmenoja on tosiaan takana aika monta. Viimeisin kesken mennyt vaan olisi ollut juuri samaa ikää kun tuo läheinen lapsi. Koska hän ja hänen perheensä ovat minulle tärkeitä, toivon todella kovasti, että mahdollisimman pian pystyisin ihailemaan tuon vauvan kehitystä miettimättä, että minun vauvani voisi äheltää tuon pikkuisen kaverina. Ja jotakin tiedän minäkin elämästä ja kuolemastakin. Se pitäisi hiljalleen oppia, ettei tällaisille palstoille kannata kirjoittaa. Mielensä vain pahoittaa.
asiallisia ja kannustavia vastauksiaksia. Ethän kiinnitä huomiota vain negatiivisiin?:)
Mitenkähän tuo nyt lienisi? Vaikeahan tuota on uskoa, tuon ensimmäisen kirjoittamasi tekstin jälkeen enää. Mielestäni kerroit niin selvästi, kuinka et jaksa innostua lähi sukulaisesi onnesta, kun itsellä oli samassa kohtaa mennyt asiat pieleen.
Kyllä sitä normaalilla järjellä kateudeksi kutsutaan. Ja kyllä se ihan itsekkyydeksi luokitellaan. Sanonko sen tässä Sinulle liian suoraan?
Kerronpa esimerkin, minun hyvä ystäväni,itseasiassa sisareni, ei edes TULLUT häihini, koskapa oli juuri eronnut sulhasestaan, eikä siis kyennyt kuin märehtimään omassa tuskassaan, Kas, enpä minäkään sitten täysin rinnoin osannut juhlistaa häitäni, kun tiesin, toisen puuttuvan. Sitä onnea minulle ei siis suotu. Kuitenkin minun hääni olivat toki minulle ainutkertainen tapahtuma.
Kuitenkaan itselleni ei tullut edes mieleen jäädä pois hänen lapsensa ristiäsistä vaikka itse olin juuri kokenut keskenmenon. Hänen vauvansa on ihana, ja olen ihan lääpällään siihen ihanaan palleroon.
Toisessa tapauksessa työkaverini ärähti syyttä lapselleni, vain koska oli itse tehnyt abortin juuri, (hänen miehensä ei sitä lasta ollut halunnut) Mielestäni se oli erittäin huono syy ärähtää täysin syyttömälle osapuolelle.
Ymmärrän erittäin hyvin, että lapsen menetys on suurinta surua maailmassa, otan osaa suruusi. Olenhan itsekkin lapseni menettänyt. MUTTA se ei ole syy "näyttää mieltä" -koskapa sillä tuottaa turhaa surua niille jotka eivät ole sitä ansainneet. Enpä tiedä, pystytkö minua nyt tässä asiassa ymmärtämään, mutta ainakin yritin selittää kantaani asiaan. En halunnut Sinua loukata.
Toivon myös Sinulle pikaista paranemista ja että myös Sinä onnistut saamaan terveen palleron aikanaan, joskus se aika vaan on niin tavattoman pitkä. (meilläkin lasta odotettiin 16 vuotta)
Ettei siskosi vaan jättänyt sen tähden tulematta häihisi, koska et nähtävästi osaa tuntea minkäännäköistä empatiaa ja hyväksyä muiden ihmisten tunteita. Asenteesi "Minä ja vain minun mielipiteeni ovat oikeat" on todella syvältä. (Jos tätä lukiessa tuli sellainen olo, että nyt vedät johtopäätöksiä tuntematta ihmistä niin metsä vastaa kuten sinne huudetaan. En siis ota kantaa siihen millainen olet ihmisenä vaan halusin herätellä sinua hieman.)
Kahden keskenmenoni jälkeen osaan kyllä vielä iloita muiden onnesta, mutta samalla muistan omat menetykseni ja se surettaa ja ahdistaa, en suinkaan toivo, että kuolis nyt noidenkin lapset!
Toivon sekä sinulle että alkuperäiselle kirjoittajalle kaikkea hyvää. Kuitenkin toivoisin, että vaikka nimettömästi ollaankin liikenteessä niin yritetään olla loukkaamatta muita ja tuetaan muita samassa tilanteessa olevia hyväksyen niin ne abortit kuin "kielletytkin" tunteet.
On näköjään empatia sanankin tarkoitus hukassa joiltain Suomalaisilta. En malttanut olla puuttumatta, koska mielestäni juuri se empatia puuttui nimenomaan alkuperäiseltä, eikä häneltä joka vastinetta kirjoitti. Kirjoitus oli hyvä, ja herättelevä, muttei tietysti kritisoivana saanut positiivista kaikua, mikä on ymmärrettävää.
Jos kritisoidaan itsekyydestä, niin mikä on vastaus? Nolla. Itsekäs ei kykene tietysti vikaa havaitsemaan, vaan porskuttaa omassa itsekkäässä olotilassaan.
(Ja sitten kirjoittaa itse muka; Sivusta seuranneena, kautta rantain vaivihkaa)
Vaikka omat lapsihaaveesi ovat saaneet surullisen lopun kerta toisensa jälkeen, et saa silti unohtaa nauttia elämästä ja muiden lapsista.
Katkeruudella et voita mitään, loitonnat vain läheisesi kun et osaa iloita mistään.
Itselläni yksi suloinen tyttö ja 2 keskenmenoa, enkä koe katkeruutta niitä kohtaan jotka ovat "helpolla" saaneet lapsensa.
Sun kannattais hankkia keskusteluapua, nimittäin on masentuneisuuden oire jos sinusta ei toisten vauvat ole "mistään kotoisin" ja suret vain omia menetettyjä vauvojasi.
Elämässäni ei ole mikään sujunut hyvin (mm. terveys), kaikki on mennyt pieleen siihen asti kunnes täytin 30 v. Silloin tapasin miehen ja pari vuotta myöhemmin sain lapsen. Nyt olen todella iloinen lapsesta ja miehestä! Luulin ettei minulla ole edes mahdollisuutta saada lapsia sairauten vuoksi mutta kun tapasin miehen tiesin ettei mikään enää ole mahdotonta, ellei omia saada niin sitten esim adoption saa helpommin kun yksinelävänä!
Joten te joilla on puoliso joka haluaa lapsia, älkää murhetiko turhaan! Se onnistuu ajan kanssa keinolla jos toisella, näin uskoisin! Slloin kun ukko puuttuu elämästä, homma on paljon enemmän hukassa lapsitoiveiden suhteen!
Minua hieman harmitti aikoineen keskenmenon ja lapsettomuuden murehtijat kun itsellä ei ollut miestäkään vielä, ei edes mahdollisuutta yrittää lapsia, senkään löytyminen ei aina helppoa ole.. eli jos elämä parisuhteessa on mallilaan niin teillä ei ole mitään hätää!