Hän oli kaunis nuori tyttö. Hänellä oli kauniit, kiharat, kultaiset hiukset ja upeat vihertävät silmät. Hänellä meni hyvin koulussa, keskiarvo oli aina ollut yli 8.9...
Reetta oli ollut paras ystäväni päiväkotiajoista alkaen. Olimme kokeneet yhdessä elämän ilot kuin surutkin. Tai siis mitä nyt nuoruudessa ehtii kokeakaan. Itse olin ruipelo, Jennika vähän pyöreämpi, mutta silti aivan normaali, hauska ja kiva tyttö. Hän asui aika lähellä minua, vajaan 30m päässä. Muistan vieläkin miten menimme käsikkäin ensimmäisenä päivänä kouluun ykkösluokalla. Meitä molempia vähän pelotti, mutta toisiltamme saimme tukea. Se oli yksi elämäni ihanimmista päivistä enkä koskaan tule unohtamaan sitä. Sinä päivänä oli Reetan lempi ruokaa, kalakeittoa ja paahtoleipää. Hän otti sitä ison kasallisen ja meni vielä hakemaan lisää. Ihmettelin miten hän jaksoi syödä niin paljon, itse en. Olin lähes aina ollut kateellinen hänelle, hänellä oli kauniit ja runsaat hiukset. Minulla rasvainen ja suora hiiren häntä. Hänellä oli kauniit, suuret silmät. Minun silmäni olivat kauheat, tylsän harmaat ja harvaripsiset. Reetalla oli edes jonkunlaisia muotoa, minä olin lähes perseetön ja rinnaton tikku, kehityksen alkoi ERITTÄIN myöhään. Silti Reetta sanoi aina kuinka kaunis olin. Hänen mielestään minulla oli maailman ihanimmat silmät ja hymyni oli kauniimpi kuin enkelin. Aloin aina nauramaan kun hän sanoi minulle näin ja hän yhtyi nauruun. Saatoimme nauraa ei millekään ja silti koko maailmankaikkeudelle tunti kausia kunnes kyynelet tulivat silmiin. Kävimme usein toistemme luona ja lopulta vanhemmat alkoivat kyllästymään siihen ja uhkasimme valittaa presidentille. Mutta kuitenkin, mutta kuitenkin. Parasta oli Reetassa hänen luonteensa. Sitä kuinka hän osasi nähdä ihmisessä kauneuden vaikka hän olisi ruma kuin korppu. Hänen tyyneytensä ja rauhallisuutensa painostavissa tilanteissa. Hänen iloisuutensa ja oikeastaan pakko sanoa, että hänessä lähes kaikki oli hyvää. Eikä anoreksia ollut hänen vikansa, anoreksia on paha hirviö joka tunkeutui häneen, mutta silti se ei koskaan ollut HÄN. Reetta oli aina Reetta ja anoreksia vain ruma öllinmölliäinen joka tuli korvasta sisään ja päätti kotiutua, ja valitettavasti niin siinä kävikin.
Menimme seiskalle. Saimme valtavasti uusia ystäviä. Tai siis Reetta sai. Minä sain ystäviä vain Reetan kautta. Hän teki kaikkiin vaikutuksen hymyllään ja pirteydellään. Mutta silti juuri minä pysyin hänen parhaana ystävänä loppuun saakka. Hän ei koskaan unohtanut minua vaikka paljon suositumpiakin ystäviä olisi ollut ''tarjolla''.
Kasi lähti käyntiin erittäin hyvin ja porukkamme oli kasvanut suureksi. Meillä molemmilla oli poikaystävät, mutta riittipä meille aikaa toisillemme kuitenkin.
Yhdeksännellä luokalla Reetta jätti poikaystävänsä ja ihastui saman tien erääseen toisee tyyppiin rinnakaisluokalta. Reetta solmi uusia ystävyyssuhteita helposti, mutta nyt hän ei uskaltanut sanoa tälle nimen omaiselle sanaakaan ja meni aivan tulipunaiseksi kun tämä puhutteli häntä. Hän itkikin asian takia, minä sanoin että yrittäisit olla vaan rohkeampi, ei se muusta johdu. Reetta ei uskonut minua. Hän sanoi, että hänen ulkomuodostaan se johtui. Totesin siihen, että höpö höpö ja sanoin vielä kerran kuinka kaunis hän oli, siitä ei ainakaan voinut kiikastaa. Sitä paitsi ulkonäöllä ei ole väliä, sisin on tuhat ja yksi kertaa tärkeämpää. Reetta uskoi sanani. Pian kuitenkin ystävystyimme kyseisen pojan ja hänen kavereittensa kanssa ja olimme hyvin usein yhdessä välitunneilla yms. Erään kauniin päivänä rumalla välitunnilla puhe kääntyi ruokaan. Olimme me ennenkin siitä toki puhuneet, mutta eri tavalla. Oli outoa puhua poikien kanssa näistä jutuista, mutta niin siinä vaan kävi. Valitettavasti.
Tämän Reetan ihastus sitten tokaisi, miten pullea tyttö on, voisi pari kiloa pos karistaakin eikä siltikään tämä hoikka vielä olisi. Ihmettelin vähän tuota kommenttia, vähän se minua ärsyttikin, mutta mitään en sanonut. Näin jälkeenpäin kadun sitä kovasti, totta helvetissä olisi pitänyt sanoa pari valittua sanaa.
Siitä koko alamäki varsinaisesti alkoi. Reetan annoskoot pienenivät ja tavallisen ruuan tillalle tuli kasapäin salaatteja. Pian hän söi koulussa tuskin kärpäsen kakan verran, ehkei sitäkään.
Eräänä keskiviikkona oli koulussa kalakeittoa. Hän otti lautaselleen yhden porkkanan ja kalapalan, levitti ne lautaselleen ja jätti siihen. Se sai minut ihmettelemään kovin ja kysyin oliko hänellä kaikki hyvin. Reetta sanoi, että kai hän sai syödä niin paljon kuin itse halusi. Sanoin, että eihän hän ollut syönyt yhtään mitään. Reetta sanoi ettei ollut nyt nälkä. Minua alkoi mietityttämään mikä oli vialla. Reetta alkoi käymään yhä harvoimmin meillä ja ainakun tarjosin hänelle jotain syötävää ja vain nyrpisti nenäänsä. Makealle hän suorastaan yökkäsi. Joku kerta olin pyytänyt häntä meille ja hän oli sanonut ettei hän ehdi koska on äitin kanssa kaupungilla. Parin minuutin kuluttua näin kun hän lähti juoksulenkille. Minua pelotti.
Reetta valitti aina kylmyyttä ja sitä miten häntä väsytti. Hän alkoi sairastelemaan yhä useammin ja kysymyksiini hän vastasi ettei hänellä ole mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin. No ei se oikein voinut olla, kerran kesken liikunta tunnin hän pyörtyi. Liikunnan opettaja kielsi Reetalta liikunnan terveydillisistä syistä, hänen pitäisi kuulemma lihoa, ja paljon, ennen kuin hän voisi osallistua liikuntatunneille millään muotoa. Reetta suuttui. Olin itsekin huomannt hänen laihtuneen, eikä edes kovin vähän. Kaikki vanhat vaatteet roikkuvat hänen päällään kuin jättisäkit ja niin tekivät uudetkin. Ne harvat vaatteet jotka Reetan päällä istuivat hyvin, olivat liian lyhyitä ja hän näytti niissä säälittävän pieneltä. Minua melkein itketti kun katsoin häneen. Anelin häntä hakemaan apua ennen kuin olisi liian myöhäistä, mutta Reetta torjui kaiken kylmästi ja käski minun pitämään suuni kiinni tai hän todella suuttuisi. Halusin kyllä mennä puhumaan Reetasta jollekin, mutta pelkäsin. Olinpas minä idiootti. Nykyään kun ajattelen, täysi pelkuri paska. Sitten eräällä viikolla hän ei tullut yhtenäkään päivänä kouluun. Eikä seuraavalla viikolla. Reetan äiti kertoi, että hänet oli pakotettu osastolle hoitoon. Menin kotiin ja purskahdin itkuun. Minun teki niin kovasti mennä katsomaan Reettaa, mutta en saanut. Kouluni alkoi menemään päin persuksia. Numerot tippuivat kaseista ja seiskoista kutosiin eikä noususta ollut tietoakaan. Jonain päivänä Reetta kuitenkin tuli kotiin. Hän soitti minulle, että hänelle oli annettu lupa tulla yhdeksi päiväksi.
Juoksin ajattelematta mitään tytön luoksi. Halasin ja itkin. En edes kiinnittänyt hänen ulkomuotoonsa mitään huomiota. Muistan kuitenkin, miten karmealta hän oli näyttänyt. Hänen hiustensa väri oli haalentunut paljon ja silmät olivat väsyneet vailla minkäänlaista iloa mistään, niistä oli kadonnut kaikki mitä vielä joskus oli ollut. Se oli karmiva näky, se melkein tärisytti.
Puhuimme kaikesta. Ihmisistä, eläimistä, koulusta, ympäristöstä, jopa säästä, muttei hänen anoreksiastaan. Lopulta keskustelun oli pakko siirtyä siihen. Reetta kertoi miten kurjaa osastolla oli. Miten vaikeasti kaikki kävi. Hän myönsi sairautensa. Olin älyttömän iloinen siitä. Tiesin, ettei se varmasti ollut hänelle helppoa, mutta hän kuitenkin teki sen! Itkin pitkästä aikaa ilosta, enkä surusta. Seuraavana päivänä Reetta lähtikin sitten takaisin osastolle. Niin pitkä matka edessä, mutta kuitenkin jo yhden suuren askeleen ottaneena.
Syksyisenä syyskuun päivänä Reetan äiti soitti. Hänen äänensä oli itkuinen ja nuhainen, juuri sellainen kun se oli mitkän kyynelten vuodattamisen jälkeen. Reetta oli kuulemma saanut sydänkohtauksen ja munuaisissa ja vatsalaukussa oli todettu jotain häkää. Lähdin sairaalaan katsomaan ystävääni. Aloin itkemään kun näin Reetan. Hän oli hengityskoneessa. Hän näytti niin pieneltä ja voimattomalta, että olisi voinut luulla hänen jo kuolleen. Mätkähdin lattialle hänen viereensa ja aika kului ohitseni huomaamattani, lääkärit hyörivät ympärilläni ja sanoivat jotain. Mumisin jotain vastaukseksi ja itkin. Itkin kuin mikäkin pikku lapi. Tai sehän minä vielä olinkin. 16-vuotias pikkulapsi halusi ystävänsä takaisin syömään kalakeittoa, nauramaan ja säteilemään viereensä. Olisiko se enää koskaan mahdollista. Ei se ollut. Reetan tila ei parantunut. Jonain päivinä näytti paremmalta, jonain huonommalta. Sitten loppua kohden se vain huononi entisestään. Sitten eräänä perjantaina häntä ei vaan enää ollut. Hän muuttui keijuksi. Sellaiseksi joksi oli pitkän aikaa halunnutkin. Hän oli muuttanut kauas peilimaailmaan missä kaikki olivat kauniita ja laihoja, missä kaikki oli täydellistä.
Oi miksi, miksi kaikki ei olisi voinut olla hyvin täällä? Miksi jotkut ihmiset päästävät suustaan rumia sanoja ajattelematta mitä niistä voi seurata? Jopa hengenmeno? Ai että ihmiset ovat läpeensä mätiä paskoja olentoja, itsekkäitä ja ääliömäisiä.
Leijuin usvan läpi huomiseen aina uudestaan ja uudestaan, ja aina se huominen oli yhtä usvainen kuin eilinenkin. Lopulta alkoi näkymään auringon valo. Se on vieläkin himmeää, mutta sitä on jo jonkin verran. Kenties joku kerta vielä herään sellaiseen päivään jossa usva ja sumu ovat kokonaan hälvenneet.
TEILLE RAKKAAT IHMISET. ANOREKSIA ON KAMALA, ITSEKÄS JA TUNTEETON HIRVIÖ. SE EI AJATTELE TEITÄ, SE AJATTELEE VAIN JA AINOASTAAN OMAA ETUAAN. VAI. JA. AINOASTAAN. REETAN MITOISTA EN VIITSI EDES KERTOA, MUTTA HÄN OLI SAIRAALLOISEN LAIHA, PAINOINDEKSI REILUSTI ALLE 13. ÄLKÄÄ LEIKKIKÖ ANOREKSIALLA, TAI SE ALKAA LEIKKIMÄÄN PIAN TEILLÄ! JA ANOREKSIA EI OLE MITÄÄN HUOMION HAKEMISTA, SEN ON VAKAVA, PAHIMMILLAAN KUOLEMAAN JOHTAVA SYÖMISHÄIRIÖ! SYÖKÄÄ, NAUTTIKAA JA ELÄKÄÄ! ITSENSÄ RÄÄKKÄYS EI TEE PAHAA KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN TEILLE ITSELLENNE JA LÄHEISILLENNE. JA VAIKKETTE AJATTELISI ITSEÄNNE, VAIKKA VIHAISITTE RUMIA JA ''LIHAVIA'' MUOTOJANNE, AJATELKAA NYT EDES LÄHEISIÄNNE, HE KÄRSIVÄT AIVAN VALTAVASTI SIITÄ KAIKESTA. EI EHKÄ FYYSISESTI, MUTTA HENKISESTI SE SAATTA OLLA HEILLE RAASKAAMPAA KUIN TEILLE, JOPA MONINKERTAISESTI!
Tiedän kyllä kun anoreksia ottaa valtaansa siinä on vaikea itse alkaa tekemään mitään. Jos näette ystävänne kärsivän edes pienestä syömisongelmasta tukekaa ja kuunnelkaa häntä, älkää syyllistäkö! Ja jos menee pahemmaksi, puhukaa siitä jollekin! Syömishäiriö ei ole kenenkään vika!
Tiedän etten tällä vuodatuksella paranna ketään, mutta toivottavasti edes joku ''anoreksia on niin ihquuu
Reetta oli ollut paras ystäväni päiväkotiajoista alkaen. Olimme kokeneet yhdessä elämän ilot kuin surutkin. Tai siis mitä nyt nuoruudessa ehtii kokeakaan. Itse olin ruipelo, Jennika vähän pyöreämpi, mutta silti aivan normaali, hauska ja kiva tyttö. Hän asui aika lähellä minua, vajaan 30m päässä. Muistan vieläkin miten menimme käsikkäin ensimmäisenä päivänä kouluun ykkösluokalla. Meitä molempia vähän pelotti, mutta toisiltamme saimme tukea. Se oli yksi elämäni ihanimmista päivistä enkä koskaan tule unohtamaan sitä. Sinä päivänä oli Reetan lempi ruokaa, kalakeittoa ja paahtoleipää. Hän otti sitä ison kasallisen ja meni vielä hakemaan lisää. Ihmettelin miten hän jaksoi syödä niin paljon, itse en. Olin lähes aina ollut kateellinen hänelle, hänellä oli kauniit ja runsaat hiukset. Minulla rasvainen ja suora hiiren häntä. Hänellä oli kauniit, suuret silmät. Minun silmäni olivat kauheat, tylsän harmaat ja harvaripsiset. Reetalla oli edes jonkunlaisia muotoa, minä olin lähes perseetön ja rinnaton tikku, kehityksen alkoi ERITTÄIN myöhään. Silti Reetta sanoi aina kuinka kaunis olin. Hänen mielestään minulla oli maailman ihanimmat silmät ja hymyni oli kauniimpi kuin enkelin. Aloin aina nauramaan kun hän sanoi minulle näin ja hän yhtyi nauruun. Saatoimme nauraa ei millekään ja silti koko maailmankaikkeudelle tunti kausia kunnes kyynelet tulivat silmiin. Kävimme usein toistemme luona ja lopulta vanhemmat alkoivat kyllästymään siihen ja uhkasimme valittaa presidentille. Mutta kuitenkin, mutta kuitenkin. Parasta oli Reetassa hänen luonteensa. Sitä kuinka hän osasi nähdä ihmisessä kauneuden vaikka hän olisi ruma kuin korppu. Hänen tyyneytensä ja rauhallisuutensa painostavissa tilanteissa. Hänen iloisuutensa ja oikeastaan pakko sanoa, että hänessä lähes kaikki oli hyvää. Eikä anoreksia ollut hänen vikansa, anoreksia on paha hirviö joka tunkeutui häneen, mutta silti se ei koskaan ollut HÄN. Reetta oli aina Reetta ja anoreksia vain ruma öllinmölliäinen joka tuli korvasta sisään ja päätti kotiutua, ja valitettavasti niin siinä kävikin.
Menimme seiskalle. Saimme valtavasti uusia ystäviä. Tai siis Reetta sai. Minä sain ystäviä vain Reetan kautta. Hän teki kaikkiin vaikutuksen hymyllään ja pirteydellään. Mutta silti juuri minä pysyin hänen parhaana ystävänä loppuun saakka. Hän ei koskaan unohtanut minua vaikka paljon suositumpiakin ystäviä olisi ollut ''tarjolla''.
Kasi lähti käyntiin erittäin hyvin ja porukkamme oli kasvanut suureksi. Meillä molemmilla oli poikaystävät, mutta riittipä meille aikaa toisillemme kuitenkin.
Yhdeksännellä luokalla Reetta jätti poikaystävänsä ja ihastui saman tien erääseen toisee tyyppiin rinnakaisluokalta. Reetta solmi uusia ystävyyssuhteita helposti, mutta nyt hän ei uskaltanut sanoa tälle nimen omaiselle sanaakaan ja meni aivan tulipunaiseksi kun tämä puhutteli häntä. Hän itkikin asian takia, minä sanoin että yrittäisit olla vaan rohkeampi, ei se muusta johdu. Reetta ei uskonut minua. Hän sanoi, että hänen ulkomuodostaan se johtui. Totesin siihen, että höpö höpö ja sanoin vielä kerran kuinka kaunis hän oli, siitä ei ainakaan voinut kiikastaa. Sitä paitsi ulkonäöllä ei ole väliä, sisin on tuhat ja yksi kertaa tärkeämpää. Reetta uskoi sanani. Pian kuitenkin ystävystyimme kyseisen pojan ja hänen kavereittensa kanssa ja olimme hyvin usein yhdessä välitunneilla yms. Erään kauniin päivänä rumalla välitunnilla puhe kääntyi ruokaan. Olimme me ennenkin siitä toki puhuneet, mutta eri tavalla. Oli outoa puhua poikien kanssa näistä jutuista, mutta niin siinä vaan kävi. Valitettavasti.
Tämän Reetan ihastus sitten tokaisi, miten pullea tyttö on, voisi pari kiloa pos karistaakin eikä siltikään tämä hoikka vielä olisi. Ihmettelin vähän tuota kommenttia, vähän se minua ärsyttikin, mutta mitään en sanonut. Näin jälkeenpäin kadun sitä kovasti, totta helvetissä olisi pitänyt sanoa pari valittua sanaa.
Siitä koko alamäki varsinaisesti alkoi. Reetan annoskoot pienenivät ja tavallisen ruuan tillalle tuli kasapäin salaatteja. Pian hän söi koulussa tuskin kärpäsen kakan verran, ehkei sitäkään.
Eräänä keskiviikkona oli koulussa kalakeittoa. Hän otti lautaselleen yhden porkkanan ja kalapalan, levitti ne lautaselleen ja jätti siihen. Se sai minut ihmettelemään kovin ja kysyin oliko hänellä kaikki hyvin. Reetta sanoi, että kai hän sai syödä niin paljon kuin itse halusi. Sanoin, että eihän hän ollut syönyt yhtään mitään. Reetta sanoi ettei ollut nyt nälkä. Minua alkoi mietityttämään mikä oli vialla. Reetta alkoi käymään yhä harvoimmin meillä ja ainakun tarjosin hänelle jotain syötävää ja vain nyrpisti nenäänsä. Makealle hän suorastaan yökkäsi. Joku kerta olin pyytänyt häntä meille ja hän oli sanonut ettei hän ehdi koska on äitin kanssa kaupungilla. Parin minuutin kuluttua näin kun hän lähti juoksulenkille. Minua pelotti.
Reetta valitti aina kylmyyttä ja sitä miten häntä väsytti. Hän alkoi sairastelemaan yhä useammin ja kysymyksiini hän vastasi ettei hänellä ole mitään hätää ja kaikki on ihan hyvin. No ei se oikein voinut olla, kerran kesken liikunta tunnin hän pyörtyi. Liikunnan opettaja kielsi Reetalta liikunnan terveydillisistä syistä, hänen pitäisi kuulemma lihoa, ja paljon, ennen kuin hän voisi osallistua liikuntatunneille millään muotoa. Reetta suuttui. Olin itsekin huomannt hänen laihtuneen, eikä edes kovin vähän. Kaikki vanhat vaatteet roikkuvat hänen päällään kuin jättisäkit ja niin tekivät uudetkin. Ne harvat vaatteet jotka Reetan päällä istuivat hyvin, olivat liian lyhyitä ja hän näytti niissä säälittävän pieneltä. Minua melkein itketti kun katsoin häneen. Anelin häntä hakemaan apua ennen kuin olisi liian myöhäistä, mutta Reetta torjui kaiken kylmästi ja käski minun pitämään suuni kiinni tai hän todella suuttuisi. Halusin kyllä mennä puhumaan Reetasta jollekin, mutta pelkäsin. Olinpas minä idiootti. Nykyään kun ajattelen, täysi pelkuri paska. Sitten eräällä viikolla hän ei tullut yhtenäkään päivänä kouluun. Eikä seuraavalla viikolla. Reetan äiti kertoi, että hänet oli pakotettu osastolle hoitoon. Menin kotiin ja purskahdin itkuun. Minun teki niin kovasti mennä katsomaan Reettaa, mutta en saanut. Kouluni alkoi menemään päin persuksia. Numerot tippuivat kaseista ja seiskoista kutosiin eikä noususta ollut tietoakaan. Jonain päivänä Reetta kuitenkin tuli kotiin. Hän soitti minulle, että hänelle oli annettu lupa tulla yhdeksi päiväksi.
Juoksin ajattelematta mitään tytön luoksi. Halasin ja itkin. En edes kiinnittänyt hänen ulkomuotoonsa mitään huomiota. Muistan kuitenkin, miten karmealta hän oli näyttänyt. Hänen hiustensa väri oli haalentunut paljon ja silmät olivat väsyneet vailla minkäänlaista iloa mistään, niistä oli kadonnut kaikki mitä vielä joskus oli ollut. Se oli karmiva näky, se melkein tärisytti.
Puhuimme kaikesta. Ihmisistä, eläimistä, koulusta, ympäristöstä, jopa säästä, muttei hänen anoreksiastaan. Lopulta keskustelun oli pakko siirtyä siihen. Reetta kertoi miten kurjaa osastolla oli. Miten vaikeasti kaikki kävi. Hän myönsi sairautensa. Olin älyttömän iloinen siitä. Tiesin, ettei se varmasti ollut hänelle helppoa, mutta hän kuitenkin teki sen! Itkin pitkästä aikaa ilosta, enkä surusta. Seuraavana päivänä Reetta lähtikin sitten takaisin osastolle. Niin pitkä matka edessä, mutta kuitenkin jo yhden suuren askeleen ottaneena.
Syksyisenä syyskuun päivänä Reetan äiti soitti. Hänen äänensä oli itkuinen ja nuhainen, juuri sellainen kun se oli mitkän kyynelten vuodattamisen jälkeen. Reetta oli kuulemma saanut sydänkohtauksen ja munuaisissa ja vatsalaukussa oli todettu jotain häkää. Lähdin sairaalaan katsomaan ystävääni. Aloin itkemään kun näin Reetan. Hän oli hengityskoneessa. Hän näytti niin pieneltä ja voimattomalta, että olisi voinut luulla hänen jo kuolleen. Mätkähdin lattialle hänen viereensa ja aika kului ohitseni huomaamattani, lääkärit hyörivät ympärilläni ja sanoivat jotain. Mumisin jotain vastaukseksi ja itkin. Itkin kuin mikäkin pikku lapi. Tai sehän minä vielä olinkin. 16-vuotias pikkulapsi halusi ystävänsä takaisin syömään kalakeittoa, nauramaan ja säteilemään viereensä. Olisiko se enää koskaan mahdollista. Ei se ollut. Reetan tila ei parantunut. Jonain päivinä näytti paremmalta, jonain huonommalta. Sitten loppua kohden se vain huononi entisestään. Sitten eräänä perjantaina häntä ei vaan enää ollut. Hän muuttui keijuksi. Sellaiseksi joksi oli pitkän aikaa halunnutkin. Hän oli muuttanut kauas peilimaailmaan missä kaikki olivat kauniita ja laihoja, missä kaikki oli täydellistä.
Oi miksi, miksi kaikki ei olisi voinut olla hyvin täällä? Miksi jotkut ihmiset päästävät suustaan rumia sanoja ajattelematta mitä niistä voi seurata? Jopa hengenmeno? Ai että ihmiset ovat läpeensä mätiä paskoja olentoja, itsekkäitä ja ääliömäisiä.
Leijuin usvan läpi huomiseen aina uudestaan ja uudestaan, ja aina se huominen oli yhtä usvainen kuin eilinenkin. Lopulta alkoi näkymään auringon valo. Se on vieläkin himmeää, mutta sitä on jo jonkin verran. Kenties joku kerta vielä herään sellaiseen päivään jossa usva ja sumu ovat kokonaan hälvenneet.
TEILLE RAKKAAT IHMISET. ANOREKSIA ON KAMALA, ITSEKÄS JA TUNTEETON HIRVIÖ. SE EI AJATTELE TEITÄ, SE AJATTELEE VAIN JA AINOASTAAN OMAA ETUAAN. VAI. JA. AINOASTAAN. REETAN MITOISTA EN VIITSI EDES KERTOA, MUTTA HÄN OLI SAIRAALLOISEN LAIHA, PAINOINDEKSI REILUSTI ALLE 13. ÄLKÄÄ LEIKKIKÖ ANOREKSIALLA, TAI SE ALKAA LEIKKIMÄÄN PIAN TEILLÄ! JA ANOREKSIA EI OLE MITÄÄN HUOMION HAKEMISTA, SEN ON VAKAVA, PAHIMMILLAAN KUOLEMAAN JOHTAVA SYÖMISHÄIRIÖ! SYÖKÄÄ, NAUTTIKAA JA ELÄKÄÄ! ITSENSÄ RÄÄKKÄYS EI TEE PAHAA KENELLEKÄÄN MUULLE KUIN TEILLE ITSELLENNE JA LÄHEISILLENNE. JA VAIKKETTE AJATTELISI ITSEÄNNE, VAIKKA VIHAISITTE RUMIA JA ''LIHAVIA'' MUOTOJANNE, AJATELKAA NYT EDES LÄHEISIÄNNE, HE KÄRSIVÄT AIVAN VALTAVASTI SIITÄ KAIKESTA. EI EHKÄ FYYSISESTI, MUTTA HENKISESTI SE SAATTA OLLA HEILLE RAASKAAMPAA KUIN TEILLE, JOPA MONINKERTAISESTI!
Tiedän kyllä kun anoreksia ottaa valtaansa siinä on vaikea itse alkaa tekemään mitään. Jos näette ystävänne kärsivän edes pienestä syömisongelmasta tukekaa ja kuunnelkaa häntä, älkää syyllistäkö! Ja jos menee pahemmaksi, puhukaa siitä jollekin! Syömishäiriö ei ole kenenkään vika!
Tiedän etten tällä vuodatuksella paranna ketään, mutta toivottavasti edes joku ''anoreksia on niin ihquuu
Vastaukset 13
Vanhimmat
Pakko sanoo heti täs alus, et mä oon tosi pahoillani.. Tuli ihan hirvee olo täst...
Ite en sairasta anoreksiaa, mut sisko sairastaa ja se on kai paranemaa päin.. On huonoi ja hyvii päivii... Se on ollu osastolla, meinas kuolla ku sydän löi niin huonosti.. Kuulosti sen tarinalt muokattuna, kaipa aika monen anorektikon tarina on saman tyyppinen... Mut mä uskon, et se selvii, oon varma siitä vaik joskus en ollu... Yritä pärjätä
Oma tarinani on aika samanlainen ja nimikin on sama kuin ystävälläsi. minulla taisi olla enkeleitä matkassa kun olen yhä hengissä.
Voimia Jennika!!!
Koskettava tarina. :( sairastan itse anoreksiaa, ja olen jo lopen tähän kyllästynyt. Tämä tarina sai minut ajattelemaan oikeasti, että tässä leikitään hengellä! Ja tuo kirjoituksesi kohta "JA VAIKKETTE AJATTELISI ITSEÄNNE, VAIKKA VIHAISITTE RUMIA JA ''LIHAVIA'' MUOTOJANNE, AJATELKAA NYT EDES LÄHEISIÄNNE, HE KÄRSIVÄT AIVAN VALTAVASTI SIITÄ KAIKESTA. EI EHKÄ FYYSISESTI, MUTTA HENKISESTI SE SAATTA OLLA HEILLE RAASKAAMPAA KUIN TEILLE, JOPA MONINKERTAISESTI!" sai minut hereille. Sairaus on tehnyt minut aika itsekkääksi, aiheutan tällä hallaa koko perheelle ihan suunnattomasti! On jo aika lopettaa tämän pelleilly.
osanotto sinulle, keskustelun aloittaja. luin kirjoituksesi, joka kosketti todella ja tajusin miten pahasti anoreksiassa todella voikin käydä! se on aivan kauheaa. itselläni on ollut kyseinen sairaus, mutta olen jo melkein täysin parantunut. saan kiittää onneani, tajusin ettei kaikille käy niin. mutta taistelkaa silti sairauttanne vastaan, kaikki syömishäiriöiset, teillä on mahdollisuus parantua.
Sait mut itkemään, ajattelemaan ja tajuamaan paljon.
Kiitos tästä ja osanottoni :)
Osanottoni myös omasta puolestani ;(
Pystyin niin täysin eläytymään tuohon tekstiin, se oli kuin minä.. se, joka rakasti kalakeittoa.. Olen ollut joskus hyvin lihava, sitten anorektisen hoikka ja nyt.. normaali. (166cm ja 55kg) tänään kuitenkin syönyt vain 200g karkkia, 2 ruisleipää ja yhden rasvattoman jogurtin. Ja iltaa odotellen, että pääsisin lenkille.. Mua pelottaa, että se vie musta taas vallan.. ja nyt mulle tuli hyvin itsekäs olo :(
Ihanaa, että ymmärrät ettei se ollut sun ystävän syytä, ja että hän rakastaa ystävänä sua aina. IHan aina
ottaa sen vähän turhan vakavasti jos joku kommentoi niiden ulkonäköä. Muakin haukuttiin ala-asteella läskiks mutta en välittäny ollenkaan enkä antanu sen vaivata mua. Oikeestaan en edes muistanu koko juttua ennenku luin tän.
Kerran näin rautatieasemalla yhden tytön josta näky kilometrin päähän et sillä on anoreksia. Oli oikeastaan aika järkyttävä näky joka ei ihan heti unohdu. Siinä sitten möläytin puolivahingossa että hyi hitto minkä näkönen!! Anorektikko varmaankin luuli että tarkoitin että hyi hitto miten lihava vaikka tarkotin just päinvastast. Toivottavasti se on vielä hengissä...
turhan paskoja kun tuollaista roskaa suustaan päästävät.
tuo kirjoituksesi sai minut itkemään. otan osaa ;(
se sai myös ajattelemaan muita ihmisiä. että kuinka itsekäs sitä saattaa olla. karmivaa...
koita jaksaa.
Reetta katsoo ja suojelee sun matkaa, enkelinä. Hän näkee sinut, vaikka sinä et häntä. Ja hän on varmasti hyvin kiitollinen kun olet noin kultainen ystävä
oli koskettava ja luin sitä kyyneleet silmissä. kirjoitat kuitenkin, että anoreksia voi olla anorektikon läheisille vielä raskaampaa kuin anorektikolle itselleen. Tätä en oikein usko. Varmasti se on läheisille tavattoman raskasta, mutta anoreksia on sitä sairastavalle vielä paljon paljon raskaampaa, sitä ei voi sanoin kuvata. Kirjoitat, että vaikka anorektikot vihaisivat itseään, niin pitäisi ajatella ainakin läheisiä ja heidän kärsimystään. Ei sairautta saa pois ja parannettua, vaikka kuinka läheisiä ajattelisi. Itse sairastin anoreksiaa vuosia sitten ja olen parantunut, mutta en ikinä unohda sitä kuinka minua ja anoreksiaan sairastumistani syytettiin muiden elämän pilaamisesta. Sisko syytti huonontuneista koenumeroista minua, veli toivoi päivittäin, että kuolisin pois pilaamasta hänen elämäännsä. Äidinkin mielestä anoreksia ja sen aihheuttama kärsimys on aivan omaa syytä.
>Miksi jotkut ihmiset päästävät suustaan rumia
>sanoja ajattelematta mitä niistä voi seurata?
Surullinen tarina. Mutta tiedämme hyvin, että se pojan tokaisu, että on pari kiloa liikaa, ei laukaise itsessään tuollaista kuolonkierrettä. Anoreksia on vakava mielenterveyden häiriö, ja normaali ihminen ei reagoi tuollavatoin asioihin.
- anoreksiaan pitäisikin suhtautua ennakoivasti ja nuorten mielenterveysongelmiin pitäisi puuttua ajoissa. Tähän ei nykyresurssit ikävä kyllä riitä. Surullinen asia.
Luin hyvin kirjoitetun kertomuksesi joka sai minut itkemään. Olen itse kärsinyt syomishäiriostä, en tosin noin vakavasta, mutta päätin parantua, helppoa se ei ollut mutten koskaan kellekkään kertonut paitsi ystävälleni, vaikka monet epäilivät. Hänen itkuisa reaktionsa vahvisti etten halunnut kertoa muille, en hallunnut olla tuskanlähde ja olin helpottunut kun huomasin että pystyn paranemaan yksin. Olen ollut reunalla monta kertaa, mutta elämässä on niin paljon kauniita asiota, ja haluan kokea ne, haluan laittaa kaiken tahdonvoiman jonka syomshäirioon laittaisin johonkin muuhun, joka antaa, eikä ota. On vaikea ymmärtää kuinka vakava syomishäirio voi olla jos se ei ole koskettanut sinua tai lähimmäistä. Toivottavasti tämä edes tuo lohtua suruusi, että kertomuksesi oli ikäänkuin naula arkkuuni. Sen kauheus paistoi läpi niin hyvin, että olen varma että pysyn päätoksessäni loppuun asti. Hyvän ja ravitsevan ruuan syominen on itsekunnioitusta ja arvostusta omaa ainoaa ruumistaan kohtaan. Kiitos tämän jakamisesta, uskon että se vaikutti elämääni.
Vaikka olenkin aina tiennyt että anoreksiaan kuolee, mutta ehkä tämä sai mut ajattelemaan asiaa vielä vakavammalla tavalla, että haluan IHAN OIKEASTI parantua, ja etten laihtuisi enää.
Olen toistaiseksi ainakin joidenkin mielestä vielä kaunis ja toistaiseksi sydänkin lyö vielä normaalisti.. mut täytyy elää päivä kerrallaan.
Mut on niin kamalaa että tollai käy ihmisille.. Haleja. Paljon.