Suurten studioiden ja kaupallisten rahoittajien ulkopuolella independent-systeemillä tuotettu "Magnolia" on yksi niistä harvinaislaatuisista elokuvista, jotka onnistuvat todistamaan että Amerikassakin on mahdollista tehdä hyvää elokuvaa muualla kuin elokuvateollisuuden musertavassa puristuksessa. Läpikaupallinen hollywoodtuotantohan pitää huolen sen seikan todistamisesta, että teollisten koneistojen puitteissa laatuelokuvaa ei juuri ole mahdollista tehdä.
"Magnolian" ohjaaja Paul Thomas Anderson on ihmisenä samanlainen kuin elokuvansa: maaninen, suuruudenhullu, omien visioittensa täydellisesti haltioittama, laaja-alainen, suvereenisti aihealueelta toiselle liikkuva "renessanssinero", vähän samaa tyyppiä kuin "Moulin Rougen" ohjaaja, australialainen Baz Luhrmann. Nämä Andersonin luonteenpiirteet tulivat näkyviin kohta kun "Magnolian" kuvaukset oli aloitettu: ohjaajan rönsyilevät ideat ja muuttuvat suunnitelmat venyttivät jo alunperinkin mammuttimaisiksi mitoitettuja aikatauluja. Elokuva, jonka "ideaa" monet jo alunperin epäilivät (saamme kiittää elokuvan rahoituksen järjestämisestä miestä joka näyttelee elokuvassa turhautunutta vanhenevaa lapsineroa), tuntui tekovaiheessa hajoavan käsiin. Toisin kuitenkin kävi. Lopputulos on mitä merkillisimmällä tavalla nimenomaan "ehjä" - kaikesta "Magnolian" rakenteellisesta katkelmallisuudesta huolimatta.
"Magnolian" esittelyteksteissä ja arvosteluissa filmiä kuvataan sanomalla että filmin pääosassa on Sattuma. Tämä on hieman paradoksaalista, kun ohjaajan yliääni ilmoittaa niin filmin introituksessa kuin loppukommentissa ettei usko sattumaan. Mitä Sattuman roolista tulisi ajatella?
Mieleeni tulee tässä yhteydessä eräs toinen sattumaan liittyvä juttu. Puolalainen Stanislaw Lem (mm. "Solariksen" kirjoittaja) on laatinut itsestään omaelämänkerrallisen tutkielman, jossa niinikään pääosaa näyttelee Sattuma. Lem kertoo tarinansa sattuman näkökulmasta: hän ottaa esille tapahtuman kerrallaan, irrottaa sen tarkasteluunsa, miettii miten vähästä milloinkin on ollut kiinni että kävi niinkuin kävi - jos jokin pieni yksityiskohta olisi mennyt toisin, kokonaiset tapahtumien ketjut olisivat romahtaneet. Sattumalta joku avasi väärän oven, sattumalta sen takana oli henkilö joka sattumalta oli juuri pudottanut pienen mutta tärkeän esineen kädestään... jne.
Lemin omaelämänkerrallisessa tutkielmassa Sattuma on pikemminkin näkökulma asioihin ja kerronallinen, kokoava keino kuin jotakin joka on olemassa todellisuudessa, ominaisuutena maailmassa. Lem on huomauttanut, etteivät myytit tunne sattuman käsitettä. Ikivanhoissa kertomuksissa ja taruissa kaikki tapahtuu jonkinlaisella vääjäämättömyydellä, tapahtumille ei ole vaihtoehtoa. Lemin puheita ja hänen kirjallista estetiikkansa on sitten päädytty tulkitsemaan mm. niin, että itäblokin ankea yhteiskunnallinen todellisuus vei ihmisiltä mielikuvituksen, toivon ja luovuuden, koska kaikki siellä tapahtui jonkinlaisella myyttisellä pakonomaisuudella, ja tämän latistavan todellisuuden vastapainona kehittyivät Lemin fantastiset tarinat. Näiden tarinoiden perussävy on myyttinen, ja Sattuma on päältäkatsovana tai selittävänä mallina mukana juuri siksi, että se mahdollistaa vapauden nähdä todellisuudelle vaihtoehtoja.
"Magnoliassa" ohjaaja kuitenkin ilmoittaa ettei usko sattumaan. Tapahtumat ovat fantastisia, tarinat kietoutuvat toisiinsa ihmeellisellä tavalla, mutta eivät siis ilmeisestikään sattumalta. Mistä on kyse?
Sen sijaan että maailma koostuisi irrallisista tapahtumista tai kohtauksista, "Magnoliassa" katsojan kokemus on oudolla tavalla ehyt ja kokonaisvaltainen: vaikka tarinat ovat ahdistavia ja ihmiskohtalot kipeitä - koko ajan liikutaan tunneasteikoilla kaoottisuudesta tragikomediaan - tarinasta siirrytään toiseen ongelmattomasti, ja tuntuu siltä että vaikka hypätään paikasta toiseen, kertomuksesta toiseen, jokin psyykkinen kuvio, dynamiikka ja jatkuvuus, säilyvät koko ajan. Leikkaukset ovat niin tiheitä, että luulisi syntyvän vain sillisalaattia - silti kaikki pysyy koossa koko ajan, aivan kuin katselisimme vain yhtä, ajassa etenevää draamaa. Todella outoa.
Vaikutelman aikaansaaminen on edellyttänyt ohjaajalta erityisellä tavalla laadittua käsikirjoitusta (juuri käsikirjoitusta on erityisesti ylistetty myös niissä yhteyksissä joissa "Magnoliaa" on palkittu - Oscarit, Golden Globe, Berliini) ja toisaaalta myös kuvakulmilla yms. elokuvalliseen ilmaisuun liittyvillä tekijöillä tapahtuvaa operointia niin ettei kuvakerronnan dynaaminen jännite vaihdu tarinasta toiseen leikattaessa. "Magnolia" on tässä suhteessa hyvin erikoinen elokuva. Ei ole epäilystä siitä etteivätkö ammattilaiset tutkisi sitä vielä sata vuotta tämän päivän jälkeenkin ja analysoisi, miten mikäkin vaikutelma on saatu aikaan.
Voimme sitten vielä kysyä, onko noissa tarinoissa jotain joka olisi Sattuman vastakohtaa - jotain joka sisältä käsin sitoisi tarinat keskinäisyhteyteen ja näyttäytyisi siinä että yhdeksän kertomuksen (viittaus Salingerin teokseen?) taustalta löytyisi jokin yhteinen pohja tai punainen lanka, jonka läsnäolon vaistoaisimme ja joka vaikuttaisi meihin niin että koemme kaiken kokonaisuutena?
Ehkäpä kaikella mitä ihminen on ja tekee, onkin jokin yhteinen vaikutin? Jokin syy, selitys, määrääjä, motiivi, tarkoitus, mitä tahansa - vaikkapa jokin sellainen tekemisiämme ohjaava ja valvova yli-inhimillinen intelligenssi, jota Kubrickin "Avaruusseikkailussa" edustaa tuo musta kivipaasi? (Ei kai Anderson turhaan rakenna elokuvaansa osoittelevaa Kubrick-plagiaatti-kohtausta, jossa kuolevan miehen valkoisilla lakanoilla sijattua vuodetta katsotaan kameralla kivipaaden näkökulmasta Richard Straussin Zarathustra-alkusoiton fanfaarinomaisten tahtien soidessa?) Kuitenkin tulkinta, jonka mukaan kaikilla ihmisen tekemisillä olisi jokin jumalallinen taustavaikutin, ei ole "Magnoliassa" oikein osuva. Taustalla on jotain, mutta jotain muuta.
"Magnolian" herättämät kysymykset palautuvat joihinkin perustavaa laatua oleviin tietoteoreettisiin asetelmiin. Aikanaan jo Goethe tutki kasveissa tapahtuvia muutoksia, jotka herättivät hänessä ihmetystä ja saivat hänet kysymään mikä on se sisäinen voima, joka aikaansaa kummallisia metamorfooseja. Goethe ei tätä sisäistä tekijää nimennyt, vaan päätyi tarkasteluissaan siihen, että kun noita kasvien kehitystapahtumia katsoo "läheltä ja tarkasti", voi havaita jonkin niille ominaisen, olennaisen ja toistuvan Muodon, alkuilmiön (Urphenömen), jonka havaitseminen auttaa meitä jäsentämään ja ymmärtämään miten muodot muuttuvat. -- Eikö "Magnolia" olekin juuri tuollainen kasvi? Elokuva koostuu toistuvista muodoista - eli vaikka sisällöt ja tarinat koko ajan vaihtelevat, jokin olennainen Muoto jatkaa aina tarinaa kohtauksesta toiseen. Elokuvantekijä kartoittaa elämän "alkuilmiöitä", ja nämä näyttävät kuin itsestään liittyvän yhteen ja toisiinsa -- juuri siksi että kysymys on elämästä.
Ei saata olla sattumaa, että oman aikamme Goethe, englantilainen biologi Rupert Sheldrake, työskentelee juuri samanlaisten ongelmien parissa joita "Magnolia" herättää. Sheldrake on konstruoinut erityisen elollisia ilmiöitä selittävän "muotoresonanssiteorian", jonka mukaan kaikki elollinen operoi nimenomaan "muodoilla". Pyrkimys tiettyjen muotorakenteitten toteutumiseen näkyy sekä perustavalla biologisella tasolla että kaikkein kehittyneimmissäkin ajatustoiminnoissa. Sheldraken mukaan ei esim. ole sattumaa, että tieteelliset keksinnöt tehdään usein useassa paikassa yhtä aikaa. Taustalla vaikuttaa jokin yhteinen kehityskuvio, joka sitten saa ilmentymänsä tieteellisessä löydössä usean keksijän miltei yhtäaikaisena oivalluksena. Tieteen historiassa tällainen tapausten kaava toistuu.
Miksei jokin - siis ylipäänsä jokin - tällainen tekijä voisi olla myös se joka sitoo "Magnolian" henkilöiden tarinat toisiinsa? Näyttäähän siltä, että kun yksi ihminen törmää ongelmaan, toinen toisaalla törmää jollakin tapaa samanmuotoiseen ongelmaan, ja kun yksi löytää ratkaisun, jonkun toisenkin elämässä tapahtuu helpottava käänne? "Magnolia" on siis mitä sheldrakelaisin elokuva.
Mukavaa on, että kun "Magnolian" juonikuviot ja henkilöiden keskinäisyhteys loppua kohden tiivistyy, ratkaiseva yhdistäminen - kaiken yhteenliimaaminen - tapahtuu sellaisen tekijän avulla, joka on niin irrationaalinen, epäjärkevä, kuin mikään maailmassa ikinä voi olla: sammakkosateen avulla. Nerokkaampia oivalluksia elokuvan historiasta saa etsiä. Sammakkosateesta muodostuu ohjaajan oma kannanotto kysymykseen muotoresonanssista: yhteinen tekijä on, vaikka se olisi jotain niin järjetöntä kuin mikään vain olla voi.
On luontevaa, että "Magnolian" lopussa viriää toivo. Koko elämämme perustuu toivoon. Vaikka elämä välillä tuntuu epätoivoiselta, ja vaikka se aina päättyy vääjäämättömään kuolemaan, meidän on mahdollista päästä sopuun oman elämämme kanssa. "Magnoliassa" kriisit eivät tuhoa ihmisiä, vaan yksi jos toinenkin tekee sovinnon, tai vähintäänkin eteenpäinvieviä ratkaisuja, elämänsä ja läheistensä kanssa. Tämä sovinnon silta, yhteydenotto, yhdistävä tekijä, rakennetaan myös elämän ja kuoleman rajan yli.
Voisiko elämämme tarinat kertoa kauniimmin kuin "Magnolia" tekee?
"Magnolian" ohjaaja Paul Thomas Anderson on ihmisenä samanlainen kuin elokuvansa: maaninen, suuruudenhullu, omien visioittensa täydellisesti haltioittama, laaja-alainen, suvereenisti aihealueelta toiselle liikkuva "renessanssinero", vähän samaa tyyppiä kuin "Moulin Rougen" ohjaaja, australialainen Baz Luhrmann. Nämä Andersonin luonteenpiirteet tulivat näkyviin kohta kun "Magnolian" kuvaukset oli aloitettu: ohjaajan rönsyilevät ideat ja muuttuvat suunnitelmat venyttivät jo alunperinkin mammuttimaisiksi mitoitettuja aikatauluja. Elokuva, jonka "ideaa" monet jo alunperin epäilivät (saamme kiittää elokuvan rahoituksen järjestämisestä miestä joka näyttelee elokuvassa turhautunutta vanhenevaa lapsineroa), tuntui tekovaiheessa hajoavan käsiin. Toisin kuitenkin kävi. Lopputulos on mitä merkillisimmällä tavalla nimenomaan "ehjä" - kaikesta "Magnolian" rakenteellisesta katkelmallisuudesta huolimatta.
"Magnolian" esittelyteksteissä ja arvosteluissa filmiä kuvataan sanomalla että filmin pääosassa on Sattuma. Tämä on hieman paradoksaalista, kun ohjaajan yliääni ilmoittaa niin filmin introituksessa kuin loppukommentissa ettei usko sattumaan. Mitä Sattuman roolista tulisi ajatella?
Mieleeni tulee tässä yhteydessä eräs toinen sattumaan liittyvä juttu. Puolalainen Stanislaw Lem (mm. "Solariksen" kirjoittaja) on laatinut itsestään omaelämänkerrallisen tutkielman, jossa niinikään pääosaa näyttelee Sattuma. Lem kertoo tarinansa sattuman näkökulmasta: hän ottaa esille tapahtuman kerrallaan, irrottaa sen tarkasteluunsa, miettii miten vähästä milloinkin on ollut kiinni että kävi niinkuin kävi - jos jokin pieni yksityiskohta olisi mennyt toisin, kokonaiset tapahtumien ketjut olisivat romahtaneet. Sattumalta joku avasi väärän oven, sattumalta sen takana oli henkilö joka sattumalta oli juuri pudottanut pienen mutta tärkeän esineen kädestään... jne.
Lemin omaelämänkerrallisessa tutkielmassa Sattuma on pikemminkin näkökulma asioihin ja kerronallinen, kokoava keino kuin jotakin joka on olemassa todellisuudessa, ominaisuutena maailmassa. Lem on huomauttanut, etteivät myytit tunne sattuman käsitettä. Ikivanhoissa kertomuksissa ja taruissa kaikki tapahtuu jonkinlaisella vääjäämättömyydellä, tapahtumille ei ole vaihtoehtoa. Lemin puheita ja hänen kirjallista estetiikkansa on sitten päädytty tulkitsemaan mm. niin, että itäblokin ankea yhteiskunnallinen todellisuus vei ihmisiltä mielikuvituksen, toivon ja luovuuden, koska kaikki siellä tapahtui jonkinlaisella myyttisellä pakonomaisuudella, ja tämän latistavan todellisuuden vastapainona kehittyivät Lemin fantastiset tarinat. Näiden tarinoiden perussävy on myyttinen, ja Sattuma on päältäkatsovana tai selittävänä mallina mukana juuri siksi, että se mahdollistaa vapauden nähdä todellisuudelle vaihtoehtoja.
"Magnoliassa" ohjaaja kuitenkin ilmoittaa ettei usko sattumaan. Tapahtumat ovat fantastisia, tarinat kietoutuvat toisiinsa ihmeellisellä tavalla, mutta eivät siis ilmeisestikään sattumalta. Mistä on kyse?
Sen sijaan että maailma koostuisi irrallisista tapahtumista tai kohtauksista, "Magnoliassa" katsojan kokemus on oudolla tavalla ehyt ja kokonaisvaltainen: vaikka tarinat ovat ahdistavia ja ihmiskohtalot kipeitä - koko ajan liikutaan tunneasteikoilla kaoottisuudesta tragikomediaan - tarinasta siirrytään toiseen ongelmattomasti, ja tuntuu siltä että vaikka hypätään paikasta toiseen, kertomuksesta toiseen, jokin psyykkinen kuvio, dynamiikka ja jatkuvuus, säilyvät koko ajan. Leikkaukset ovat niin tiheitä, että luulisi syntyvän vain sillisalaattia - silti kaikki pysyy koossa koko ajan, aivan kuin katselisimme vain yhtä, ajassa etenevää draamaa. Todella outoa.
Vaikutelman aikaansaaminen on edellyttänyt ohjaajalta erityisellä tavalla laadittua käsikirjoitusta (juuri käsikirjoitusta on erityisesti ylistetty myös niissä yhteyksissä joissa "Magnoliaa" on palkittu - Oscarit, Golden Globe, Berliini) ja toisaaalta myös kuvakulmilla yms. elokuvalliseen ilmaisuun liittyvillä tekijöillä tapahtuvaa operointia niin ettei kuvakerronnan dynaaminen jännite vaihdu tarinasta toiseen leikattaessa. "Magnolia" on tässä suhteessa hyvin erikoinen elokuva. Ei ole epäilystä siitä etteivätkö ammattilaiset tutkisi sitä vielä sata vuotta tämän päivän jälkeenkin ja analysoisi, miten mikäkin vaikutelma on saatu aikaan.
Voimme sitten vielä kysyä, onko noissa tarinoissa jotain joka olisi Sattuman vastakohtaa - jotain joka sisältä käsin sitoisi tarinat keskinäisyhteyteen ja näyttäytyisi siinä että yhdeksän kertomuksen (viittaus Salingerin teokseen?) taustalta löytyisi jokin yhteinen pohja tai punainen lanka, jonka läsnäolon vaistoaisimme ja joka vaikuttaisi meihin niin että koemme kaiken kokonaisuutena?
Ehkäpä kaikella mitä ihminen on ja tekee, onkin jokin yhteinen vaikutin? Jokin syy, selitys, määrääjä, motiivi, tarkoitus, mitä tahansa - vaikkapa jokin sellainen tekemisiämme ohjaava ja valvova yli-inhimillinen intelligenssi, jota Kubrickin "Avaruusseikkailussa" edustaa tuo musta kivipaasi? (Ei kai Anderson turhaan rakenna elokuvaansa osoittelevaa Kubrick-plagiaatti-kohtausta, jossa kuolevan miehen valkoisilla lakanoilla sijattua vuodetta katsotaan kameralla kivipaaden näkökulmasta Richard Straussin Zarathustra-alkusoiton fanfaarinomaisten tahtien soidessa?) Kuitenkin tulkinta, jonka mukaan kaikilla ihmisen tekemisillä olisi jokin jumalallinen taustavaikutin, ei ole "Magnoliassa" oikein osuva. Taustalla on jotain, mutta jotain muuta.
"Magnolian" herättämät kysymykset palautuvat joihinkin perustavaa laatua oleviin tietoteoreettisiin asetelmiin. Aikanaan jo Goethe tutki kasveissa tapahtuvia muutoksia, jotka herättivät hänessä ihmetystä ja saivat hänet kysymään mikä on se sisäinen voima, joka aikaansaa kummallisia metamorfooseja. Goethe ei tätä sisäistä tekijää nimennyt, vaan päätyi tarkasteluissaan siihen, että kun noita kasvien kehitystapahtumia katsoo "läheltä ja tarkasti", voi havaita jonkin niille ominaisen, olennaisen ja toistuvan Muodon, alkuilmiön (Urphenömen), jonka havaitseminen auttaa meitä jäsentämään ja ymmärtämään miten muodot muuttuvat. -- Eikö "Magnolia" olekin juuri tuollainen kasvi? Elokuva koostuu toistuvista muodoista - eli vaikka sisällöt ja tarinat koko ajan vaihtelevat, jokin olennainen Muoto jatkaa aina tarinaa kohtauksesta toiseen. Elokuvantekijä kartoittaa elämän "alkuilmiöitä", ja nämä näyttävät kuin itsestään liittyvän yhteen ja toisiinsa -- juuri siksi että kysymys on elämästä.
Ei saata olla sattumaa, että oman aikamme Goethe, englantilainen biologi Rupert Sheldrake, työskentelee juuri samanlaisten ongelmien parissa joita "Magnolia" herättää. Sheldrake on konstruoinut erityisen elollisia ilmiöitä selittävän "muotoresonanssiteorian", jonka mukaan kaikki elollinen operoi nimenomaan "muodoilla". Pyrkimys tiettyjen muotorakenteitten toteutumiseen näkyy sekä perustavalla biologisella tasolla että kaikkein kehittyneimmissäkin ajatustoiminnoissa. Sheldraken mukaan ei esim. ole sattumaa, että tieteelliset keksinnöt tehdään usein useassa paikassa yhtä aikaa. Taustalla vaikuttaa jokin yhteinen kehityskuvio, joka sitten saa ilmentymänsä tieteellisessä löydössä usean keksijän miltei yhtäaikaisena oivalluksena. Tieteen historiassa tällainen tapausten kaava toistuu.
Miksei jokin - siis ylipäänsä jokin - tällainen tekijä voisi olla myös se joka sitoo "Magnolian" henkilöiden tarinat toisiinsa? Näyttäähän siltä, että kun yksi ihminen törmää ongelmaan, toinen toisaalla törmää jollakin tapaa samanmuotoiseen ongelmaan, ja kun yksi löytää ratkaisun, jonkun toisenkin elämässä tapahtuu helpottava käänne? "Magnolia" on siis mitä sheldrakelaisin elokuva.
Mukavaa on, että kun "Magnolian" juonikuviot ja henkilöiden keskinäisyhteys loppua kohden tiivistyy, ratkaiseva yhdistäminen - kaiken yhteenliimaaminen - tapahtuu sellaisen tekijän avulla, joka on niin irrationaalinen, epäjärkevä, kuin mikään maailmassa ikinä voi olla: sammakkosateen avulla. Nerokkaampia oivalluksia elokuvan historiasta saa etsiä. Sammakkosateesta muodostuu ohjaajan oma kannanotto kysymykseen muotoresonanssista: yhteinen tekijä on, vaikka se olisi jotain niin järjetöntä kuin mikään vain olla voi.
On luontevaa, että "Magnolian" lopussa viriää toivo. Koko elämämme perustuu toivoon. Vaikka elämä välillä tuntuu epätoivoiselta, ja vaikka se aina päättyy vääjäämättömään kuolemaan, meidän on mahdollista päästä sopuun oman elämämme kanssa. "Magnoliassa" kriisit eivät tuhoa ihmisiä, vaan yksi jos toinenkin tekee sovinnon, tai vähintäänkin eteenpäinvieviä ratkaisuja, elämänsä ja läheistensä kanssa. Tämä sovinnon silta, yhteydenotto, yhdistävä tekijä, rakennetaan myös elämän ja kuoleman rajan yli.
Voisiko elämämme tarinat kertoa kauniimmin kuin "Magnolia" tekee?
Vastaukset 3
Vanhimmat
toivottavasti saamme nauttia vastaavantasoisesta vastakin.
Kiittäen,
_J_
Hyviä elokuvia ei ole paljon, niillä on ystävänsä, joita myöskään ei ole monia. Mutta he ovat sitäkin tärkeämpiä.
Olen kirjoittanut aiemmin palstalle ainakin Kubrickista. Kirjoittelen vastakin, koska se on hyvä tapa järjestää omia ajatuksia. Nämä jutut ovatkin olleet enempi sellaista muistiinkirjaamista ja vaikutelmien täsmentämistä - jos olisi elokuva-alan ammattilainen, niin sitten pitäisi rimaa ja vaatimustasoa nostaa.
Mutta hyvä näin - ja vastavuoroisesti: kirjoitahan sinäkin, ja kirjoitelkaahan te muutkin palstan kantavat voimat ja hyvien elokuvien ystävät. Juttujanne on ollut mukava lukea, aina oppii jotain uutta.
Analyysisi on epäilemättä yksi parhaista jutuista mitä täällä on. Olet nähnyt vaivaa, tehnyt oivalluksia elokuvasta, analysoinut niitä ja hakenut vertauksia monelta taholta. Todella hienoa pohdintaa ja ennen kaikkia kiitollinen luettava. Toivoisin vastaavia lisää.
Itse en moista olisi kyennyt kirjoittamaan.