Itse ajauduin anoreksiaan siksi, että halusin saavuttaa vanhempieni hyväksynnän.
Minulla on kaksi vuotta nuorempi sisko, joka on pitkä, luonnostaan todella laiha, hyvä koulussa, jne...Itse olin melkein pyöreä ja keskiverto koulussa. Vanhempani aina ihailivat kaunista sikoani ja kehuivat häntä kuinka kaunis ja laiha hän on. Itse sain harvoin kehuja.
Tulin lopulta siihen tulokseen, että minunkin pitää olla laiha. Rupesi sitten laihduttamaan, mutta vanhempani eivät huomanneet pitkään aikaan laihuuttani, vaikka minulla olikin jo anoreksia. Lopulta terveydenhoitaja huomasi anoreksiani joka vuotisessa koulutarkastuksessa. Terkkari ilmoitti asiasta vanhemmille, ja sain vain haukkuja. Kuulemma laihuus ei edes pue minua. Koin jälleen epäonnistuneeni vanhempien edessä.
Itsetuntoni on edelleen pohjassa. Nyt olen päättänyt saavutta vanhempieni hyväksynnän kirjoittamalla 7 L:ää ylppäreissä.
Minulla on kaksi vuotta nuorempi sisko, joka on pitkä, luonnostaan todella laiha, hyvä koulussa, jne...Itse olin melkein pyöreä ja keskiverto koulussa. Vanhempani aina ihailivat kaunista sikoani ja kehuivat häntä kuinka kaunis ja laiha hän on. Itse sain harvoin kehuja.
Tulin lopulta siihen tulokseen, että minunkin pitää olla laiha. Rupesi sitten laihduttamaan, mutta vanhempani eivät huomanneet pitkään aikaan laihuuttani, vaikka minulla olikin jo anoreksia. Lopulta terveydenhoitaja huomasi anoreksiani joka vuotisessa koulutarkastuksessa. Terkkari ilmoitti asiasta vanhemmille, ja sain vain haukkuja. Kuulemma laihuus ei edes pue minua. Koin jälleen epäonnistuneeni vanhempien edessä.
Itsetuntoni on edelleen pohjassa. Nyt olen päättänyt saavutta vanhempieni hyväksynnän kirjoittamalla 7 L:ää ylppäreissä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Mulla oli vähän sama tilanne. Epäreilua mun mielestäni oli aina se, että siskoni tuntui saavan kaiken ihan ilmaiseksi, näkemättä mitään vaivaa minkään asian eteen. esim. söimme samoja ruokia samat määrät, liikuimme lähes yhtä paljon (minä enemmän) kuitenkin sisko oli laiha ja minä pyöreä. ei siinä vielä mitään, mutta kun äiti teki asiasta hirveän numeron. eli kehui siskoa (joka ei siis oikeasti ollut ansainnut kehuja, hänhän ei pistänyt tikkua ristiin minkään asian suhteen) ja haukkui minua. tulin katkeraksi ja aloin oksentaa ruokani.
nykyisin olen 21 vuotta, en pidä äitiin enää yhteyttä vaikka tiedän että se loukkaa häntä. äiti on tarkoituksella loukannut minua niin monta kertaa, että nyt on takaisinmaksun aika. siskon kanssa ollaan ihan hyvissä väleissä, vaikka toki eriarvoinen kohtelu rassaa välejämme -- kadehdin siskoa että hän sai kehut ja kelpasi äidille sellaisena kuin oli, kun taas sisko tuntee syyllisyyttä siitä että äiti jostain syystä vihasi minua.
syömishäiriö mulla on edelleen enkä tiedä pääsenkö siitä ikinä eroon. juuri äsken kävin oksentamassa. en oikeestaan jaksa välittää koska luulenpa että kuolen kuitenkin alle 3-kymppisenä.
mut joo, syömishäiriöön mut ajoi se etten koskaan kelvannut omana itsenäni, enkä voinut ymmärtää (en ymmärrä vielä tänäkään päivänä) mikä mussa oli vikana että äiti vihasi mua niin paljon. nyt aikuisiällä olen huomannut etten edelleenkään kelpaa muille sellaisena kun olen, en kavereilleni, miehille, työkavereille.. aina pitää esittää olevansa erilainen. ja missään nimessä ei saa valittaa, olla hankala tai riidellä, koska silloin kaikki ihmiset häipyy pois. noh, niin ne oikeastaan tekee muutenkin, mun seurassa ei oikein viihdytä enkä luota ihmisiin paskan vertaa.
aika pitkä vuodatus tuli.. :o
Anteeksi kun vastaan tähän, en ole anorektikko, mutta sallinee kertoa tarinani bulimiaan.
Minulla oli yksi ainoa ystävä, joka oli kaikista tärkein ja kuvittelin että olemme aina ystäviä, mulla ei ollu muuta kuin mun ystäv, ei mitään muuta. Perhe ei ollut tärkeä. No siitä se sitten lähti kun ystävä jätti. Se vain jätti mut ja olin yksin. Ei ketään tukena. Makoilin yksikseni ja itkin. Mikä mussa oli vikana kun en kelpaa edes kenenkään ystäväks?
Jossain vaiheessa aloin ahmia ja alkoi oksentaminen. Aloin saada myös jossain vaiheessa taas ystäviä, mutta olin ehtinyt upota jo niin syvälle, että edes heidän seura ei tuntunu enää hyvältä. Mulle riitti että sain ahmia ja oksentaa. Olla yksin ja itkeä. Rakentaa peitoista itselleni suojamuurin ja olla yksin. Jossain vaiheessa piristyin ja aloin liikkua myös ystävien kanssa, mutta oksentelu jatkui.
Nyt taas huonompi kausi, ei kiinnosta olla ystävien kanssa, laihdutus päällä ja tavoitteena -15 kiloa. En lihava ole oikeasti koskaan ollut, reagoin kaikkeen vain ruoan välityksellä. Yhä joka viikko oksennan, mutta samalla myös laihdutan. On mulle sanottu että oon hoikka, mutta en halua olla. Ruoka ei maistu ja jos se maistuu niin syön sitä liikaa --> oksentamaan.
Tunnen itseni onnistuneeksi kun en syö. Pystyn kontrolloimaan mun kehoa, ei mun tarvi syödä jos en halua. Ja jos syön voin oksentaa. Mun ajatuksista ehkä 90 % liittyy ruokaan tai laihduttamiseen.
Olen hyvin nuoresta asti pitänyt itseäni vankkana,(n. yhdeksän vuotiaasta) vaikka olenkin ollut sopiva, nykyään hoikka. Ennen kuin olin n.9 olin laiha vielä! Jotkut kyllä sanovat, että olen laiha nytkin, mutta en omasta mielestäni!
Itseluottamikseni laski, en luottanut tekemisiini. Joka loma päätin, että seuraavan kerran mennäänkin kouluun laihana! Siitä seurasi ahmimiskohtausia. Nyt olen päässyt eroon niistä.
Sisarusten nimittely lihavaksi ja palloksi ajoi minut tähän myös. Tuntui, etten kelpaa sellaisena kuin olen. Pitää olla laihempi ja kauniimpi.
Vuosi sitten tämä riistäytyi käsistä. En tajunnut mitään itse. Tilannetta pahensi se, että vaikka puhuin ihan avoimesti veljelle ja äidille ensin, että minä aion laihduttaa, kukaan ei välittänyt, kuin sanoivat vain, että ei sun tarvi!
Mutta mikään ei enää estänyt minua, kun näin iltasanomien lehdessä arvosteluita laihdutuslääkkeistä. Niimpä käskin äitiäni ostamaan mulle sellaista. Se osti, mikä tuntui pahalle, vaikka olinkin halunnut valmistetta, mutta silti. Ajattelin äidin ajattelevan, että "kyllähän tuo tyttö on vähä pyöree että ostetaampa nyt nii laihtuu oikeen kunnolla!" jossain määrin se kuitenkin loukkasi, kun sain sen niin helpolla sitä mulla ostaan.
siitä lähti alamäki. aloin salata lahdutustani. laihduin ja laihduin, tuli rytmihäiriöitä, jotka säikäyttivät pahasti, että rauhotuin hetkeksi.
Sitten taas alkoi kauhee kalorien laskenta ja tiiättehän te mitä muutakin tähän kuuluu. pulssi laski kauheesti jne.
Laihduin ja laihduin. äiti jo epäili että mulla on anoreksia, mutta kielsin kaiken.
Hetki sitten minusta alkoi tuntumaan, että paranen, mutta ei se onnistunutkaan. Olin nimittäin lihonut vähän, ja se säikäytti ihan kamalana! Eli laihtuen taas mennään...
koskaan en kauheesti oo voinu ihmisiinkään luottaa. en tiedä miksi.
~~D~~
Luulen, että suurimmalla osalla, ellei kaikilla, syömishäiriöön sairastuneilla syynä sairastumiseen tai ainakin osana sairastumisprosessia on heikko itsetunto ja tunne siitä, ettei kelpaa muille sellaisena kuin on. Yllättävää on ollut, että olen tavannut syömishäiriöisiä, jotka ovat olleet ulospäin hyvin mukavia ja reippaita, kaikessa mukana olevia ihmisiä ja silti sairastuneet tautiin.
Oman tautini historia on pitkä tai ainakin se, mistä se on lähtöisin. Olin lapsena hyvin pyöreä terveellisestä ruokavaliosta ja runsaasta liikkumisesta huolimatta. Sainkin kuulla pyöreydestä usein sukulaisiltani, minua tervehdittiin sanoin :"taas tuo tyttö on lihonnut!" tai "Kauheaa, kun se on lihava!". Myös koulussa jo ala-asteella sain kuulla pyöreästä ulkomuodostani. Ymmärrettävää on, etteivät nämä kommentit ainakaan kohottaneet itsetuntoani. Ehkä vahvoille ihmisille ne olisivat toimineet yllykkeinä puolustaa itseään ankarammin, mutta minä tyydyin epäonnistumiseeni. Itselläni on kolme veljeä ja isäni on jostain syystä aina suosinut heitä. Vaikka kuinka olen yrittänyt loistaa koulussa ja tehnyt aina kaikki hommat tunnollisesti, en ole saanut kehuja ikinä. Olen sisarussarjastamme ainoa, joka opiskelee yliopistossa ja vielä alaa, joka on sama kuin isälläni. Silti tuntuu, etten ole tarpeeksi kenellekään. Isäni ainoa kannustusmetodi elämässä on haukkua ihminen lyttyyn, yrittääpä sitten kovemmin. Minä vain olen niin väsynyt haukkuihin. Olisin tarvinnut edes kerran kehuja, edes kerran kuullut, että isäni tai äitini olisi sanonut olevansa ylpeä minusta.
Koska edes puurtamisella vaikeasti saavutettava yliopistopaikka ei saanut isääni tai äitiäni avaamaan kehumishanoja on syömishäiriöni taas karannut käsistä. Opinnoissa tapahtuva kova kilpailu ja kurssimme ja yleensäkin oman alamme sosiaalinen paine käy aina välillä sietämättömäksi ja tuherran itkua aamuisin kun on mentävä pakollisille luennoille ja pakollisiin harjoitustöihin muiden arvosteltavaksi. Minusta tuntuu, etten ikinä saa opintojani valmiiksi, koska joku päivä en vain saa itseäni enää liikkeelle ja en halua enää herätä.
Tämä kilpailu koulussa eedesauttaa myös syömishäiriöni pahentumista. Koska en voi kilpailla tenttituloksissa, sillä laitos on pullollaan fiksumpaa väkeä kuin minä, yritän edes onnistua ulkonäköni kontrolloinnissa. Koska kasvoni eivät ole niin kauniit, voin edes vartaloltani olla laihin. Sairasta, tiedän kyllä.
Luulen, että minua eivät auta enää isäni eikä äitini kehut, sen verran syvälle olen uponnut tähän loputtomaan syömishäiriön suohon. Oi kun voisinkin elää päivän niin, ettei minun tarvitsisi käyttää suurinta osaa päivästäni liikunnan ja ruuan kaloreiden tasapainottamiseen. Että voisin syödä sitä mitä huvittaa. Porkkanoihin olen nimittäin jo kyllästynyt. Ja ei se lenkkeilykään ihan aina herkkua ole, varsinkaan kun en enää voi mennä maksetulle kuntosalillekaan, koska siellä iskee niin hirveä ahdistus itseään kohtaan, peilejähän on nimittäin joka puolella ja paikka täynnä kauniita ihmisiä!
Omasta kokemuksesta olen sen oppinut, että jos minulle joskus lapsia suodaan, en ikinäkoskaanikinä puutu sanallakaan heidän painoonsa ellei siihen oikeasti ole pakottavaa tarvetta.
..alko siitä ku en ollu hyvä koulussa, ei ollu ystäviä ja kaikki oli paljon kauniimpia. Sisko oli parempi aina kaikessa ja äidille en ole ollut varmaan ikinä tarpeeksi hyvä, ku olin pulleempi, liian lihava, laihempana, liian laiha. Argh.
Sairastuin bulimiaan joka ny on muuttunu enemmän anoreksian puolelle (ihailen yhä enemmän laihoja, haluan laihtua, oon taas alkanu liikkua enemmän jotta kalorit kuluisi, tulisin kauniimmaksi, kiinteytyisin jne).
Ja kaipa se on osa mun masennusta ja huonoa itsetuntoa..