Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…

Sodan jatkuessa Kekkonen oli poliitikoistamme sodan varauksettomimpia ja innokkaimpia kannattajia ja Suur-Suomen rakentajia aina kevääseen 1943 saakka. Tämä ilmeni mm. niistä poliittisista tilannekatsauksista, joita hän ”Pekka Peitsenä” kirjoitteli Suomen Kuvalehteen. Niitä luettiin tarkkaan ja niitä arvostettiin. Mutta sitten tapahtui käänne. Kekkonen oli käynyt Tukholmassa ja sieltä palattuaan hän pyysi Maalaisliiton ryhmäkokouksessa esittää tilannekatsauksen. Hän luki hieman hermostuneena paperista katsauksensa, jonka mukaan sodasta olisi pyrittävä irti mahdollisimman nopeasti. Alustuksesta ei käyty keskustelua, mutta äkilliseltä näyttänyt mielenmuutos hämmensi muun ryhmän. Tästä kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa. Myös ”Pekka Peitsen” kirjoitusten sävy muuttui.

”Kekkosen käännös” ei itse asiassa ollut niin äkkinäinen miltä se näytti. Kyllä hän oli ollut yhteyksissä ns. rauhanoppositioon jo jonkin aikaa, mutta oli salannut nuo yhteytensä mm. siksi, että ei olisi joutunut ulkopuolelle siitä joukosta, joka sai koko ajan luotettavia tietoja mm. sodan kulusta. Kekkosella oli yhteyksiä myös amerikkalaisiin mm. amerikansuomalaisten vaikuttajien mm. Wilho Tikanderin kautta. Tämä kyllä tiedettiin Maalaisliitossa, minkä vuoksi puolueen ryhmäkokouksessa varottiin puhumasta arkaluotoisia asioita Kekkosen läsnä ollessa, kun tietojen niistä pelättiin menevän hänen kauttaan viholliselle.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alettua kesäkuussa 1944 sodanjohto ilmoitti pian suorasukaisesti, että armeijamme ei tule kauan kestämään, ellei se saa merkittävää apua. Mistäpä muualta kuin Saksasta se olisi voinut apua saada. Myös maan elintarviketilanne oli erittäin huolestuttava viljavarastojen ollessa loppumaisillaan. Akuutista hädästä maan pelastaakseen presidentti Ryti oli Mannerheimin ja eräiden muiden huomattavimpien johtajiemme kanssa neuvoteltuaan tehnyt ns. Ribbentrop-sopimuksen, jossa hän oli luvattua apua vastaan ilmoittanut, että hän tai hänen nimittämänsä hallitus ei tee erillisrauhaa Neuvostoliiton kanssa. Sopimuksesta ennalta tietoisiin kuului Maalaisliitosta mm. Viljami Kalliokoski, mutta ei Urho Kekkonen.

Kekkonen oli sopimuksesta tyrmistynyt. Hän oli suunniltaan Maalaisliiton ryhmäkokouksessa, jossa hän huusi, että ”sopimus on vallankaappaus” ja hän vaati julkilausumaa pikaisesta sodasta irrottautumisen puolesta. Kekkonen jäi lähes yksin, tukea hän sai vain Schildtiltä. Seuraavassa ryhmäkokouksessa kahden päivän kuluttua ministeri Reinikka kieltäytyi antamasta selostusta ryhmälle, koska ”ryhmässä on sellaisia jäseniä kuin Kekkonen, jonka kautta tiedot saattavat mennä Ruotsiin ja sieltä Venäjälle”. Tästäkin kerrotaan mm. Kalliokosken elämäkerrassa.



Kun Maalaisliitto piti joulukuussa 1944 puoluekokouksensa, puheenjohtaja Kalliokoski ja puoluesihteeri Kaasalainen saivat yksimielisen jatkoajan tehtävissään. Se oli julkinen tappio Kekkoselle, joka oli Paasikiveä säestäen vaatinut ”uusia kasvoja” tehtäviin. Kekkonen joutui äänestyksessä jättämään myös paikkansa puolueen keskushallituksessa ministeri Jutilalle.

Pian puoluekokouksen jälkeen hän oli ministeritoverinsa Kaarlo Hillilän kanssa keskustellut kommunistiministeri Yrjö Leinon kanssa välirauhansopimuksen toteuttamisen jouduttamisesta. Miesten mielestä oli viisainta, että Ryti ja Tanner pantaisiin sotasyyllisinä oikeuden eteen. Muutamaa päivää myöhemmin Kekkonen tapasi valvontakomissiossa työskennelleen lähetystöneuvos Jelisejevin, jolta tietenkin sai tuen esityksilleen. Ymmärrettävästi Väinö Tanner oli elämänsä loppuun saakka siinä käsityksessä, että juuri Urho Kekkonen oli suurin syyllinen siihen, että hänet tuomittiin sotasyyllisenä. Kekkonen huolehti myös siitä, että häntä omassa puolueessaan vastustaneet Tyko Reinikka ja Antti Kukkonen joutuivat sotasyyllisiksi. Kekkosen tukija K-linjalainen Reino Kuuskoski oli vakuuttunut asiasta, todeten että ”Kekkonen heidät hankki syytteeseen. Kukaan ei olisi huomannutkaan heidän olemassaoloaan”.

Vielä pieni Kekkosen käyttäytymistä kuvaava episodi: Suomen tavoin Saksan rinnalla taistellut Romania oli irtaantunut sodasta loppukesällä 1944. Kuningas Mikael antoi vangita maata johtaneen marsalkka Ion Antonescun, joka keväällä 1945 teloitettiin. Maalaisliitto piti puoluekokoustaan Helsingin kauppakorkeakoululla 17. ja 18. kesäkuuta ja E.M.Tarkkanen johti puhetta. Myös Kalliokoski oli puheenjohtajistossa. Tuolloin tilaisuuteen juuri tullut Kekkonen sanoi tuohtuneena: ”Kuinkas täällä tuollaiset miehet ovat puoluekokousta johtamassa, kun Balkanilla sellaiset on jo ammuttu?” Useat kokouksessa läsnä olleet vakuuttavat Kekkosen käyttäytymisen todeksi.

Kokousväki oli tyrmistynyt. Kalliokoski pyysi puheenvuoron ja sanoi Kekkosen viestin olevan niin selvä, ettei mitään väärinkäsityksen varaa ollut. Kalliokoski ymmärsi oikeusministerin puheet niin, että Ribbentrop-sopimuksen teossa mukana olleet – siis myös Kalliokoski itse – saisivat nähdä ”lain huljan heiluvan” (Kekkosen sanonta tuokin). Kalliokoski sanoi, että hän ei halua olla uuden suuntauksen tiellä, mutta varoitti taipumasta uhkauksiin, ”joiden takana voi olla muutakin kuin isänmaan etu”. Tämän jälkeen Kalliokoski kirjoitti vaimolleen kirjeen, jossa hän ennustelee omana kohtalonaan olevan joko tuhotuksi (tapetuksi) tuleminen tai maanpakolaisuuteen joutuminen.


Kekkosen äkilliseltä näyttänyt ”kääntymys” kommunismia ja Neuvostoliittoa vihaavasta kiihkeästä sotapoliitikosta rauhantahtoiseksi Neuvostoliiton ystäväksi on verrattavissa Paavalin kääntymykseen kristittyjen vainoajasta suurimmaksi apostoliksi. Uudessa Testamentissa kerrotaan tuo Paavalin kääntymyksen syy, sokeuttava valonväläys Damaskoksen tiellä, jossakin Golanilla, ja taivaasta kuulunut ääni ”Saul, Saul, miksi vainoat minua”(Ap.t. 9:4). Mikä oli tuo valonväläys ja ääni, joka käännytti Urho Kekkosen?

Ainoaksi syyksi Kekkonen on kertonut huolensa Suomen kohtalosta hänen havaittuaan, mikä tulee olemaan sodan lopputulos. Marskin emissaari Aladar Paasonen oli helmikuussa 1943 poliittiselle johdollemme pitämässään tilannekatsauksessa todennut, että Saksa tulee häviämään sodan. Kuulijat olivat tyrmistyneitä ja monet vaativat Paasosen päätä vadille ymmärtämättä että hänen näkemyksensä takana oli itse Mannerheim. En tiedä, oliko Kekkonen kuulijoiden joukossa, mutta uskon hänen älykkäänä miehenä tulleen samoihin aikoihin samoihin johtopäätöksiin. Tästähän kertoo myös se, että hän alkoi ottaa yhteyksiä ns. rauhanoppositioon.

Varmaan Kekkonen talvella 1943 vähitellen tajusi tilanteen oikein. Silloin hän Paavalin lailla koki väläyksen omassa päässään. Hän tajusi Suomen mahdollisen kohtalon – ja itsensä todennäköisen kohtalon. Varmaankin hänen huolensa Suomen kohtalosta oli aito ja että hän näki suunnan muutoksen ja Neuvostoliiton luottamuksen saamisen ainoaksi tieksi maan itsenäisyyden pelastamiseksi. Mutta hän kuuli myös sisäisen äänen: ”ellet nyt käänny nopeasti, sinut tapetaan”. Minä luulen, että tuo huomio jopa siirsi hänen huolensa Suomen kohtalosta taka-alalle. Eiväthän nuo huolenaiheet maan kohtalosta ja omasta kohtalosta olleet ristiriidassa keskenään Älykkäänä ja liukkaana miehenä, jota turhan kankea moraali ei pidätellyt, hän muuttui nopeasti sellaiseksi Kekkoseksi, jollaisena me hänet luulemme tuntevamme.


Pitivätkö myös Neuvostoliiton johtajat häntä sellaisena? He hyvin tiesivät, millainen Kekkonen oli ollut vuoteen 1943 saakka. Ei sellaista annettu anteeksi kenellekään, eikä olisi annettu Kekkosellekaan hänen kauniiden silmiensä ja kiharan tukkansa vuoksi. Miksi Kekkonen sai heiltä synninpäästön? Siksikö, että Neuvostoliiton johtajat rupesivat laskelmoimaan, että juuri tuollaisen taustan omaava Kekkonen olisi paras mahdollinen työkalu heidän käsissään? Kyllä he tosiaan näin ajattelivat, ja kyllä heillä oli hyvät tiedot Kekkosen käännöksestä talvella 1943. Valotan asiaa hieman seuraavassa osassa Jelisei T. Sinitsynin kirjasta poimimillani viitteillä. Mutta silti ihmetyttää, miksi Kekkosen menneisyys, hänen vanhemmat, veriruskeat syntinsä unohdettiin. Ei sellaista tehty juuri kenenkään muun kohdalla, vaan niin Neuvostoliitossa kuin muualla heidän valtaansa joutuneissa maissa sellaisilta miehiltä otettiin pää pois, varmuuden vuoksi vastaisen varalle ja muille pelotukseksi. Mitä muuta kuin mm. Sinitsynin kirjan kautta julkisuuteen tullutta Kekkonen teki armahduksen saadakseen ja luottomieheksi päästäkseen? Sitä ei vielä tiedetä.

Kenraali Jelisei T.Sinitsyn oli korkean tason neuvostoagentti, Stalinin, Berijan ja Zdanovin luotettu. Suomessa hän toimi Jelisejev-nimisenä talvisodan alla ja välirauhan aikana sekä jatkosodan jälkeen tärkeissä salaisissa tehtävissään. Hän on kirjoittanut noista ajoista muistelmansa ”Vaiettu totuus”. Hän oli elämänsä loppuun saakka (kuoli 1998) vakaumuksellinen kommunisti ja hänen kirjassaan ”demokraatteja ja vapauden puolustajia” ovat tietenkin kommunistit ja muut Neuvostoliiton ystävät, joihin hän Kekkosenkin lukee.

Kirjassaan Sinitsyn kertoo, miten vasta viikon Suomessa oltuaan syksyllä 1944 hänen luokseen pyrki ja pääsi mies, jota hän kutsuu Ahdiksi. Kysymyksessä oli Kekkosen harmaa eminenssi Kustaa Vilkuna, se käy helposti selväksi. Hän esitteli Sinitsynille venäjäksi käännetyn Kekkosen 25.9.44 pitämän radiopuheen tekstin, joka sisälsi ohjelman maan olojen järjestämiseksi rauhansopimusehtojen pohjalta. Tuo puhehan oli äärimmäisen myötämielinen neuvostoliittolaisille, niin mielistelevä, että jo sitä kirjoitettaessa lienee ajateltu puheen myöhempää käyttötarkoitusta, sitä, millä asialla Vilkuna nyt oli. Eli hän suoraan pyysi Neuvostoliiton tukea Kekkoselle tämän pyrkimyksessä päästä valta-asemiin Suomessa.

Sinitsyn kiikutti tekstin heti Zdanoville, joka aikansa Sinitsyniä tentattuaan otti puhelinyhteyden Staliniin kertoakseen tälle asian. Hän esitteli Stalinille Kekkosen miehenä, johon he voisivat panna toivonsa. Stalin hyväksyi Zdanovin esityksen ja pyysi tätä työskentelemään Kekkosen saamiseksi pääministeriksi. Sinitsyn pantiin asialle kertomaan ilouutinen Vilkunalle.

Kekkonen ei ollut halukas ryhtymään pääministeriksi, vaan suositti tehtävään Paasikiveä. Sinitsynin kerrottua asian Zdanoville, tämä suhtautui ajatukseen pitkin hampain ja kysyi: ”Entä jos Paasikivi pääministeriksi tultuaan esittää ohjelman, joka on kannaltamme Kekkosen ohjelmaa heikompi; mitä sitten tehdään?” Sinitsyn kertoo vakuuttaneensa, että Paasikivi on paras ehdokas siksi, että hänellä on kansan kannatus toisin kuin Kekkosella. Niinpä Zdanov hyväksyi ajatuksen ja totesi: ”No niin, Paasikiven hallitus on selvä tapaus. Täytyy informoida Stalinia. Haluan kuitenkin lisätä, että Paasikivi ei johda kansaansa sosialismiin”. Näin siis ”muodostettiin” Paasikiven hallitus, takapiruinaan Neuvostoliitto ja sen luottopojaksi päässyt Urho Kekkonen.

Näin Kekkonen oli jo tuolloin pelastanut oman nahkansa ja päässyt neuvostoliittolaisten luottomiehenä merkittäväksi taustavaikuttajaksi. Paasikiven ensimmäiseen hallitukseen Kekkonen pääsi oikeusministeriksi, johon tehtävään valvontakomission johto hänet halusi, kun ei saanut häntä pääministeriksi. Hallitus vuoti kuin seula neuvostoliittolaisille. Zdanov erehtyi kerran puhumaan Paasikivelle sivu suunsa asioista, joita oli juuri käsitelty hallituksessa ja niiden piti olla vain hallituksen tiedossa. Paasikivi kutsui hallituksen koolle ja sen istuntoon tullessaan jyrähti heti: ”Keskuudessamme on venäläisten vakoilija”. Kaikki olivat tyrmistyneitä. Paasikivi toisti jyrähdyksensä entistä julmemmin, ja kertoi asiansa. Silloin oikeusministeri Kekkonen käytti puheenvuoron ja sanoi, että ”jos pääministerillä ei ole todisteita syyttää asiasta ketään, hänen tulee pyytää loukkaavia sanojaan anteeksi, muuten esille nousee kysymys hallituksen erosta”. Paasikiven oli taivuttava mutisten esittämäänsä anteeksipyyntöön.


Oikeusministerin salkku ei olisi Kekkosta varmaankaan tyydyttänyt, ellei hän olisi jo tuolloin tiennyt sen antamasta vallasta vastustajiensa eliminoimiseksi. Pian nimittäin alkoivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnit ja niissä Kekkosella oli avainrooli, kuten jo edellisessä osassa jotakin mainitsin. Myös tästä kertoo Sinitsyn kirjassaan ja se on ”korutonta kertomaa”.

Viimeistään sotasyyllisyysoikeudenkäynnit nostivat Kekkosen suuren yleisön tietoisuuteen, mutta ei suosioon muualla kuin äärivasemmalla. Omassa puolueessaankin, Maalaisliitossa, hänellä oli paljon kiivasta vastustusta. Mutta Paasikiven luottamuksen hän onnistui saamaan, mitä täytyy hieman ihmetellä, sillä niin erilaisia miehet olivat. Toki Paasikivikin näki Neuvostoliiton luottamuksen saavuttamisen välttämättömäksi ja yhteistyön neukkujen kanssa tarpeelliseksi, mutta periaatteensa hän ilmaisi näin: ”meidän on annettava venäläisille periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, eikä koskaan omasta aloitteestamme”. Kekkonen oli näkemyksissään ”joustavampi”.


Helsingin Yliopiston poliittisen historian professori ja entinen ulkoministeriön virkamies Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” kertoo yksityiskohtaisesti, miten Kekkonen sai Neuvostoliiton tuekseen ja miten hän siihen tukeutui. Hän kertoo hiukset pystyyn nostattavia esimerkkejä siitä, miten Arvo Korsimo ja Kekkonen tarjosivat toistuvasti Neuvostoliiton johtomiehille takeita myötämielisyydestään ja pyysivät heitä vastalahjana käyttämään Neuvostoliiton valtaa Kekkosen hyväksi hänen sisäisessä poliittisessa taistelussaan. Monet tärkeät asiat kerrottiin neuvostoliittolaisille ennen kuin omille valtioelimille tai edes työtovereille.

Kekkosen ura politiikan huipulla oli auennut Neuvostoliiton tuella. Oikeusministerin ”postin” jälkeen hän toimi eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä 1947-48 ja puhemiehenä 1948-50.Kekkonen oli jo saavuttanut paljon, mutta ei riittävästi tyydyttämään hänen kunnianhimoaan. Hän tähtäsi korkeammalle, tasavallan korkeimmalle paikalle, presidentiksi. Mutta monta oli vielä mutkaa matkassa. Ensinnäkin se, että hän oli edelleen erittäin kiistelty henkilö, myös omassa puolueessaan. Puolueensa johtajaksi hän ei koskaan pyrkinytkään ilmeisesti varmana siitä, että häntä ei siihen tehtävään hyväksyttäisi. Mutta hän tiesi saavansa myös puolueensa valtaansa ilman sen puheenjohtajuutta.


Kaiken kunnianhimonsa, mikä oli aikoinaan suuntautunut Suur-Suomen luomiseksi, hän valjasti uudelle pyrkimykselleen. Hän tiesi, että nuo entiset viholliset, jotka olivat säästäneet hänen henkensä, auttavat hänet pääsemään tuohon tavoittelemaansa asemaan ja myös pitämään hänet siellä. Hän odotti piankin aukeavan hänelle tilaisuuden päästä ”kalifiksi kalifin paikalle”, sillä presidentti Paasikivi oli jo kovin vanha mies.

Tavoitteen saavuttaminen ei sittenkään ollut helppoa. Ensiksi hänen pitäisi tulla nimetyksi oman puolueensa, Maalaisliiton, presidenttiehdokkaaksi. Siihen pääsemiseksi oli vielä monta kantoa kaskessa käännettävä. Maalaisliitossa pidettiin ykkösehdokkaana Viljami Kalliokoskea. Hän oli yli puoluerajojen arvostettu kansanedustaja ja moninkertainen ministeri, joka oli hiljattain luovuttanut puolueen puheenjohtajuuden samanmielisenä pidetylle V.J.Sukselaiselle. Nuo mainitut, kuten myös Juho Koivisto, E.M.Tarkkanen, Jalo Lahdensuo, Hilja Väänänen ja tuolloin vielä Artturi Leinonenkin ja monet muut puolueen johtomiehet suorastaan inhosivat Kekkosta. Tuohon joukkoon kuului myös Santeri Alkion poika ja isänsä aatteellisen perinnön vaalija hovioikeudenneuvos Paavo Alkio.


Emil Skog väittää Kekkosen ehdokkuuden loukanneen syvästi Paasikiveä. Hän vuodatti sydäntään lähipiiriinsä kuuluneelle lähettiläs G.A.Gripenbergille: ”Kekkosta olen aiemmin arvostanut, mutta nyt hän on osoittanut, että hän onkin mies, joka kunnianhimossaan ajattelee ennen kaikkea itseään eikä isänmaata”. Paasikivi piti Kekkosen valintaa presidentiksi todennäköisenä, jos Maalaisliitto todella asettuisi häntä kannattamaan. Hieman lauhduttuaan hän totesi vaikeaselkoisesti: ”Jos hänen karaktäärinsä olisi parempi, niin hänen vaalinsa presidentiksi voisi kyllä olla mukiinmenevä.”

Kekkosen menestys ei kuitenkaan ollut kehuttava. Valitsijamiesvaaleissa Paasikivi sai 107 valitsijamiestä, Mauno Pekkalan (SKDL) vaaliliitto 67, sosialidemokraatit 64 ja peränpitäjäksi jäi Kekkonen, joka sai vain 62 valitsijamiestä. Hyvin monet maalaisliittolaiset äänestivät muuta kuin Kekkosta, sillä eduskuntavaaleihin verrattuna puolue menetti 147 000 ääntä. Toisessa äänestyksessä Paasikivi valittiin presidentiksi 171 äänellä.

Kun Fagerholm oli muodostanut vähemmistöhallituksensa, alkoi oppositioon jääneiden kommunistien ja puolueessaan jo suuren vaikutusvallan saavuttaneen Kekkosen ohjaamien maalaisliittolaisten lähestyminen. Jukka Nevakivi kirjassaan ”Miten Kekkonen pääsi valtaan ja Suomi suomettui” ajoittaa suomettumisen alun lokakuuhun 1948, jolloin Kekkonen ja maalaisliiton kansanedustaja Juho Niukkanen aloittivat Fagerholmin vähemmistöhallituksen kaatamishankkeet yhdessä venäläisten kanssa.



Mutta Kekkosella oli vielä kesällä 1955 niin paljon vastustusta myös omassa puolueessaan, että ei ollut ”kirkossa kuulutettu”, että hän pääsisi toistamiseen edes presidenttiehdokkaaksi. Kalliokosken ehdokkuudella oli suurempi kannatus kuin Kekkosella. Mutta Kekkosella oli yksi ja sitäkin tärkeämpi apu ja tuki, jota muilla ei ollut. Se oli Arvo Korsimo, tuo mies, jonka Kekkonen oli saanut junailluksi Maalaisliiton puoluesihteeriksi 1951 ja jota Kalliokoski piti politiikan moraalittomuuden ruumiillistumana. Hän sopi mainiosti aisapariksi miehelle, jota samainen Kalliokoski monien muiden tavoin piti kaikkinaisen moraalittomuuden – ei siis vain politiikan moraalin – ruumiillistumana.

Saamastaan virasta vastapalvelukseksi Korsimo aikoi tehdä Kekkosesta presidentin, kuten hän oli tälle luvannut jo viran saadessaan. Hän oli jo luonut Kekkosen tueksi vuoden 1956 presidentin vaaleja varten mahtavan organisaation ja sille rahoituksen, jota hoitamaan oli perustettu Maaseudun yhteisvaliokunnan säätiö. Mainontaa hoitamaan oli perustettu Mainos-Matti Oy ja sen palvelukseen oli saatu useita ajan taitavimpia mainosmiehiä.

Vaaliorganisaation rahoitus oli tuon ajan oloissa mahtava, ja se tuli monista lähteistä, mahdollisesti osin myös Neuvostoliitosta. Korsimo keksi Kekkosen kampanjan vetonaulaksi termin Paasikiven-Kekkosen linja, vaikka juuri tuon linjan muuttaakseen Kekkonen pyrki presidentiksi 1950. Paasikiven linja oli kaikille tuttu käsite, johon oli totuttu luottamaan. Se oli rauhan linja, mikä edellytti hyviä naapuruussuhteita Neuvostoliittoon, mutta tinkimättömyyttä Suomen eduista kiinni pitämisessä. Paasikiven itsensä sanoin ”rauhan ja hyvät suhteet säilyttääksemme meidän on annettava joskus periksi, mutta vain niin vähän kuin mahdollista, emmekä koskaan omasta aloitteestamme”.

Nyt Korsimo luonnehti vaaliorganisaation kokoukselle tuon aiemmin tuntemattoman kaksoislinjan perustellen sitä mm: ”ulkopoliittisen vahvuutensa lisäksi tällä teemalla on se voittamaton etu, että se osoittaa valitsijoille luonnollisen vallanperimysjärjestyksen, suksession: Paasikiven jälkeen tulee presidentiksi Kekkonen”. Paasikiveltä ei kysytty lupaa tuohon uudisnimeen. Tiedetään Paasikiven olleen siitä hyvin myrtynyt, vaikka ulkopolitiikassa hän pitikin Kekkosta, moninkertaista pääministeriään taitavana, joskin liian helposti venäläisille periksi antavana. Toinen Kekkosen taitava apuri, Kustaa Vilkuna sai ahkeralla sukkuloinnillaan Neuvostoliiton suurlähetystöön Tehtaankadulle varmennetuksi Neuvostoliiton vankkumattoman tuen Kekkosen ehdokkuudelle. Tuo tuki oli todella merkittävä jo tuossa vaiheessa ja siihen Kekkonen sitten luottavaisesti sai nojata koko uransa ajan.

Vaikka Santeri Alkio oli kuollut jo 1930, hänen nimeensä vannottiin yhä Maalaisliiton aatteellisesta perinnöstä puhuttaessa. Kekkosen vaaliorganisaatio teki kaikkensa saadakseen nuo perinnönvaalijat taakseen. Kekkonen rupesi esiintymään tilaisuuksissa, joita hän oli aikaisemmin vierastanut ja pitämään niissä sellaisia puheita, joita häneltä ei ollut aikaisemmin kuultu. Mainos Matti Oy rupesi jopa kannattamaan MNL:n suvijuhlilla Laihialla virinnyttä Alkion patsashanketta, mutta sai nuivan vastaanoton hankkeen puuhamiehiltä. MNL:n kymmenvuotisjuhlatoimikuntaan kuuluneet Paavo Alkio, Lars Björkenheim, Juho Koivisto, Jalo Lahdensuo ja E.M.Tarkkanen olivat kaavailleet juhlapuhujaksi puheenjohtaja V.J.Sukselaista tai MNL:n entistä puheenjohtajaa Johannes Virolaista. Kun kävi ilmi, että juhlapuhujaksi tulee Kekkonen, he erosivat toimikunnasta.

Kun Ilkan päätoimittaja Artturi Leinonen oli kääntynyt presidenttiasiassa Kekkosen kannattajaksi kirjoitti Lahdensuo hänelle: ”Täytyykö päätellä, että sinä näin olet harkinnut ja hyväksynyt kekkoslaisen moraalin, vieläpä asettunut sitä suojelemaan? Katsos, sekin on mahdollista, että karvaaksi totuudeksi jää: minkä Alkio rakensi, sen Leinonen löi hajalle.”

Maalaisliiton oikeistovoimat – aikaisemmin muiden ”alkiolaisten” tavoin puolueensa radikaaliin vasemmistoon aiemmin luettu Kalliokoskikin kuului nyt niihin – yrittivät vielä katkaista Kekkosen kuningastien. Tietoa hotelli Kämpin kabinettitiloissa tapahtuneesta Kekkosen ja Ranskan lähettiläämme Tauno Jalannin tappelusta levitettiin laajalle. Samoin levitettiin ahkerasti tietoa Kekkosen juopottelusta ja naisseikkailuista, joista leskirouva Anne-Marie Snellmanin kanssa kauan jatkunutta ”muhinointia” pidettiin maalle vaarallisena siksi, että tuon amerikkalaisen Associated Press- tietotoimiston edustajana Suomessa toimivan naisen uskottiin oleva kansainvälinen vakooja. Viktor Vladimirovkin, joka muistelmissaan toteaa Neuvostoliiton pitäneen Kekkosta ”objektiivisesti ottaen ainoana presidenttiehdokkaana, joka saattoi luottaa Moskovan suopeaan suhtautumiseen” ilmaisee Kekkosen ja Anne-Marie Snellmanin muhinoinnin ”tietyssä määrin huolestuttaneen neuvostoliiton turvallisuuspalvelua”.

Kalliokosken kannattajat uskoivat ehdokkaansa olevan vahvoilla Kekkosta vastaan. Mielipidemittaukset – joita jo tuolloin hieman harrastettiin – osoittivat moraaliltaan nuhteettomalla Kalliokoskella olevan Maalaisliitossa suuremman kannatuksen kuin Kekkosella. Kalliokosken mahdollisuuksia pidettiin hyvinä siksikin, että tältä puuttuivat vihamiehet, joita Kekkosella riitti sekä omissa että muiden joukoissa. Maalaisliiton johtomiehistä mm. Tarkkanen ja Isohanni olivat täysin vakuuttuneita, että Kekkonen ei selviydy voittajaksi ehdokasasettelussa, ja he totesivat, että ”Maalaisliiton puhdistustoiminta alkaa presidentinvaalien jälkeen”.

Mutta Kalliokosken tukijoukkojen toiminta oli aatteellisuudessaan harrastelijamaista Kekkosen tukijoukkojen toimintaan verrattuna. He eivät hyväuskoisuudessaan ottaneet lainkaan huomioon Kekkosella olevaa Neuvostoliiton tukea. Heiltä puuttui osaavia ihmisiä, mutta myös rahaa. Taitavat Korsimo ja Vilkuna operoivat asioita niin, että syksyllä 1955 Kekkonen oli Maalaisliiton virallinen presidenttiehdokas, vaikka soraääniä mm. Kalliokosken puolesta kuului yhä. Kun Maalaisliitto sitten valitsi maakunnissa presidentin valitsijamiehiä, tuohon joukkoon kuului Pohjois-Karjalassa myös sodanaikainen ministeri Antti Kukkonen, mutta hän ei suostunut sitoutumaan siihen, että hän äänestäisi Kekkosta valitsijamiesten kokouksessa. Etelä-Hämeen piirijärjestö halusi lähettää ehdokkaat vaaleihin pelkästään Maalaisliiton vaaliliittona, mutta Korsimo sai kutsutuksi koolle uuden piirikokouksen, joka Korsimon tiukassa valvonnassa rupesi asettamaan ehdokkaita Urho Kekkosen vaaliliitolle.


Kekkosen valinta oli loppuun saakka enemmän kuin epävarma. Vanha Paasikivi oli saatu houkutelluksi vielä mukaan. Sosialidemokraatit olivat varautuneet siihen, että heidän oma ehdokkaansa Fagerholm ei pääsisi toiselle kierrokselle, jolla olisivat vastakkain Kekkonen ja Paasikivi, ja he äänestäisivät Paasikiven vielä kerran presidentiksi. Mutta kommunistit olivat saaneet Moskovasta käskyn jakaa äänensä Kekkosen ja Fagerholmin kesken, jotta Paasikivi tippuisi, kertoo mm. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi”. Ja juoni onnistui. Toiselle kierrokselle menivät Fagerholm ja Kekkonen.

Ja loppu on tunnettua historiaa. Kekkonen voitti vaalien toisessa äänestyksessä Fagerholmin äänin 151-149. Ennakkoasetelmat edellyttivät Fagerholmille yhtä niukkaa voittoa. Yhä arvuutellaan, kuka tuo Kekkosta äänestänyt luopio demarileirissä oli ja miksi hän niin äänesti. Ostettiinko hänet ja millä? ”Luopioita” voi olla useampia, sillä myös eräiden maalaisliittolaisten arvellaan livenneen Fagerholmin kannattajiksi. Nimiäkin on mainittu. Eipähän tämä taida koskaan selvitä ja lieneekö tuolla enää niin väliäkään..

Kun Urho Kekkonen oli päässyt maaliskuussa 1956 presidentiksi äärimmäisen niukalla kahden äänen voitolla Fagerholmista, hänen asemansa ei ollut mitenkään vahva, pikemmin päinvastoin. Samoihin aikoihin tapahtui asioita, joista Kekkosen kannattajat yrittivät saada myötätuulta suosikkinsa purjeisiin, mutta tapahtui myös asioita, jotka puhalsivat vastaisesti.

Neuvostoliitto oli palauttanut 50 vuodeksi vuokraamansa Porkkalan alueen meille jo runsaan 10 vuoden jälkeen tammikuussa 1956. Kekkosen kannattajat selittivät sen Kekkosen ansioksi, huomenlahjaksi uudelle presidentille. Uskottavampaa olisi ollut pitää sitä läksiäislahjana Paasikivelle, millaiseksi Neuvostoliittokin antoi sen ymmärtää. ˘Tosiasiassa NL luopui Porkkalasta, kun sotilaallinen painopiste Itämerellä oli siirtynyt meren eteläosiin ja Tanskan salmiin ja aseteknologian kehityksen myötä se kävi tarpeettomaksi myös Suomenlahden sulkemiseksi. Oli aivan liian kallista pitää 40 000 miehen tukikohtaa hankalien huoltoyhteyksien päässä vain ”lipunnäyttönä”.

Todellisemman ja varsinkin työväen tunteita ilmaisevan ”huomenlahjan” Kekkonen kuitenkin sai. Välittömästi presidentinvaalin jälkeen alkoi nimittäin hänen alkutaivaltaan kuten myös kansalaisten elämää koetellut yleislakko.


Presidenttiytensä alkuaikoina Kekkonen oli kotimaassa kahden tulen välissä. Arvostelua tuli oikealta ja vasemmalta. Kekkosen neuvostomyönteisyyttä arvosteltiin varsin räväkästi; tuolloin vielä uskallettiin niin tehdä, muutamia vuosia myöhemmin se ei olisi tullut kysymykseenkään. Työmarkkinat pysyivät levottomina ja lakot toistuivat. Työttömyys ei kuitenkaan suuremmin vaivannut. Melko alkukantainen teollisuus oli hyvin työvoimavaltaista, virastoissa sekä kaupan ja muiden palvelujen piirissä oli nykyistä paljon enemmän työpaikkoja. Maaseutua pidettiin asuttuna tukemalla sodan jälkeen asutustilojen myötä syntynyttä pientilavaltaista maataloutta tukiaisilla, ja metsätyöt tarjosivat työtä maaseudun tilattomalle väestölle.

Silti työtä ei riittänyt kotiseudulla kaikille ja alkoi muuttoliike asutuskeskuksiin. Myös pian massiiviseksi muuttunut muutto Ruotsiin käynnistyi. Tällaisen maan kannalta kielteisen kehityksen suunnan muuttamiseksi Kekkosella enempää kuin muillakaan ei ollut keinoja. Kekkosella riitti edelleen muitakin vaikeuksia sisäpolitiikassa. Kekkosen ja Maalaisliiton toisen vahvan miehen Veikko Vennamon välit olivat jo aiemmin kärjistyneet heidän maatalouspoliittisten näkemystensä eroavuudesta. Välit katkesivat lopullisesti, ja Vennamo perusti oman puolueensa Suomen Pientalonpoikien Puolueen, joka sitten vuonna 1966 muuttui Suomen Maaseudun Puolueeksi.


Kun Kekkonen ei voinut taivuttaa puolueita ja eduskuntaa tahtonsa ja Neuvostoliiton tahdon mukaiseen asentoon, hän oli vuonna 1958 joutunut nimittämään Fagerholmin III hallituksena sosialidemokraattisen vähemmistöhallituksen. Sen nimityspuheensa päätteeksi hän totesi tuon ”tämä oli elämäni huonoin puhe, mutta minä itse en sitä kirjoittanut”. Kun uuden hallituksen kokoonpanosta mykistynyt Neuvostoliiton suurlähettiläs pyysi neljä päivää myöhemmin Kekkosen selitystä, Kekkonen sanoi tälle pesevänsä kätensä hallituksen muodostamisesta, mutta myöntävänsä, ettei hän ollut kyennyt hallitsemaan tilannetta. Hän oli kuitenkin lohduttanut suurlähettiläs Lebedeviä, että ”tämä hallitus tulee olemaan vallassa vain siihen saakka, kun se todistaa oman kestämättömyytensä”.

Ja pianhan hallitus ”todisti kestämättömyytensä”. Suomen ja NL:n suhteissa tapahtui pian tuon jälkeen viilentyminen, ns. yöpakkaset. Ne olivat alusta loppuun saakka NKP:n ja UKK:n suunnittelemat ja operoimat, sen todistaa vakuuttavasti mm. Hannu Rautkallio kirjassaan ”Agenda Suomi”. Rautkallio pitää sitä vuoden 1962 presidentinvaaleja edeltäneen noottikriisin kenraaliharjoituksena. Fagerholmin hallitus joutui tietenkin eroamaan. ”Yöpakkasten” päättymistä mainostettiin Kekkosen diplomatian taidonnäytteenä, mutta melko monella oli oikea käsitys niiden laadusta. Varsinkin demarit ja kokoomuslaiset olivat vakuuttuneita, että ”yöpakkaset” olivat Kekkosen tilaustyö. He saivat näkemykselleen tukea myös kansanpuolueen (edistyspuolue oli muuttunut nimeltä 1951) ja ruotsalaisten monilta edustajilta. Joka ei usko Rautkallion todistelun lukekoon Viktor Vladimirovin muistelmat; niistäkin käy ilmi, että kriisi ja sen lopputulos oli juonittu yhdessä Neuvostoliiton johtajien kanssa.

Fagerholmin hallituksen erottua maalaisliiton V.J.Sukselainen muodosti tammikuussa 1959 hallituksen, jossa maalaisliittolaisten lisäksi oli vain yksi ruotsalaisten edustaja ja yksi ammattiministeri. Tämä hallitus sai istua tuolloin poikkeuksellisen pitkän ajan aina heinäkuuhun 1961 saakka. Olisi istunut pitempäänkin, ellei Kekkonen olisi ruvennut näkemään Sukselaista kilpailijanaan, eikä aivan aiheetta. Sukselaisen presidenttiehdokkuudesta oli kaavailuja maalaisliittolaistenkin keskuudessa, ja siellä tiedettiin, että Kekkosen pudottamiseen tähtäävälle hankkeelle tulisi tukea sekä oikealta että vasemmalta. Mutta kuin tilauksena Kekkoselle hovioikeus langetti Kansaneläkelaitoksen johtajana toimineelle Sukselaiselle kesäkuussa 1961 sakkotuomion virkavirheistä asuntorakentamisessa ns. Kätilöopiston jutussa. Sukselainen sai lähteä ja Martti Miettunen muodosti maalaisliittolaisen vähemmistöhallituksen. Tuo Kätilöopiston juttu oli Sukselaisen poliittisen uran loppu, mutta samassa jutussa sakkotuomion saaneen TPSL:n Aarre Simosen Kekkonen nimitti 1966 oikeusministeriksi Paasion kansanrintamahallitukseen!

Sukselainen ei ollut enää käytettävissä, mutta Kekkosen vastaisten voimien tarkoituksena säilyi edelleen syrjäyttää Kekkonen vuoden 1962 vaaleissa. Ehdokkaaksi siihen tarkoitukseen valittiin nuhteettomana tunnettu korkeimman oikeuden eläkkeellä oleva presidentti Olavi Honka. Tuon ”Honka-liiton” vetäjänä toimi SDP:n puoluesihteeri Kaarlo Pitsinki. Myös Maalaisliitossa oli edelleen voimissaan vanhakantainen alkiolainen ryhmä, joka näki Kekkosen politiikan maalle entistä vaarallisempana. He päättivät yhtyä tuohon Honka-liittoon maan pahemmalta pelastaakseen. Sukselaista ehdokkaakseen ajatelleet ja Viljami Kalliokoskea aikanaan tukeneet maalaisliiton johtomiehet – Sukselainen ja Kalliokoski pysyttelivät sivussa – työskentelivät asian puolesta ja pitkäaikainen maalaisliiton kansanedustaja Hilja Väänänen ilmaisi eduskunnassakin avoimesti ilonsa Honka-liiton johdosta.

Mutta liitto ei oikein saanut ilmaa siipiensä alle. Väritön ja poliitikkona kokematon Honka ei ollut oikein uskottava vastaehdokas Kekkoselle eikä saanut joukkoja innostumaan. Myös hankkeen alulle panneen SDP:n rivijäsenten keskuudessa häntä vieroksuttiin. Lopullinen niitti hankkeelle tuli, kun Kekkonen sai Neuvostoliiton tuella, ns. ”Novosibirskin lavastuksella” Hongan ilmoittamaan luopuvansa ehdokkuudestaan. Hannu Rautkallion vuonna 1992 julkaistut nootin taustaselvitykset avaavat noottikriisin solmuja, joiden sitojiksi osoittautuvat korkeat suomalais-neuvostoliittolaistahot. Rautkallion esiin kaivamat dokumentit ovat kiistatta todistusvoimaisia. Kekkonen toimitti Neuvostoliiton johdolle jo puolitoista vuotta ennen ensimmäisen kautensa päättymistä muistion, jonka ydin oli virassa pysyminen. Viivytyksittä Kremlissä ryhdyttiinkin UKK:n haluamiin toimiin.


Noottikriisi eli ”Novosibirskin lavastus” siis johti tunnettuun tulokseen. Nyt vaaleissa oli vain yksi varteenotettava ehdokas, Kekkonen, joka tuli valitsijamiesten ensimmäisessä äänestyksessä suurella äänten enemmistöllä (199 ääntä 300:sta) valituksi. Näin oli Kekkonen saanut vallan entistä lujemmin haltuunsa, ja tästä alkoi hänen 20 vuotta jatkunut ehdottoman yksinvallan kautensa.

Kortsu-Jormalla on 100 nikkiä, mutta ei yhtään kunnon kikkiä.

voi luottaa.

viitsinyt nähdä vaivaa Kekkos-vihasi riivaamana.

Niin ehkäpä Fagerholmin johdossa asiat olisivat voineet tulla paremmin hoidettua, ehkä eivät.
Voisi olla niinkin että Suomi nimistä maata ei olisi enää olemassakaan. Mikä on kaikkein mahdollisin vaihtoehto.

Sinä kyllä viitsit noita vanhoja asioita miettiä ja kaivella.

Menneet ovat menneitä eikä niille enää mitään voi tehdä.
Ei ole Neuvostoliittoa, sen enempää kuin Kekkostakaan.
On vain yksi Kekkoskaunainen ukonpökö joka jatkuvasti jaksaa mustata entisen Presidenttimme muistoa.
Oli varmaankin suuri kärsimys joutua Urho Kekkosen,puolustusvoimien ylipäällikön, kuvaa katsomaan seinällä.
Vai tuliko tuo vihasi häntä kohtaan vasta sotatyömiesvaiheessasi?

Sinä jaksat aina pitää omia ja muitten Kekkoskaunaisten mielipiteitä ainoina ja oikeina historian kirjoituksina.

Kyllä kai jokainen voi tuostakin asiasta muodostaa oman mielipiteensä, ilman sinun "oikeata" näkemystä.

Sinun pitkät kirjoituksesi tai lainailusi eivät oikein tee oikeutta saittien tarkoitukselle.

Kirjoita lyhyemmin, niitä olisi silloin paljon helpompi kommentoida.

Ei monikkaan viitsi noin pitkiä sepustuksia kahlata läpi ja etsiä sitä tarkoittamaasi asian ydintä.
No vittuiluhan se pääasia on , kyllä se tiedetään.

Muista nyt, tämä on tarkoitettu keskustelupalstaksi, eikä sinun luentopalstaksi.

... vuodatuksiasi. Mulle riitti jo se kun näin luettelon noista lähdekirjoistasi. Ne kaikki ovat samanlaisten kekkoskaunaisten kirjoittajien tekemiä kuin kapikin.

Tuossa esität kysymyksen, miten olisi käynyt, jos 56 oltaisiin Fagerholm valittu. Jos Fagerholm olisi katkaisut ystävyys ja suomettumissuhteet N-liittoon, meille olisi voimut käydä niin kuin kävi parille muullekin N-liiton etupiiriin sodassa joutuneelle maalle vielä 56 jälkeenkin. Unkarin ja Tsekkoslovakkian N-liitto palautti riviin asevoimiensa avulla. Ei länsimaat näihin puuttuneet. Ne kunnioittivat sitä jakoa, jota olivat itse tekemässä yhdessä N-liiton kanssa sodan jälkeen. Myös länsivallat pitivät etupiirinsä tarvittaessa asevoimin.

Mutta se mikä tiedetään ja se ei ole jos-sanan takana on, että Kekkosen johtamana Suomesta kehittyi vauras demokratia, jossa vallitsi pohjoismainen hyvinvointi ja markkinatalous. Silloin kun N-liitto hajosi omaan mahdottomuuteensa, Suomi laskettiin maailman vauraimpien maiden joukkoon ja se otti täysillä paikkansa Euroopan hyvinvoivien kansojen joukossa päästyään eroon tuosta sidoksesta.

uskaltanut vetää sitä isoa poikaa turpaan, (en silloin uskaltanut) mutta jos olisin uskaltanut niin minä olisin oletettavasti voittanut hänet...Kapi-ukon ajatukset on kummallisia?

Vaikka kepulaiset väittävät minun puhuvan vain itsestäni, haluaisin kuitenkin mieluummin puhua asiasta, mutta kepulaiset eivät ole siihen halukkaita. He haluavat puhua vain minusta.

Monet kepulaiset täällä lähes päivittäin ovat ohjaamassa minua heidän mielestään tarvitsemaani hoitoon. He uskovat olevansa psykiatreja tai ainakin psykologeja, vaikka kieli- ja kirjoitusasusta päätellen peruskoulukin on jäänyt kesken. Mutta he uskovat kepulaisuuden pätevöittävän erehtymättömään ihmistuntemukseen, kuten he uskovat kepulaisuuden pätevöittävän muuhunkin erehtymättömyyteen. Ja tuottavan oikean tiedon historiasta tai mistä tahansa asiasta kirjaakaan lukematta. Muun uskovaisen täytyy sentään tutkia Raamattuaan tai Koraaniaaan, mutta kepulaiselle sisäinen ääni ilmoittaa varman tiedon niin maailmasta kuin kanssaihmisistä.

Mutta olisikohan sittenkin niin, että hoitoa tarvitsisi kipeämmin sellainen, jonka mielen on vallannut joku toinen ihminen, tällainen tavallinen ikämies, niin täydellisesti, että sinne ei enää mahdu mitään kiinnostusta mihinkään asiaan. Jos tuo ihminen rupeaa puhumaan vaikka kepu-uskonnon ylijumalasta, niin kepulainen rupeaa puhumaan vain tuosta puhujasta. Olisi mielenkiintoista kuulla koulutetun psykiatrin tai psykologin diagnoosi siitä, kummat ovat kipeämmin hoidon tarpeessa, minä vai nuo minua hoitoon ohjaavat kepulaiset.


Kun minusta täällä niin paljon puhutaan ja esitetään niin naurettavan tai pöyristyttävänkin vääriä väitteitä, niin kai minulla on oikeus korjata niitä oikeilla tiedoilla. Siksi joudun puhumaan melkoisesti itsestänikin. Kaikki esittämäni tiedot itsestäni ovat tarkistettavissa, sillä henkilöllisyyteni tunnetaan. Mistä noiden kepupsykologien tiedot olisivat saatavissa, jotta heidän mielipiteittensä painoarvoa voitaisiin punnita.

Lienen kyllä epätyypillinen suomalainen siksi, että puhun – ja kirjoitan – mielelläni paljon. Eilisessä HS:ssa oli juttu eräästä Suomeen muutamia vuosia sitten tulleesta afgaaninaisesta, joka oli asunut vuosia myös Uzbekistanissa. Todella fiksu ihminen, joka oli määrätietoisesti mm. hankkinut lyhyessä ajassa erinomaisen suomenkielen taidon. Hän sanoi, että ”suurin vaikeus oli oppia ymmärtämään, että Suomessa pidetään viisaana sitä, joka on hiljaa, kun aikaisemmissa kulttuureissani viisas oli se, joka puhui paljon.”

Nimimerkki Niinpä niin esitti näköjään eilen eräissä vastineissaan minusta ”diagnoosia”, joka kyllä taitaa olla paljon oikeampi kuin noiden kepupsykologien diagnoosit. Esitystapakin saa uskomaan niin, ja kun ehkä sittenkin olen itseni suhteen noita kepupsykologeja parempi asiantuntija, niin pidän kyllä kyseisen nimimerkin näkemyksiä todenmukaisempina:

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000028910213

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000028911026

Siellä on jatkona lisää mielenkiintoista keskustelua.


Palaan vilkaisemaan myöhemmin illalla ja saatan kommentoida, jos on tullut asiallisia vastineita. Tämän jälkeen en ehkä uusia avauksia tee ihan pian, kohta sattuvasta syystä, josta kyllä olen jo ilmoittanut.

Pari kommenttia näin uuden vuorokauden avaukseksi.

Ensinnäkin, Kekkosen kiistämättömiin hyviin puoliin kuuluu hänen huolensa Suomen kansan hyvinvoinnista, teollistamispolitiikallaan hän onnistui jakamaan varautta yli maan, taloudellisesta hyvää tuotetaan muuallakin kuin isoissa kaupungeissa ilman subventioita. Kepu on onnistunut vesittämäään Kekkosen perinnön tässäkin vastikkeettomalla aluepolitiikalaan.

Toiseksi, saimme länsikauppaan tulli- ja muita etuuksia Kekkosen politiikasta huolimatta, kiitos SDP:n, SAK:n ja oikeistodemareiden, sekä tietysti porvaripiirien, yhteyksien Yhdysvaltoihin. Lännen poliittisella johdolla oli realistinen käsitys Suomen kansan todellisista tunnoista ja maassamme vallinneesta kommunisnin vastaisuudesta kaikesta Kekkosen "ystävyyspolitiikasta" huolimatta. Saimme siis kaiken sen hyödyn kauppaamme länteen mitä olisimme saaneet osana länsiyhteisöäkin, siis en näe että taloudellisesti olisimme päässeet yhtään parempaan asemaan vaikka Kekkonen olisi jäänyt kakkoseksi. Yhteiskuntamme ei yksinkertaisesti olisi taipunut niin nopeaan muutokseen ongelmitta. Itäkauppa oli meille taloudellisesti edullista vaikkakin moraaliltaan ala-arvoista (onhan Oivakin paljastanut kuinka käytti KGB suhteitaan firmansa kaupan editämiseen)

Sen minkä taloudessa voitimme hävisimme kansainvälisessä poliitikassa ja -moraalissa. Maatamme johti KGB UKK:n kautta, ei kansanvaltaisesti valitut edustajamme. Siinä Kekkosta voi, ja pitää, moittia. Kansanvallan häpäisemisessä ja kansan manipuloimisessa kommunistisen diktatuurin avulla. Kuten tiedämme, Kekkosen valtaan pääsy, ja vallassa pysyminen, perustui Neuvostoliiton poliittiseen ja rahalliseen tukeen. eikä sellainen voi olla poliittisesti hyväksyttävää.

Olen ollut itse neuvostokaupassa mukana Kekkosen, ja siis Oivan aikoina. Olin kuitenkin sen verra business-etiikaltani länsimainen että luovuin siitä parin vuoden jälkeen, asioiden hoitaminen KGB:n kautta, millä Oiva täällä kehuu, ei sopinut moraaliini. Palkkion tuosta sain NL:n romahdettua, kun tietyt länsiyritykset kutsuivat minua käynnistämään liiketoimintaasa Venäjällä, tietäen rehdin kauppatapani. Myös venäläiset arvostivat lahjomattomuuttani, ja hankkeet etenivät jouheasti ilman lahjusrahoja tai muuta vehkeilyä viranomaisten kanssa. Oivan on tätä mahdoton uskoa, mutta näin se on.

Maisteri Rihtniemen paras puhe 1962 vuodelta


Vuoden 1962 presidentin vaalissa Juha Rihtniemi toimi ääntenlaskijana ja homma meni Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen -tyyliin ties kuinka monta kertaa... luultavasti riittävän monta kertaa kuitenkin.

Kokoomuksen valitsijamiesryhmän vieraillessa illalla Tamminiemessä onnittelemassa vasta valittua presidenttiä, Kekkonen sanoi:

-Maisteri piti tänään elämänsä parhaan puheen.

Lähde: Matti Kurjensaari Silmätikut

Muotokuvia muistista, Tammi 1971, sivu 38 Juha Rihtniemestä kertova luku.


Tässä on siitä puheesta otteita:

http://ukk.evvk.com/

http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=114&conference=4000000000000028&posting=22000000003692400

TUTKIELMA URHO KEKKOSESTA
Kirjoittanut: K.K.Korhonen 16.6.2004 klo 11.59


TUTKIELMA URHO KEKKOSESTA

Alkusanat

Laitoin tämän kirjoitussarjani Urho Kekkosesta internetiin Jippiin ja Suomi 24:n keskustelupalstoille maaliskuussa 2004 tarkoituksena näin alustaa keskustelua aiheesta. Vilkasta keskustelua syntyi. Palaute oli voittopuolisesti myönteistä, jopa kehuvaa. Kun kommenteissa tehtiin muutamia merkittäviä huomautuksia, laitoin tarkistetun kirjoitukseni uudestaan Suomi 24:n palstoille. Sain lisää mieltäni lämmittänyttä palautetta. Tietysti oli myös niitä, jotka halusivat nähdä kirjoitukseni vain pyrkimyksenä Kekkosen mustamaalaamiseen.