Onko kellään muulla sellaista pelkoa, että pelkää loukkaavansa ja suututtavansa ystävänsä tai läheisensä ihan mitättömistä pikkuasioista ja luulee, että he ovat heti suuttuneen sinulle ja hylkäävät sinut? Saa elää pelossa hylkäämisestä koko ajan. Elämä tuntuu olevan melko piloilla tästä johtuen. :(
Suututtamisen pelko
0110110
3950
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
elä miellyttääksesi toisia? Luopuen omista mielipiteistäsi ja ajatuksistasi? Et kai todella niin paljon pelkää hylätyksitulemista?
Ymmärrät, että em. tapa on yksipuolista ja saa ystävyyden ontumaan. Toinen koko ajan myötäilee...kun ei uskalla olla eri mieltä.
Tosi ystävyys kestää kritiikkiäkin ja poikkipuolisia sanoja!
liittynee kai varhaisvuosiin.
Käsittäkseni ihminen eniten pelkää hylätyksi ja yksin jäämistä.
Siitä löytyy varmaan paljon tutkimuksia.
Kannattaisi käydä juttelemassa asiantuntijan kanssa.
Olen kuullut sanottavan ja tiedänkin,että vasta oikea suuttumiseen uskaltutuminen tekee ihmisen "näkyväksi"ja löytää ainakin osan itsestään.
Hylätyksitulemisen pelon kanssa elävä joutuu aina myötäilemään kaikkea.
Hae keskusteluapua.
Sinä olet arvokas,sinulla on omat ajatukset ja mielipiteet joita itse arvostat.Et vain uskalla näyttää niitä.Vielä.
En tiedä ikääsi,mutta kannatan edelleen ehdotustani,hae apua,löydät uskalluksen itseesi.Tsemppiä.
Itse olen ollut koko ikäni (ainakin viime vuosiin saakka)aika pitkälle tuollainen myötäilijä.
Varmaan aika helpon ja mukavan ihmisen maineessa kyllä.
Olen siten oppinut tulemaan toimeen myös ihan kaikenlaisten ihmisten kanssa, joka sinänsä on tietysti tuntunut jokseenkin palkitsevalta.
Minusta on kehkeytynyt myös jonkinlainen sovittelija ja esim. eräs aika temperamenttinen ystäväni (joka menee taas toiseen äärilaitaan) pyytää minulta usein neuvoja.
No, onhan tuo tosiaan ollut lähinnä sellaista hyväksynnän hakemista, mutta on elämän varrella on ollut myös joitakin ihmisiä (lähinnä nuoruudessa), joiden kanssa on tuntunut siltä, että vain ärsytän heitä jotenkin olemalla "liian nössö", eikä minua taaskaan hyväksytä.
Hankalalta on vaan tuntunut se, että ei ole yleensä uskaltanut sanoa omaa mielipidettään, varsinkin jos se on poikennut paljonkin muista. On mieluimmin vaiennut kuin puhunut ja on saattanut syntyä väärinkäsityksiäkin yms.
Nyt vanhempana sitten, kun aloin vihdoin ja viimein uskaltaa ilmaista omiakin mielipiteitäni (muillekin kuin lähiomaisille)aloin huomata, että minut kyllä -yleensä- hyväksytään sellaisenakin.
Hankaluuksia tuli nyt vain yhden hyvän (tai ainakin luulin hänen olevan sellainen -hänkin tietysti saattaisi sanoa samaa) ystäväni kanssa, kun sanoin mielipiteeni eräästä asiasta, joka liittyy jollain lailla myös omaan elettyyn elämääni.
Kyseinen asia sai minut tuohtumaan ja juuri tuo suuttuminen tuntui poistavan kaikki esteet.
Tuo ystäväni olisi näköjään kuitenkin pitänyt minut mieluummin entisenlaisena, ihmisenä joka vain ja ainoastaan kuuntelee ja myötäilee.
Eipä tunnu oikein kestävän muunlaisia ihmisiä.