Mun ongelmana on itsetuhoisuus. Raavin, lyön, jopa viillän (en hirveen syviä haavoja, mutta kuitenkin) itseäni ja nypin hiuksia ja laitan hakaneuloja ihooni. En tajua itseäni, en tajua miksi teen tätä. Ehkä jotenkin pidän siitä, mutta silti en vaan käsitä... Mua vaan hävettää niin hirveen paljon, kun joudun peittelemään jälkiä ja ahdistaa, koska muutama haava on ollut aika syvä ja arvet pysyviä, enkä voi palata päivään jolloin ne viilsin. Jättäisn ne tekemättä. Tämä on ahdistavaa. Elämä rajoittuu: en voi edes liikuntatunnilla olla t-paidalla, en voi enää mennä rannalle/uimahalliin/saunaan muiden kanssa ja vaan tuntuu pahalta peittää tää. Kukaan ei tiedä tästä, piilotan tämän. En edes ole erityisen masentunut (ehkä hieman), yksinäinen ehkä. Olen yleensä ihan normaali ja melko iloinen. Kaikki järkyttyisivät, jos kertoisin tästä, joten en aio kertoa. En jaksa peitellä tätä. Haluaisin ehkä lopettaa, toisaalta en, koska kuitenkin ne jäljet jää, joten mitä väliä jos jatkan vielä vähän. Ei tämä varmaan kauhean sairasta ole, sillä ei tätä ole kauhean kauaa jatkunut ja osaan kyllä hallita tämän; satutan vain vähän ja lopetan sitten, koska en halua lisää pysyviä jälkiä. Ehkä tämä on vain tapa, paha sellainen.
Mitä mun pitäisi tehdä? Haluaisin vaan joku päivä olla lyhythihaisessa paidassa ja vaikka hameessa niin, että en häpeisi. Haluaisin, että olisi joku jolle puhua tästä... Mutta en kuitenkaan uskalla puhua omalle perheelle ja en ainakaan ammattiauttajalle. Tämä ei kuitenkaan ole vakavaa, en ole riippuvainen tietääkseni. Pystyisin lopettamaan luultavasti, mutta jotenkin en tahdo, mutta silti tahtoisin. En tiedä! Ahdistavaa... Onko muita samassa tilanteessa? Anteeks sekava teksti ja saatoin laittaa väärään paikkaan tän.
AHDISTAA! MÄ OLEN PILANNUT ELÄMÄNI, oikeesti olen... MÄ HALUAN, ETTÄ EN OLISI KOSKAAN ALOITTANUTKAAN... Vaikeaa. Anteeksi tää vuodatus, ei ole ketään jolle puhua.
Mitä mun pitäisi tehdä? Haluaisin vaan joku päivä olla lyhythihaisessa paidassa ja vaikka hameessa niin, että en häpeisi. Haluaisin, että olisi joku jolle puhua tästä... Mutta en kuitenkaan uskalla puhua omalle perheelle ja en ainakaan ammattiauttajalle. Tämä ei kuitenkaan ole vakavaa, en ole riippuvainen tietääkseni. Pystyisin lopettamaan luultavasti, mutta jotenkin en tahdo, mutta silti tahtoisin. En tiedä! Ahdistavaa... Onko muita samassa tilanteessa? Anteeks sekava teksti ja saatoin laittaa väärään paikkaan tän.
AHDISTAA! MÄ OLEN PILANNUT ELÄMÄNI, oikeesti olen... MÄ HALUAN, ETTÄ EN OLISI KOSKAAN ALOITTANUTKAAN... Vaikeaa. Anteeksi tää vuodatus, ei ole ketään jolle puhua.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Et ole pilannut elämääsi, mutta apua tarvitset. Alkuun pääset nopeimmin kouluhoitajan tai lääkärin vastaanotolla. Kerro suoraan, että tarvitset apua. Avun pyytäminen ei ole häpeällistä vaan se on oikeus ja velvollisuus itseäsi kohtaan. Jos et tee mitään tilanne tuskin muutuu. Luulen, että jo ensi keskustelun jälkeen näyttää valoisammalta. Apua on ja sinä ansaitset sen, mutta sinun on itse toimittava.
.
i t s e n s ä .v a h i n g o i t t a m i n e n,
esimerkiksi viiltely, itseä tupakalla polttaminen yms. Kyseessä ei tavallisesti ole itsetuhoisuus vaan *Thanatos-prinsiipin mukainen pienempi paha, so. *psyykkisen tuskan "vaihtaminen" fyysiseen kipuun tai vammaan, jolloin *mielen olo helpottuu.
(Näköjään kaikki viestit eivät pääse perille. Tämä on toinen vastaus.)
.
.
i t s e t u h o i s u u s,
*itsensä vahingoittaminen tai vaaralle altiiksi paneminen tuhoutumismielessä, jolloin henkilö etsii kuolemaa tai on sen suhteen välinpitämätön.
(Näköjään palsta pelaa taas.)
.
Miksi et uskalla puhua kenellekkään? Ei ammattiauttajat leimaa, ne auttaa.
En mä tiedä miksen uskalla. Oon vaan ujo ja sellanen aika epäsosiaalinen ihminen. En tykkää huomiosta ja jotenkin pelkään, että mulle nauretaan. Sanotaan vaan, että sä oot ihan normaali, lopeta vaan toi, niin kaikki on ok. Ja sitten heitetään pihalle. Kun en tiedä tarvitsenko oikeasti apua, pystyisin siihen itsekin, jos olisi tarpeeksi tahdonvoimaa... Ja kun sitä ei ehkä ole sen takia, että lopettaminen ei pyyhi niitä aikasempia arpia yms pois... Ne jää silti vaikka lopettaisin.
Tänään juuri perhe ehdotti yhteistä kylpylälomaa. Ei, en tiedä miten voin sanoa niille, etten halua tulla ilman että ne loukkaantuu...
En mä tiedä miksen uskalla. Oon vaan ujo ja sellanen aika epäsosiaalinen ihminen. En tykkää huomiosta ja jotenkin pelkään, että mulle nauretaan. Sanotaan vaan, että sä oot ihan normaali, lopeta vaan toi, niin kaikki on ok. Ja sitten heitetään pihalle. Kun en tiedä tarvitsenko oikeasti apua, pystyisin siihen itsekin, jos olisi tarpeeksi tahdonvoimaa... Ja kun sitä ei ehkä ole sen takia, että lopettaminen ei pyyhi niitä aikasempia arpia yms pois... Ne jää silti vaikka lopettaisin.
Tänään juuri perhe ehdotti yhteistä kylpylälomaa. Ei, en tiedä miten voin sanoa niille, etten halua tulla ilman että ne loukkaantuu...
Itsekin omaan samankaltaisia ajatuksia. 16-vuotiaana muutin omaan asuntooni ja jotenkin asiat vaan meni siihen että päädyin viiltelemään itsenäi, en syviä minäkään, vain sen verran että tunsin kipua. Ja se tuntui hyvältä. Nyt olen reilu kakskymppinen, enkä ole vuoteen koskenutkaan teriin, vaikka mieli tekisi vaikeina aikoina. En itsekään kenellekään vapaa ehtoisesti kertonut tekemisistäni, mutta eihän arpia voi loputtomiin piilottaa. Jossain vaiheessa joku näkee ne kuitenkin. Mulla mun ystävät tajusivat ja pitivät mulle melko kovan saarnan. Ja lopulta uskoin heitä,kun itsekin tajusin ettei siinä ole mitään järkeä. Arvet ovat rumia,eikä niistä pääse eroon sen jälkeen ku ne on tehnyt. Itselläni on käsissä muutamia jo haalistuineita arpia, mutta kyllä ne tulevat aina näkymään. Lopettamisen osa syy oli myös se, että miten mä pystyisin selittämään mahdollisille tuleville lapsilleni tekemisiäni. Mä yksinkertaisesti lakkasin ajattelemasta itseäni ja mietin mitä se tekee toisille.. Nyt vaikeina aikoina olen siirtynyt yleisempään itsensä vahingoittamiseen: tupakkaan. Sekin helpottaa kun tietää että vahingoittaa, vaikka ei se sama asia olekaan. Sen vain olen päättänyt että veitseen en tartu, koska ei siitä lopulta mitään hyvää seuraa. Voimia sinulle, toivottavasti sinäkin löydät jonkun syyn olla tekemättä itsellesi vahinkoa. Suosittelen kertomaan jollekin, ystävälle tai perheen jäsenelle. En usko että kukaan sinua tuomitsee, auttavat korkeintaan ja tiedätkös, joskus apu on ihan hyvä asia.
Ymmärrän sinua tyttö oikein hyvin. Ajatuksesi kuvaavat hyvin minun nuoruuden ajatuksiani. Minäkin ajattelin iässäsi koko ajan miten saisin pidettyä elämän kasassa, en loukkaisi muita ja osaisin olla kuin muut. Luulin, että on kysymys vain minun tahtoni heikkoudesta. Nyt tajuan, että jätin täysin kysymättä, mitä minä haluan, toivon ja tunnen. Halusin hyvää muille ja hylkäsin itseni. En tiedä sinun tilanteestasi tyttö, mutta kokemusteni perusteella sanon, että hae apua ITSELLESI itsesi vuoksi. Älä jätä käyttämättä sitä hyvää, mikä sinussa on. Elämällä on varattuna sinua varten paljon hyvää!