Olin kesätöissä keittiössä. Koko ajan tungettiin ruokaa eteen ja käskettiin maistamaan ihan kaikkea. Joka paikkaan tungettiin kermaa, juustoa ja voita kaksin käsin. Myynnissä oli myös jätskejä, leivoksia, karkkeja... Vituiksihan se meni. En pystynyt hillitsemään enkä hallitsemaan syömistäni ja ruokavaliotani, kun päätökset ruuista tekivät toiset. Kauhuissani siitä että lihon aloin oksentaa aina päivän päätteeksi pukkarin vessassa kaiken ulos. Se auttoikin, en lihonut kesän aikana lainkaan.
Ajattelin että kun pääsen sieltä pois, takaisin kouluun ja saan kaikki elämäni narut taas omiin hyppysiini, loppuvat ongelmatkin, mutta oksentelupa jäi päälle. Päätän joka aamu etten tee sitä enää tänään ja silti aina teen. Ahmin makeaa ja suolaista ja oksennan kaiken. Aamupala on ainut kunnollinen ruoka mitä syön ja ainut asia jonka pidän sisällä - siihen asti päivän lupaus aina pitää.
Opiskelen yliopistossa ja luentoja on vähän. Yksi tai kaksi päivässä. Lopun aikaa voin käyttää tähän. Vihaan, inhoan ja häpeän oksenteluani. Kerroin ystävilleni mitä kävi kesällä töissä ja samalla valehtelin että se käytös loppui kun jätin työpaikan taakseni. Paskanvitut.
Teini-ikäisenä mulla oli syömishäiriöitä, mutta luulin jo jättäneeni sen paskan taakseni. Olen jo 23 ja nämä ongelmat ovat pysyneet hallinnassa jo pitkään ja pitkään.
Mun pitäisi olla tuolla ulkona elämässä elämää eikä eristäytyä tänne kämppään ahmimaan ja oksentamaan, mutta olen niin veltto, turta ja väsynyt etten saa itsestäni mitään muuta irti kuin sen suunnittelun mitä söisin ja oksentaisin seuraavaksi. En ole masentunut enkä onneton. Itsetuntoni on hyvä ja olen mielestäni kaunis. Mitään muuta vikaa mun elämässäni ei ole kuin tämä helvetin bulimia. Mikä helvetti mut saa sitten tekemään tätä? Mikä on se tarve mitä mä tällä tyydytän tai se tunne jota turrutan? Missä on se avain millä mä lopetan tämän kierteen!?
Ajattelin että kun pääsen sieltä pois, takaisin kouluun ja saan kaikki elämäni narut taas omiin hyppysiini, loppuvat ongelmatkin, mutta oksentelupa jäi päälle. Päätän joka aamu etten tee sitä enää tänään ja silti aina teen. Ahmin makeaa ja suolaista ja oksennan kaiken. Aamupala on ainut kunnollinen ruoka mitä syön ja ainut asia jonka pidän sisällä - siihen asti päivän lupaus aina pitää.
Opiskelen yliopistossa ja luentoja on vähän. Yksi tai kaksi päivässä. Lopun aikaa voin käyttää tähän. Vihaan, inhoan ja häpeän oksenteluani. Kerroin ystävilleni mitä kävi kesällä töissä ja samalla valehtelin että se käytös loppui kun jätin työpaikan taakseni. Paskanvitut.
Teini-ikäisenä mulla oli syömishäiriöitä, mutta luulin jo jättäneeni sen paskan taakseni. Olen jo 23 ja nämä ongelmat ovat pysyneet hallinnassa jo pitkään ja pitkään.
Mun pitäisi olla tuolla ulkona elämässä elämää eikä eristäytyä tänne kämppään ahmimaan ja oksentamaan, mutta olen niin veltto, turta ja väsynyt etten saa itsestäni mitään muuta irti kuin sen suunnittelun mitä söisin ja oksentaisin seuraavaksi. En ole masentunut enkä onneton. Itsetuntoni on hyvä ja olen mielestäni kaunis. Mitään muuta vikaa mun elämässäni ei ole kuin tämä helvetin bulimia. Mikä helvetti mut saa sitten tekemään tätä? Mikä on se tarve mitä mä tällä tyydytän tai se tunne jota turrutan? Missä on se avain millä mä lopetan tämän kierteen!?
Vastaukset 4
Vanhimmat
että sinulla ON itsetunto, et ole masentunut tai edes onneton. good for you. Et kauhean toivottomalta tapaukselta kuulosta. Onko se ylpeys vai mikä estää hakemasta apua lääkäriltä/ammattiauttajalta?
olen myös 23 vuotias iloinen ja vakituisessa työsuhteessa oleva naisen alku. mulla on avomies, ystäviä...
eli kaikki pitäisi olla hyvin, mutta miksi sitten minulla on bulimia?!?!?!?!
menen psykologin puheille ensi viikolla ja toivon että hän osaa auttaa minua tästä eroon! minä ahmin koska se syöminen on kivaa tekemistä!!!
Olen saanut tietää, että bulimia kaikista syömishäiriöistä on vakivaltaisinta käyttäytymistä itseä kohtaan.
Kyseessä on usein tiedostamaton, syrjään painettu, kielletty vihan tunne, joka jää ikäänkuin ihmisessä loukkuun, tiedostamatta, kokematta, ilmaisematta siihen suuntaan mihin se kuuluu. Tunteitaan ei kuitenkaan voi loputtomiin painaa syrjään tai olla huomioimatta. Vihan tunteet purkautuvat lopulta 'piiloagressiivisuutena' itseä kohtaan.
Ihminen, joka ei ilmaise vihaansa ja kiukkuansa sinne, mikä sen aiheuttaa tai ihmisille, jotka sen saavat aikaan, muuttuu vähitellen henkisesti voimattomaksi. Sitä jotenkin lamaantuu, ja tuntuu ettei kykene mitenkään kontrolloimaan mitään, esim.juuri vaikka bulimia-oireitaan. Olo on oikeastaan hyvin levoton ja epätoivoinen, koska oma järki sanoo ettei ahmiminen ja oksentaminen ole viisasta ja että kyllähän nyt pitäisi kyetä lopettaa bulimian kaltainen epäluonnollinen käyttäytyminen suhteellisen helposti. Mutta ei ole voimaa.
VIHA on energiaa ja tarmokkuutta luova tunne. Kun tunne tulee, niin se kannattaan tiedostaa ja ilmaista.
Enkä nyt tarkoita mitään vihaa vihaamisen vuoksi, vaan OIKEUTETTUA vihaa silloin kun olen tullut huonosti kohdelluksi! Se on normaalia omien tunteiden huomioimista ja ilmaisua!!!! Itsensä arvostamista ja hyväksymistä.
Kuvasit kyllä hyvin tätä sairautta ja sitä kuinka se vie voimat. Nyt on lauantai ja pitäs olla ulkona kavereiden kans pitämässä hauskaa mutta mitä teen ahistun sisällä yksin,ahmin ja oksennan.Tää sairaus hallitsee elämääni enkä minä.Tähän vaan luisui pikkuhiljaa. Itse olen hakenut apua ja toivon todella että saan niitä työkaluja millä nujerran tän pirun sairauden. Tää tosiaan vie voimta ihmisestä. Sitä puhuu päivän,puhuu ja puhuu itsensä uuvuksiin ja yhtäkkiä tajuaa että ei ole puhunut sanaakaan kenenkään kans koko päivänä. Semmosta on ahistus ja bulimia