Olen tällä hetkellä 19-vuotias tyttö. Minulle on aina ollut maailman tärkeintä olla hyväksytty. Yläasteella muistan, kuinka epäsuosittu olin ja roikuin epätoivoisesti niiden suosittujen ihmisten mukana sanomatta sanaakaan ja teeskennellen yhtä heistä. Nykyisin hakeudun renttumiesten vierelle ja haen kovasti hyväksyntää. Monta kertaa minusta on kiinnostuttu, olenhan ihan hyvännäköinen, mutta huvi loppuu lyhyeen kun pojat huomaavat, miten hiljainen ja arka olen.
En usko, jos yritätte lohduttaa tyyliin "hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, olet hyvä juuri tuollaisena, nuorten kaljottelu ja biletys ei ole hyvä asia". Mielestäni tärkeintä on olla sosiaalinen, menevä, rento ja hauska, ja omistaa laaja ystäväpiiri. Sen avulla pääsee oikeasti pitkälle. Jos joku väittää muuta, tuntuu että hän vain teeskentelee. Välttelen ja halveksin muita ujoja ja saamattomia ihmisiä. Eräs hiljainen poika otti minuun lähiaikoina yhteyttä, ja oikein inhotti.
Tähän asti olen kestänyt hyvän tulevaisuuden toivon takia, olenhan niin nuori. "Minulla on vielä rutkasti aikaa rohkaistua ja viettää ihanaa nuoruutta ihmisten keskellä." Nyt tuli hätä, sillä huomaan kohta täyttäväni 20 ja olen vieläkin samassa pisteessä!! Bileet, ihmissuhteet, baarireissut eivät enää kohta ole minun juttuni! En saakaan kokea koskaan nuoruutta. Masentaa aivan hirveästi, kun saa lukea että nuoruus sijoittuu iälle 15-20.
Olen ollut tällä tavoin masentunut siitä asti, kun taas yksi ah, niin sosiaalinen ja rempseä hyvännäköinen poika jätti minut yksin. En ollut tarpeeksi sosiaalinen ja puhelias. Tunsin olevani jo hyvä tyyppi, mutta hän sai minut masentumaan ihmettelemällä tyyliin "aijoitko sitten olla koko illan kotona? missä sun kaverit on? etkö tunne näistä ihmisistä ketään??" Tuli niin sellainen olo, että olen hirveä nössö kun en tunne ihmisiä ja vietän usein aikaa kotonakin. Hän itse oli sellainen joka kävi kotona vain syömässä ja nukkumassa ja vietti muun vapaa-ajan kavereiden kanssa. Minne tahansa menimme, oli hänellä kavereita siellä ja minä en tuntenut ketään. Asun aika pienessä kaupungissa ja piirit ovat sen verran pienet että minun kyllä pitäisi tuntea ihmisiä. Siitä huolimatta, että hän kohtelee muita huonosti, ihailen häntä. En voi tälle mitään. Ihailen hänen sanavalmiuttaan ja liutaa kavereita. Hän sai koulun kurssinkin läpi tekemättä mitään ja hankkimalla todistuksen suhteiden avulla!
Masentaa kun kuulen nuorisojoukon ajavan ohi autollaan sitä kuuluisaa korttelirallia. Sattuu kun en itse ole siellä autossa.
Masentaa ihan kamalasti, tunnen olevani kohta vanha, epävarma, kömpelö, yksinäinen luuseri. Tiedän myös olevani ihan helvetin pinnallinen paska, enkä anna mahdollisuutta muille kaltaisilleni ujoille. Haluan vain ja ainoastaan olla sellainen sosiaalinen ja rento. Mitään muuta keinoa onneen ei ole.
En usko, jos yritätte lohduttaa tyyliin "hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, olet hyvä juuri tuollaisena, nuorten kaljottelu ja biletys ei ole hyvä asia". Mielestäni tärkeintä on olla sosiaalinen, menevä, rento ja hauska, ja omistaa laaja ystäväpiiri. Sen avulla pääsee oikeasti pitkälle. Jos joku väittää muuta, tuntuu että hän vain teeskentelee. Välttelen ja halveksin muita ujoja ja saamattomia ihmisiä. Eräs hiljainen poika otti minuun lähiaikoina yhteyttä, ja oikein inhotti.
Tähän asti olen kestänyt hyvän tulevaisuuden toivon takia, olenhan niin nuori. "Minulla on vielä rutkasti aikaa rohkaistua ja viettää ihanaa nuoruutta ihmisten keskellä." Nyt tuli hätä, sillä huomaan kohta täyttäväni 20 ja olen vieläkin samassa pisteessä!! Bileet, ihmissuhteet, baarireissut eivät enää kohta ole minun juttuni! En saakaan kokea koskaan nuoruutta. Masentaa aivan hirveästi, kun saa lukea että nuoruus sijoittuu iälle 15-20.
Olen ollut tällä tavoin masentunut siitä asti, kun taas yksi ah, niin sosiaalinen ja rempseä hyvännäköinen poika jätti minut yksin. En ollut tarpeeksi sosiaalinen ja puhelias. Tunsin olevani jo hyvä tyyppi, mutta hän sai minut masentumaan ihmettelemällä tyyliin "aijoitko sitten olla koko illan kotona? missä sun kaverit on? etkö tunne näistä ihmisistä ketään??" Tuli niin sellainen olo, että olen hirveä nössö kun en tunne ihmisiä ja vietän usein aikaa kotonakin. Hän itse oli sellainen joka kävi kotona vain syömässä ja nukkumassa ja vietti muun vapaa-ajan kavereiden kanssa. Minne tahansa menimme, oli hänellä kavereita siellä ja minä en tuntenut ketään. Asun aika pienessä kaupungissa ja piirit ovat sen verran pienet että minun kyllä pitäisi tuntea ihmisiä. Siitä huolimatta, että hän kohtelee muita huonosti, ihailen häntä. En voi tälle mitään. Ihailen hänen sanavalmiuttaan ja liutaa kavereita. Hän sai koulun kurssinkin läpi tekemättä mitään ja hankkimalla todistuksen suhteiden avulla!
Masentaa kun kuulen nuorisojoukon ajavan ohi autollaan sitä kuuluisaa korttelirallia. Sattuu kun en itse ole siellä autossa.
Masentaa ihan kamalasti, tunnen olevani kohta vanha, epävarma, kömpelö, yksinäinen luuseri. Tiedän myös olevani ihan helvetin pinnallinen paska, enkä anna mahdollisuutta muille kaltaisilleni ujoille. Haluan vain ja ainoastaan olla sellainen sosiaalinen ja rento. Mitään muuta keinoa onneen ei ole.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet vielä teini-ikäinen, mutta ihan selvästi olet alkanut miettiä kuka olet ja mitä tahdot. Ja ehkä häpeät arkuuttasi, sillä eihän se ole mediaseksikästä. Kerrot olevasi hiljainen ja arka. Tuli semmonen kuva että pyrit saamaan suosiota ikään kuin toisten kautta. Voisitko alkaa miettiä kuinka oppisit toimimaan ennemmän omin voimin ja hankkia sitä sosiaalisuutta ympärillesi.
Täytät kohta 20 ja ajattelet nuoruuden olevan ohi. Sittenhän se vasta alkaa. Kuka sinua estää "jatkamasta nuoruuttasi" tuon iän jälkeen? Voit huoletta jatkaa menemistä kun ei kukaan ole kieltämässä. Ainakin minulla on ollut täysi vapaus mennä ja tulla kaikkina 20 jälkeisinäkin vuosina.
Ihailet ystävääsi joka kohtelee muita huonosti? Ehkä tytöillä tuossa iässä on jokin tarve kapinoida? Uskon että iän myötä arvot muuttuvat.
"Haluan vain ja ainoastaan olla sellainen sosiaalinen ja rento. Mitään muuta keinoa onneen ei ole."
Ei. Onni alkaa, kun haluaminen loppuu. Onni ei ole mitään itsestä irrallista. Silloin, kun liität onnen johonkin, mikä ei ole osa sinua, tulet onnettomaksi. Ole riippumaton näistä sosiaalisista paineista ja löydä onni itsestäsi.
Kun olet onnellinen ilman mitään ulkopuolista, tulet pääsemään onnen mukaiseen tilanteeseen suhteessa ulkopuoliseen.
Kun löydät onnen sisältäsi, niin näet myös, miten löydät onnen ulkopuoleltasi.
Onnettomuus on sellainen tunne, mikä pysyy pystyssä oravanpyörän voimin. Ja sinun suhteesi tähän sosiaalisuuteen on varmasti sellainen asia, mikä tekee sinut onnettomaksi.
Pelkäät jatkuvasti jääväsi porukan ulkopuolelle jne. Mutta jos löydät onnen sisältäsi, sinulla ei ole tätä pelkoa ja näin ei ole myöskään ulkopuolelle jäämisen mahdollisuutta, eikä siten myöskään onnettomuutta.
Onnea ei todellakaan löydä mistään pelleporukasta. Jos onnesi riippuu sellaisista porukoista, missä psykopaatit ovat kaikkein arvostetuimpia ihmisiä, niin et voi olla onnellinen, kuin korkeintaan haudassa.
Sen sijaan, että halveksit ujoja, mielestäni voisit halveksia mieluummin sellaisia ihmisiä, jotka pelaavat jotain sosiaalisia pelejä, millä ei mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Päästä heidät hautaansa oman ongelmansa kanssa. Älä sinä tee heidän ongelmasta omaa ongelmaasi, vaan elä elämäsi onnellisena.
Mietipä kuinka turhia tyyppejä niissä porukoissa roikkuu, jos heidän täytyy koittaa tehdä touhunsa näyttämään jotenkin tavoiteltavalta ja hienolta. Sellaiset eivät pysty kyseenalaistamaan itseään, eivätkä tavoittelemaan mitään hienoa. Eikö sinun pitäisi paremminkin ajatella, että he ovat jonkinlaisia luusereita, kun eivät osaa tavoitella onnea, kuten sinä?
He laittavat toiset tavoittelemaan sitä, mitä he itse ovat. Se on onnettomuuden huippu. Sellainen ihminen on niin onneton, että hän ei voi muuten elää.
Itse olen täysin tietoisesti pysynyt erossa tällaisista porukoista. Sellaiset tekevät vain onnettomaksi.
Minusta tuntuu että ihmiset jotka ovat koko ajan jonnekin menossa, kokoajan kavereittensa kanssa, eivät koskaan kohtaa itseänsä. He elävät maailmassa esineenä muitten esineitten joukossa. Minusta tämä onnellisuuden illuusio. Heillä ei koskaan ole aikaa miettiä mitä elämältään haluavat koska aian on oltava jossakin. Kun he sitten viimein joskus joutuvat kohtaaman yksinäisyyden ja itsensä, tämä onnellisuuden kupla puhkeaa. Kuten jo mainittin onnelisuus ei ole irrallista, se on osa itseä.
Siinäpä oli tasan tarkkaan sitä settiä mitä itsekin ajattelin. Ennemmin tai myöhemmin jokainen ihminen joutuu tuntemaan yksinäisyyttä tavalla tai toisella ja jos ei ole ollut ikinä aikaa tutustua itseensä ja ymmärtää todellisuus niin siitä hetkestä tulee tosi rankka.
Jokainen ihminen on viime kädessä kuitenkin täällä yksin.