Sukulaistyttöni teki itsemurhan aivan äskettäin bentsodiatsepiinijohdoksilla ja muovipussilla.. Hän oli 19 vuotias. Lääkkeet oli varastettu isoäidin lääkekaapista. Tahtoisin ennalta"ehkäisevästi" nostaa kyseisen asian pöydälle. Itsemurhan.
Sukulaisperheessäni on arjen tasapaino luhistunut. Äiti itkee eikä jaksa hoitaa velvollisuuksiaan. Suku ei tue, sillä itsemurha lääkkeillä on häpeä, ja varastelikin vielä. Isä on lukkiutunut henkisesti, ei puhu, ei itke. Sisarukset jäävät kaikessa ymmärtämättömyydessään yksin kun äiti ei pysty selittämään, kertomaan, sillä tähän hänelläkään ei ole vastauksia. Tieto siitä ettei äitinä nähnyt tulevaa, eikä tytär pyytänyt äidiltä apua, pistää äidin ajattelemaan ja syyttelemään itseään, mitä tein väärin? mitä en huomannut?
Eivät lapset ja nuoret aikuiset jotka hautovat itsemurhaa ymmärrä sen traumatisoivaa vaikutusta perheelleen, tai eivät vaan osaa/pysty kuvittelemaan sitä, koska oma tuska on niin suuri ja pois on päästävä. Tuntuu ettei tätä alemmas voi enää vajota.
Tuskallista kiemurtelua pimeydessä päivästä toiseen, mielenterveystoimistoon on jonoja, ystäviä ei ole, tai he eivät enää jaksa/pääse mihinkään nuoren kanssa. Yksinäisyyden tuska on niin valtava ettei ajattele enää rationaalisesti. On vain saatava rauha.
Ohessa kerron hieman surun käsittelyprosessista yleisellä tasolla.
"Läheisen itsemurha jättää jälkeensä tyhjyyden, yksinäisyyden ja epäonnistumisen tunteen, joista selviäminen vie usein vuosia. Yleensä itsemurhan tehneen läheiset tarvitsevat ammattimaista apua: puhumattomuus, syyllisyys, häpeä ja eristäytyminen saattavat johtaa henkiseen tai fyysiseen sairastumiseen.
Useimmiten itsemurha tulee läheisille täytenä yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin saatetaan huomata merkkejä, joista aikeet olisi voinut, tai joista ne olisi "pitänyt" ymmärtää. Yleensä itsemurhan tehneet jättävät omaisilleen vain ikuiset, ratkaisemattomat kysymykset ja valtavan syyllisyyden.
Itsemurha on niin vaikea, intiimi, pelottava - jopa häpeällisenä pidetty asia, että tukijoita ja puhekumppaneita voi olla vaikea löytää. Moni haluaisi auttaa, muttei tiedä, miten menetellä näin suuren tuskan edessä. Läsnäolon, halauksen tai kädenpuristuksen sijaan yhteyden pito lopetetaan usein kokonaan, ja jo pelkkä surevaan päin katsominen saattaa tuntua ylivoimaisen vaikealta. Lähiomaiset ymmärtävät menetyksen tuottaman tuskan parhaiten ja ovat useimmiten halukkaitakin jakamaan surevan murheen. Hän tarpoo kuitenkin samassa suossa ja on luultavasti itsekin avun tarpeessa. Kuulijan, joka ystävän tai ulkopuolisen auttajan, olisikin hyvä olla hieman etäämpänä tapahtuneesta
Vähitellen vaimenevia itsesyytöksiä seuraavat väsymys ja lamaannus, jolloin "vain ollaan ja eletään", ajelehditaan ilman selkeää päämäärää. Ihminen tekee arkea rutiininomaisesti, hengittää syvään ja lataa samalla akkuja. Alitajunta työstää uutta elämää, arvomaailma muuttuu ja toipumisprosessissa otetaan ratkaiseva askel voiton puolesta.
Lamaannuksen jälkeen on vuorossa "suostuminen", asian passiivinen hyväksyminen. Sitä seuraa niin kutsuttu aktiivinen hyväksyminen, jolle on tyypillistä tapahtuneen ja oman tilanteen tutkiminen ja arviointi. Prosessin edetessä mielessä alkaa kyteä ajatus todellisesta aktivoitumisesta, ja katse käännetään varovasti kohti tulevaisuutta."
Suututtaa se ettemme voi asialle mitään, tavallisesta ihmisestä ei ole vaikuttamaan yhteiskuntaan, mediaan tai koulutuspaikkoihin. Mutta voimme tarkkailla ympäristöämme ja läheisiämme sisäisellä intuiitiollamme ja ojentaa auttava kätemme. Pelkkä kysymys "mitä sinulle oikeasti kuuluu" voi avata portin josta ihminen voi astua henkisen eheytymisen alkamiseen.
Olkaa ystävällisiä, rehellisiä ja avoimia, älkää jääkö yksin masennuksenne kanssa. Kysykää muilta miten he voivat, niin vastakaikua varmaankin saatte.
Sairastan itse psykoottista depressiota ja työskentelen mielenterveyden hoitoalalla ja olen huomannut keskustelun tai jopa koskettamisen voiman joka tuo edes hetkeksi valoa huoneeseen.
Sukulaisperheessäni on arjen tasapaino luhistunut. Äiti itkee eikä jaksa hoitaa velvollisuuksiaan. Suku ei tue, sillä itsemurha lääkkeillä on häpeä, ja varastelikin vielä. Isä on lukkiutunut henkisesti, ei puhu, ei itke. Sisarukset jäävät kaikessa ymmärtämättömyydessään yksin kun äiti ei pysty selittämään, kertomaan, sillä tähän hänelläkään ei ole vastauksia. Tieto siitä ettei äitinä nähnyt tulevaa, eikä tytär pyytänyt äidiltä apua, pistää äidin ajattelemaan ja syyttelemään itseään, mitä tein väärin? mitä en huomannut?
Eivät lapset ja nuoret aikuiset jotka hautovat itsemurhaa ymmärrä sen traumatisoivaa vaikutusta perheelleen, tai eivät vaan osaa/pysty kuvittelemaan sitä, koska oma tuska on niin suuri ja pois on päästävä. Tuntuu ettei tätä alemmas voi enää vajota.
Tuskallista kiemurtelua pimeydessä päivästä toiseen, mielenterveystoimistoon on jonoja, ystäviä ei ole, tai he eivät enää jaksa/pääse mihinkään nuoren kanssa. Yksinäisyyden tuska on niin valtava ettei ajattele enää rationaalisesti. On vain saatava rauha.
Ohessa kerron hieman surun käsittelyprosessista yleisellä tasolla.
"Läheisen itsemurha jättää jälkeensä tyhjyyden, yksinäisyyden ja epäonnistumisen tunteen, joista selviäminen vie usein vuosia. Yleensä itsemurhan tehneen läheiset tarvitsevat ammattimaista apua: puhumattomuus, syyllisyys, häpeä ja eristäytyminen saattavat johtaa henkiseen tai fyysiseen sairastumiseen.
Useimmiten itsemurha tulee läheisille täytenä yllätyksenä, vaikka jälkeenpäin saatetaan huomata merkkejä, joista aikeet olisi voinut, tai joista ne olisi "pitänyt" ymmärtää. Yleensä itsemurhan tehneet jättävät omaisilleen vain ikuiset, ratkaisemattomat kysymykset ja valtavan syyllisyyden.
Itsemurha on niin vaikea, intiimi, pelottava - jopa häpeällisenä pidetty asia, että tukijoita ja puhekumppaneita voi olla vaikea löytää. Moni haluaisi auttaa, muttei tiedä, miten menetellä näin suuren tuskan edessä. Läsnäolon, halauksen tai kädenpuristuksen sijaan yhteyden pito lopetetaan usein kokonaan, ja jo pelkkä surevaan päin katsominen saattaa tuntua ylivoimaisen vaikealta. Lähiomaiset ymmärtävät menetyksen tuottaman tuskan parhaiten ja ovat useimmiten halukkaitakin jakamaan surevan murheen. Hän tarpoo kuitenkin samassa suossa ja on luultavasti itsekin avun tarpeessa. Kuulijan, joka ystävän tai ulkopuolisen auttajan, olisikin hyvä olla hieman etäämpänä tapahtuneesta
Vähitellen vaimenevia itsesyytöksiä seuraavat väsymys ja lamaannus, jolloin "vain ollaan ja eletään", ajelehditaan ilman selkeää päämäärää. Ihminen tekee arkea rutiininomaisesti, hengittää syvään ja lataa samalla akkuja. Alitajunta työstää uutta elämää, arvomaailma muuttuu ja toipumisprosessissa otetaan ratkaiseva askel voiton puolesta.
Lamaannuksen jälkeen on vuorossa "suostuminen", asian passiivinen hyväksyminen. Sitä seuraa niin kutsuttu aktiivinen hyväksyminen, jolle on tyypillistä tapahtuneen ja oman tilanteen tutkiminen ja arviointi. Prosessin edetessä mielessä alkaa kyteä ajatus todellisesta aktivoitumisesta, ja katse käännetään varovasti kohti tulevaisuutta."
Suututtaa se ettemme voi asialle mitään, tavallisesta ihmisestä ei ole vaikuttamaan yhteiskuntaan, mediaan tai koulutuspaikkoihin. Mutta voimme tarkkailla ympäristöämme ja läheisiämme sisäisellä intuiitiollamme ja ojentaa auttava kätemme. Pelkkä kysymys "mitä sinulle oikeasti kuuluu" voi avata portin josta ihminen voi astua henkisen eheytymisen alkamiseen.
Olkaa ystävällisiä, rehellisiä ja avoimia, älkää jääkö yksin masennuksenne kanssa. Kysykää muilta miten he voivat, niin vastakaikua varmaankin saatte.
Sairastan itse psykoottista depressiota ja työskentelen mielenterveyden hoitoalalla ja olen huomannut keskustelun tai jopa koskettamisen voiman joka tuo edes hetkeksi valoa huoneeseen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
että masennuslääkkeiden sivuvaikutuksena on taipuisuus itsemurhaan. Näin nerokkaasti amerikkalaiset lääketehtaat hoitavat tätä ongelmaa. Uusia asiakkaita riittää koska pillereitä jaetaan kaikille terveillekin heti jos vähän ahdistaa.
Olen samaa mieltä deppislääkkeistä etenkin nuorilla ne voi tehdä mielialan heilahteluja.No mutta se on nykyaikaa ja kemikaaleilla piristetään ja väsytetään ihmistä tarpeen mukaan.Ei kenelläkään ole aikaa jos joku ei jaksa.
asia ei ole näin.
yleensä nuorille masentuneille ja ahdistuneille määrätään KEVYTTÄ SSRI-lääkitystä, jotka ovat vielä hyvin mietoja (näillä on myös hyvin pienet sivuvaikutukset kuten esim. limakalvojen kuivuminen).
Jos kuitenkin todentotta on jo vakavampi sairaus kyseessä niin tottakai määrätään tujumpia lääkkeitä tujumpaan oireiluun.
ja naurettavaa miten kerrot, että lääkkeellä itsellään on taipuisuus itsemurhaan. ei ole lääkkeen vika, että ihmisen aivot ovat niin monimutkainen asia, että kemikaalit reagoivat jokaisen aivoihin eri tavalla. ei lääke saa itsemurhaa itsestään aikaiseksi. lääkkeillä VOI kuitenkin sivuvaikutuksena olla taipumus masentaa entisestään.
silti itsemurha on aina ihmisen oma ratkaisu, ei lääkkeen.
ja vielä lisäksi: totta helvetissä lääkefirmat ilmoittavat kaikki mahdolliset sivuvaikutukset lääkepakkauksien ohjeselostuksissa, jotta korvausvaatimuksia tulisi mahdollisimman vähän!
Olen vuoden verran harkinnut itsemurhaa ja aikuisena ihmisena tiedostan sen vaikutukset hyvin. Tottakai se olisi sukulaisilleni shokki, äitilleni varsinkin.
Mutta oma elämäni on kärsimystä päivästä toiseen. Tiedän, että en ule olemaan koskaan onnellinen. Elämässäni ei ole mitään mikä olisi elämisen arvoista ja niin se on oleva. Mikään ei tule muuttumaan, koska minussa ei ole voimia asioiden muutamiseen. Eikä haluakaan, koska kaikki teennäinen inhottaa. Niinpä eristäydyn päivä päivältä enemmän.
Jos katson elämääni taaksepäin, ei ole ajanjaksoa, joka oikeuttaisi elämän, jolloin olisin ollut onnellisempi kuin surullinen. Käyn terapiassa ja ymmärrän paremmin miksi olen onneton, mutta eihän se poista syytä. Olen masentunut, koska olen minä. Se ei tule muuttumaan, eli minulla ei ole enää toivoa.
Sitten sanotaan, että minun pitäisi elää, että muilla on parempi mieli. "Uhraudu joka päivä hieman lisää." Eikö olisi järkevää laskea kärsimyksen kokonaissumma? He kärsisivät aikansa, tuskin näin kokonaisvaltaisesti ja heitä on niin vähän muutenkin. Lisäksi heitä satuttaa, se että tietävät minun voivan huonommin ja huonommin. Tiedän, että siirrän taakkaani muille väkisinkin, eikö heillekin kertarysäys olisi parempi kuin tietää rakkaan elävän maanpäällisessä helvetissä?
Eikö minullakin ole oikeus olla kärsimättä? Elämässä se ei ole mahdollista, joten minulle on vain yksi tie siitä ulos. Se mahdollistaa myös parantumisprosessin alkamisen läheisilleni.
-W-
keskustele ensin vanhempiesi ja läheistesi kanssa ja kerro asiasta ja tuntemuksistasi. Tällöin se ei olisi heille shokki ja mistä sitä tietää että auttaako se puhuminen heille sinua itseäsi, ehkä, ehkä ei..
Näinhän masentunut ajattelee; "minulla ei ole tulevaisuutta" "En ole oikeutettu onneen".. Se kuuluu taudinkuvaan leimata itsensä onnettomaksi ja tarpeettomaksi.. Kokemuksesta tiedän..
Siinä olet oikeassa ettei marttyyriksi kannata rueta toisten puolesta..
Ajattelen itsekkin että mikä on syyni elää täällä, ja siksi olen valinnut auttamistyön, ehkä auttamalla toisia samassa tilanteessa olevia löydän itsekkin tien ymmärrykseen itseäni kohtaan..
Koita jaksaa vielä
-W- kiteyttää aika hyvin tilanteen, mitäpä sitä liikoja tuohon lisäämään. Ei vain jaksa. Toivon todella että tästä ei tule maailmanlaajuista epidemiaa kuten vähän vaikuttaisi... lääkefirmat repivät rahaa kun ihmisiä masentuu kokoajan lisää ja lisää. Pian ollaan kaikki (en minä) lääkityksen alaisina... sitten ei small talk enää olekaan säästä vaan tämän päivän lääkityksestä. Nyt eksyn taas aiheesta... netissä oli hauskasti sanottu (anteeksi jos loukkaa uskonnollista väkeä), että "Itsemurha on keino sanoa Jumalalle: et voi antaa minulle potkuja - minä eroan!!"
Kiitos vastauksestasi.
Olen keskustellut olotilastani läheisieni kanssa. Ratkaisuna itsemurha munun kohdallani ei siis olisi heille mitenkään suuri yllätys.
Ensimmäistä kertaa harkitsin itsemurhaa jo alle kouluikäisenä ja nyt olen jo 28 *huokaus*. Mahdollisuuksia olen siis antanut elämälle jo niin kauan. Jos jotain minua varten tässä maailmassa olisi, olisi se jo tullut. Se olen minä, joka olen itseni pahin vihollinen.
Kovin analyyttisenä luonteena tiedän, että masentuneisuuteni syventää arvottomuuteni tunnetta, mutta toisaalta olen alunperinkin masentunut sen takia mitä olen. Kaikki ihmiset vaan eivät onnistu tässä elämässä, kaikki eivät vain omaa sitä mitä se tarvitsee.
En ole hysteerinen tai harhainen olento, vaan ihminen, joka ymmärtää vikansa ja tiedostaa ne vaan liian suuriksi.
-W-
kuule, tulet olemaan vielä onnellinen, usko se! Et ehkä tänään tai vielä tänävuonna, mutta olemisellasi on tarkoitus. Saat myöhemmin kokea rakkautta, jota ilman olet valitettavasti tähän asti jäänyt, ihmiset lähelläsi eivät ole sitä sinulle osanneet antaa. Nosta pääsi ylös, huomaa kaunis taivas, hymyile vastaantulijalle, se palautuu sinulle, jututa kirjastossa ihmisiä. Olet tärkeä ja arvokas ihminen, sinustakin välitetään! Halaus sinulle ystäväiseni!
olen ikäisesi tyttö, oletko muuten itse tyttö vai poika? miettinyt samoja asioita, oma lapsuuteni oli onneton, elämässäni ei rehellisesti ole sattunut kovinpaljon hyviä asioita. tarkoituksenani oli oppia kovankoulun kautta elämää jotta voin auttaa muita samassatilanteessa olevia. Erakoiduin ihmissuhteista koska en halua miellistelijöitä ja teeskentelijöitä lähelleni, tuntui ettei kukaan ymmärrä minua, en tiedä ymmärtääkö vieläkään, mutta löysin auttamisesta syyn elämään, kun joskus löytäisin vielä ystävän joka ymmärtää. SINÄ selviät myös, kun minäkin selvisin.
Tyttöhän minä, tai pitäisi varmaan pikkuhiljaa oppia sanomaan nainen.
Itsekin olen kovasti eriytynyt, mutta en siksi, että kokisin muut mielistelevinä.. sSItä ne eivät ole. Ihmiset vaan eivät pidä minusta. Tämä jostuu siitä, että olen hyvin itsekäs ja ns. kylmä ihminen. En käsittele muita ihmisiä tunnepohjalta. Tästä syystä en tunne auttamistyötäkään omakseni. Perheeni eteen teen kaiken minkä voin, koko ajan vähemmän sitäkin.
Sinällään on ihana tietää, että maailmassa on naiveja ihmisiä, jotka vielä uskovat hyvyyteen. Naivius on tässä yhteydessä pelkästään positiivinen sana kyynisyyden vastakohtana.
Kuinka kauan minun pitäisi odottaa onnellisuutta? Jos 28 vuotta ei ole tarpeeksi, onko 30? 35? 40? Missä vaiheessa on validia luovuttaa?
Taivas on kaunis, pilvet ja sitä vasten hahmottuvat puut, mutta eivät ne tee miua onnelliseksi. Ei edes vastaantulevan hymy. Se vain korostaa sitä, ettei minulla oikeasti ole mitään syytä hymyillä. Miksi siis teeskentelisinkään sitä? En ole sosiaalinen ihminen, joten vieraille puhuminen tuntuu teennäiseltä. Jotta voisin saada rakkautta pitäisi minun olla rakastettava. "Ihmiset eivät jaksa kauaa piikikkäitä kanssaihmisiä", terapeuttini sanoi näin.
Tekee mieli kysyä, rakkauttako odotat tai haluaisit, että elämäsi voisi olla onnellista? Vai, mikä sinut tekisi onnelliseksi 28 vuoden jälkeen, jos sinä aikana et ole koskaan ollut onnellinen?
Minullakin on tosi synkkä päivä tänään; en ole ollenkaan noussut sängystä, en halua syödä, olen vain surullinen ja masentunut (masennus on kyllä vuosia ollut ns. perussairauteni ja suru seuralaiseni läheisten kuolemista ja muista menetyksistä johtuen), haluaisin lakata olemasta,...
Silti, kun tiedän tällaisen olotilan välillä olevan poissa, kun vielä jaksan toivoa, jotenkin selviän taas yöhön (uni on aina toivottavaa, kun siellä on lähinnä 'olematta') ja seuraavaan aaamuun. Olisi toki ihanaa, jos tulisi se päivä, ettei enää koskaan tarvitsisi 'vajota' tähän lamaannukseen; sitäkin vielä toivon, vaikka vuosien kuluessa ja masennuksen jatkuessa on yhä vaikeampi jaksaa uskoa sellaiseen päivään.
Silti, toivon sinulle ja jokaiselle senverran toivoa, että jaksaa pettymyksestä huolimatta seuraavaan päivään.
'Taivas on kaunis, pilvet ja sitä vasten hahmottuvat puut', kirjoitat. Joskus ne antavat aavistuksen onnesta, mutta eivät todellakaan saa mielenkiintoani ollenkaan lamavaiheessa. Mikään ei kiinnosta.
Mikä sinusta teki piikikkään? Miksi sinulla ei ole mitään hymyilemisen aihetta?
Rakkaus.. No se on varmasti yksi suuri puute, mies, lapset, perhe. Pitkään luulin, että se tekisi minut onnelliseksi, mutta tiedostan nyt, etten voisi sitä edes vastaanottaa. niin pitkään kuin inhoan itseäni, en voi uskoa, että joku rakastaisi minua aidosti.
Elämäni pohjimmltaan on niin kovin tylsä tarina. Monilla niin paljon rankempaa ja minua minua on aina hävettänyt olla näin kovin heikko.
"The story of my life." Kun joku minua lähestyy, epäilen hänen rakkautensa kuoliaaksi. Mikä tahansa viite siitä, että hänen tunteissaan olisi ehkä särö saa minut ajamaan hänet pois.
Miksi taas olen niin rikki? Terapeuttini ja psykiatri hakee syytä lapsuudestani. Eihän se ollut mitenkään ihanteellinen: alkoholismia, insestiä, väkivaltaa, vastuu pienemmistä lapsista, masentunut ja itsemurha-ajatuksinen äiti ja vanhempieni vakaa käsitys siitä, että minä olen poikkeuksellisen kaunis ja älykäs. Tämä taas johti konfliktiin koulussa, mistä luonnollisesti seurasi ala-asteen kestävä koulukiusaaminen ja eristyminen ikäisistäni lapsista.
Itse en kuitenkaan usko tähän, koska lapsuudesta vaan pitäisi selvitä. Monet kokevat paljon rankemman lapsuuden kuin minä ja pääsevät sen yli. minä taasen olen vain heikko astia, joka ei ole koskaan täyttänyt omia odotuksiaan.
Minulle maailma on kaunis, mutta se korostaa minuuteni rumuutta. En vain osaa eläää niinkuin ihmisen on tarkoitettu.
Ymmärrän hyvin, että kun masnnuksesta on tullut se perus-olotila, ajatus ilosta ja onnellisuudesta tuntuu niin kukaiselta.. ja teennäiseltä. Sitä vain tietää varmasti, että tulee olemaan onneton, aina.
Jos haluat kertoa enemmän omasta olostasi, minulle voi kirjoittaa myös osoitteeseen: w-79(at)suomi24.fi
Keskustelin mielelläni lisää myös "tyttö-":n kanssa.
-W-
Toivottavasti Silvan ja se paska kaveri kituvat josaain ihan vitun kivuliaasti.
Masennus on sairaus.
Mä rakastan mun Milla-kissaa yli kaiken.