Moro, tulinpahan tänne antamaan vinkkiä sellaisille isille, jotka syystä tai toisesta ovat ajautuneet siihen tilanteeseen, että lapsen olemassaolosta huolimatta ero on tai tulee olemaan ajankohtainen.
Mikäli isä haluaa edes tapaamisoikeuden omaan lapseensa, isän taustalla ei saa olla 1) perheväkivaltaa, 2) alkoholiongelmia 2) muita todennettavia ongelmia (mielenterveys jne). Mikäli edellämainittuja asioita on ja äiti voi niitä lapsen huolto- ja asumisasioissa käyttää todistettavasti hyväksi, juttu on sitä myöten selvä.
Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan myös isällä on oikeus lapseen. Kansallisen lainsäädännön lähtökohta on, että lapsen etu on turvattava, mutta edellämainitut isän oikeudet on myös otettava huomioon. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että niissä tapauksissa joissa lapsen isä ja äiti vievät lapsen huoltajuutta ja asumista koskevan asian oikeuden ratkaistavaksi, karkeasti puolessa tapauksista lapsi tulisi määrätä isälle. Tapahtuuko näin? Ei. Niissäkin tapauksissa, joissa isän taustassa ei ole mitään epämääräistä, isä on tasapuolisesti osallistunut lapsen kasvatukseen ja arkielämään, lapsi lähes poikkeuksetta määrätään oikeudessa äidille ja isälle jää etävanhemman rooli. Lähivanhempana äidillä on mahdollisuus kiristää ja hallita isän ja lapsen elämää mm. muuttamalla niin kauaksi, että sovitut tapaamiset on käytännössä hankala järjestää. Huoltoriidoista oikeudessa löytyy jonkin verran tutkimuksia, mm Elisa Valkama &
Marjukka Litmala: Lasten huoltoriidat käräjäoikeuksissa (OPTL:n julkaisuja 224). Tutkimuksessa todettiin, että asumista koskevissa riidoissa puolet hakijoista oli isiä, silti ratakisuista 65%:ssa lapsi määrättiin äidille.
Mielestäni tämä on karu fakta, eikä oikeuslaitos suostu myöntämään sitä, että päätöksenteon taustalla edelleen elää muinainen käsitys siitä, että lapsen etu toteutuu lähtökohtaisesti paremmin aina äidin luona. Asian käsittelyn aikana tuomari saattaa hymyillä ja näyttää siltä, että kuuntelee isää ja suhtautuu asiaan neutraalisti, ja lopputuloksena lapsi määrätään kuitenkin äidille vaikkapa sillä perusteella, että äidin mielenterveys saattaa järkkyä jos lapsi määrätään isälle. Toteutuuko tällaisella lähtökohdalla lapsen etu?
Eli siis tiedoksi niille isille, jotka haluavat vilpittömästi pitää kiinni omista ja lapsensa oikeuksista: ottakaa hyvissä ajoin jo eroa miettiessänne yhteyttä lakimieheen, mielellään sellaiseen, jolla on kokemusta näistä perheoikeusasioista (tietoa saa esim. miessakit ry:stä). Naiset ovat tässä asiassa ovelia, ja viranomaiset ovat lähtökohtaisesti äidin puolella... äiti on voinut esim. käydä jo etukäteen sossussa kertomassa miten huono isä on - vaikea siinä on sitten enää yrittää vakuuttaa sosiaalitätejä siitä, että kaikki on oikeasti hyvin.
Näistä on jonkin verran ollut puhetta myös eduskunnassa, missä hallitukselle on esitetty kysymyksiä siitä millä tavalla näitä päätöasioita pitäisi hoitaa, mutta mitään kovin konkreettista tasa-arvoa edistävää ratkaisua ei ole esitetty. Mies on edelleen heikoin eväin vastaajan roolissa, kun lapsen asumisesta ja tapaamisista päätetään. Toivottavasti näistä asioista heräisi laajempaa julkista keskustelua - muuten tämä moraalista ja oikeudellista turvaa pahasti rikkova tilanne jatkuu ties kuinka pitkään.
t: käräjäoikeudesta hovioikeuteen
Mikäli isä haluaa edes tapaamisoikeuden omaan lapseensa, isän taustalla ei saa olla 1) perheväkivaltaa, 2) alkoholiongelmia 2) muita todennettavia ongelmia (mielenterveys jne). Mikäli edellämainittuja asioita on ja äiti voi niitä lapsen huolto- ja asumisasioissa käyttää todistettavasti hyväksi, juttu on sitä myöten selvä.
Suomen perustuslain ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaan myös isällä on oikeus lapseen. Kansallisen lainsäädännön lähtökohta on, että lapsen etu on turvattava, mutta edellämainitut isän oikeudet on myös otettava huomioon. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että niissä tapauksissa joissa lapsen isä ja äiti vievät lapsen huoltajuutta ja asumista koskevan asian oikeuden ratkaistavaksi, karkeasti puolessa tapauksista lapsi tulisi määrätä isälle. Tapahtuuko näin? Ei. Niissäkin tapauksissa, joissa isän taustassa ei ole mitään epämääräistä, isä on tasapuolisesti osallistunut lapsen kasvatukseen ja arkielämään, lapsi lähes poikkeuksetta määrätään oikeudessa äidille ja isälle jää etävanhemman rooli. Lähivanhempana äidillä on mahdollisuus kiristää ja hallita isän ja lapsen elämää mm. muuttamalla niin kauaksi, että sovitut tapaamiset on käytännössä hankala järjestää. Huoltoriidoista oikeudessa löytyy jonkin verran tutkimuksia, mm Elisa Valkama &
Marjukka Litmala: Lasten huoltoriidat käräjäoikeuksissa (OPTL:n julkaisuja 224). Tutkimuksessa todettiin, että asumista koskevissa riidoissa puolet hakijoista oli isiä, silti ratakisuista 65%:ssa lapsi määrättiin äidille.
Mielestäni tämä on karu fakta, eikä oikeuslaitos suostu myöntämään sitä, että päätöksenteon taustalla edelleen elää muinainen käsitys siitä, että lapsen etu toteutuu lähtökohtaisesti paremmin aina äidin luona. Asian käsittelyn aikana tuomari saattaa hymyillä ja näyttää siltä, että kuuntelee isää ja suhtautuu asiaan neutraalisti, ja lopputuloksena lapsi määrätään kuitenkin äidille vaikkapa sillä perusteella, että äidin mielenterveys saattaa järkkyä jos lapsi määrätään isälle. Toteutuuko tällaisella lähtökohdalla lapsen etu?
Eli siis tiedoksi niille isille, jotka haluavat vilpittömästi pitää kiinni omista ja lapsensa oikeuksista: ottakaa hyvissä ajoin jo eroa miettiessänne yhteyttä lakimieheen, mielellään sellaiseen, jolla on kokemusta näistä perheoikeusasioista (tietoa saa esim. miessakit ry:stä). Naiset ovat tässä asiassa ovelia, ja viranomaiset ovat lähtökohtaisesti äidin puolella... äiti on voinut esim. käydä jo etukäteen sossussa kertomassa miten huono isä on - vaikea siinä on sitten enää yrittää vakuuttaa sosiaalitätejä siitä, että kaikki on oikeasti hyvin.
Näistä on jonkin verran ollut puhetta myös eduskunnassa, missä hallitukselle on esitetty kysymyksiä siitä millä tavalla näitä päätöasioita pitäisi hoitaa, mutta mitään kovin konkreettista tasa-arvoa edistävää ratkaisua ei ole esitetty. Mies on edelleen heikoin eväin vastaajan roolissa, kun lapsen asumisesta ja tapaamisista päätetään. Toivottavasti näistä asioista heräisi laajempaa julkista keskustelua - muuten tämä moraalista ja oikeudellista turvaa pahasti rikkova tilanne jatkuu ties kuinka pitkään.
t: käräjäoikeudesta hovioikeuteen
Vastaukset 9
Vanhimmat
en oo....
tekstissäsi särähti korvaan yksi asia, ja pahasti.. Nimittäin sanoit "isällä on oikeus lapseen". Tyypillinen omanapainen suhtautuminen, kyseessä on toinen iHMINEN!
Lakiteksti sanoo nimittäin, että LAPSELLA on oikeus isään/äitiin!! Näissä lakiasioissa lähdetään nimen omaan LAPSEN EDUSTA ja asioista lapsen kannalta! Ei ole olemassa mitään isän tai äidin oikeutta lapseen, on LAPSEN OIKEUS vanhempiinsa!!! Ettäs tiedät. Ja muutkin tietävät.
Tässä joku jo ehti kiihtyä lapsen oikeuksista...
Laki lapsen huollosta puhuu nimenomaan lapsen oikeuksista... lapsella on oikeus tavata vanhempiaan jne jne.
Suomen perustuslaki, jonka tulisi olla kansallisen lainsäädännön huippu, kuitenkin tunnistaa ja on takaavinaan ihmiselle suomessa tasa-arvon. Siis miehelle ja naiselle. Eli myös oikeussalissa, silloinkin kun pohditaan sitä missä lapsi tulee asumaan. Perustuslain tulisi myös taata oikeuden mukainen oikeusistunto. Nämä Suomi on tunnustanut myös allekirjoitettuaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen, jolloin Suomi on sitoutunut noudattamaan Euroopan ihmisoikeussopimusta.
Näitä tutkiessaan voi havaita, että myös vanhemmilla on oikeus lapseen, kuten alunperin kirjoitinkin.
Monet katkerat äidit, väsyneet sossutantat ja 70-lukua elävät tuomarit eivät käsitä tätä vieläkään, heidän lähtökohtansa on se, että koska äiti imetti (ehkä viikon? ehkä vuoden?) niin äiti on sillä perusteella aina parempi ja ainoa vaihtoehto lähivanhemmaksi.
Niin ja sinulle, 55-kiloinen, olin kotona hoitamassa lastani, hoitovapaalla siis. Mutta turha näistä kiistellä... kerroin tosiasioita, ne joita kiinnostaa ja joille asia on omakohtainen, osaavat etsiä lisää tietoa.
Älä kuitenkaan mene sinne oikeuden eteen tällaisia puhuen:
"heidän lähtökohtansa on se, että koska äiti imetti (ehkä viikon? ehkä vuoden?) niin äiti on sillä perusteella aina parempi ja ainoa vaihtoehto lähivanhemmaksi."
Onkohan heidän lähtökohtansa todella tämä? Juu ei.
mutta pakko kysyä, kun otat esille tasa-arvon vanhempina:
kuinka kauan imetit lastasi?
itse kasvatin 55 kiloisesssa kropassani 9 kuukauiden aikana siemenstä vajaa 5kiloisen vauvan, synnytin miltei 4 vuorokautta, ja imetin päälle 2 ja puol vuotta. niin, olen siis äiti.
jos lapsen äiti tekee nämä asiat (synnyttää, imettää, hoivaa) ei voi olettaa että tällainen noermaali äiti luopuisi lapsestaan kuin kuolleen ruumiiinsa yli. kaikkea ei voi el'ämässä saada, etenkin jos ero tulee. eiköhän todellakin se lapsen etu ole tärkein.
Vai että neljän vuorokauden synnytys... ota nyt hyvä ihminen yhteys johonkin lääketieteelliseen julkaisuun, taitaa kyseessä olla Suomen ennätys.
Todella idioottimaista käyttää biologiaa aseena, ei miehet sitä voi muuttaa että vain nainen voi olla raskaana ja synnyttää sekä imettää. Suomalaisnaiset imettävät keskimäärin pari kuukautta kun suositus on vuosi, joten lopettakaa se itsenne marttyroiminen.
Mitäs miehet? Aletaanko sossussa itkeä kuinka muija vaan makasi sohvalla heti kun tikkuun pissasi, itse on saanut tehdä kaikki kotityöt, valvotun yön jälkeen mennä töihin kun nainen päättää yksipuolisesti jäädä ikuiselle hoitovapaalle. Miehen rahat on perheen rahaa, naiset rahat (jos sillä jotain tuloja on) naisen omaa rahaa. Mies on alistava sika jos uskaltaa pyytää naista osallistumaan perheen elatukseen tai tekemään päivisin muutakin kuin istumaan netissä.
Että näin.
Täyttä asiaa ja voisi sanoa paljon muutakin. Ruotsissa vaikkapa on asiat paljon paremmin. Miehet ja isät! Ajetaan eduskuntaan poliitikkoja jotka arvostavat oikeasti isääkin!..Ja vaikutetaan itse muuallakin kuin täällä..Kyllä asiat vielä muuttuvat kun tekee työtä sen eteen!
Kiitos.
Itseasiassa olen koittanut saada asiasta keskustelua mediassa... vielä ei ole kuulunut mitään.
Tosiasiassa alussa puhumastani Valkaman ym. tutkimuksesta selviää, että ensimmäisessä oikeusasteessa (käräjäoikeus) päätöksistä 87% määrätään äidin hyväksi. Karu luku, kun ottaa huomioon että oikeuteen asti ylipäätään miehet eivät lähde, jos heillä on taustallaan jotain jonka voisi katsoa olevan haitaksi.
Eli siis tasa-arvoisista ja yhtä pätevistä vanhempiehdokkaista oikeus toteaa 87 kertaa sadasta naisen olevan parempi. Perusteluja ei käräjäoikeus tarvitse.
Tasa-arvoisessa maassa tämä on aika erikoinen fakta. Mielestäni jonkun tahon olisi syytä tutkia tehtyjä päätöksiä ja niiden perusteluja ja tuoda näitä asioita julkisuuteen.
Tasa-arvovaltuutettu ja muut päättäjät kuittaavat asian sillä, että onhan meillä lainsäädäntöä lapsen oikeuksista.
Kyllä, on lapsen oikeuksista, mutta ei isän. Eikä täsä argumenttia kannata tyrmätä sillä, että "lapsen edustahan tässä on kysymys" -minun vastakysymykseni on, että miksi lapsen etu lähtökohtaisesti ei muka toteudu isän kanssa?
Minusta tämä on asiallinen kysymys johon päättäjät eivät halua ottaa kantaa, koko kysymys jätetään vihaisten yksinhuoltajaäitien ruodittavaksi, ja ainoa kommentti joka siltä suunnalta tulee on se, että "kannoin ja imetin lasta, se on siis minun eikä isän". Lapsen etu????
Ajattelin lapsen etuna sitä, että asiasta ei aloiteta riitelemään siitä kenen kanssa lapsi asuu. Luovutin huoltajuuden sosiaalitätien painostuksella (joita oli "allekirjoitustilaisuudessa" ainakin viisi) äidille, joka sattui suuttumaan vähän aikaa ennen allekirjoitusta minulle. Otti lapsen aseeksi ja siinäpä sitä sitten oltiin. En tiedä sitä, miten paljon paskaa sitä ennen heidän tapaamisissaan paskaa minun niskaani on valutettu. Enkä tuota asiaa ole jaksanut päässäni edes puida ihan senkin takia, että minun aikanani sosiaalihuolto ei oveni takana ole käynyt eikä soitellut. Kun poika asui äidillään, näin tuntui käyvät hyvin useastikin.
Toisaalta, asiat menivät kuitenkin hyvin lopulta. Puolitoista vuotta myöhemmin äiti väsyi totaalisesti lapsen kanssa oloon. Nyt meillä on yhteishuoltajuus ja olen asunut pojan kanssa yli viisi vuotta, vaikka en kuulemma varmasti jaksaisi edes vuotta. Pojan äiti jaksoi jankuttaa tapaamisistani hänen huoltaajuden aikaan, kun en lomillani pystynyt/jaksanut ottaa poikaa itselleni (olin armeijassa vuoden). Nyt asioiden kääntyessä näin päin, äiti on muuttanu lopulta yli 200km:n päähän ja kohta varmaan kauemmaksikin. Tapaamisia on 1-2 kertaa vuoteen.. Liian vähän. Poikakin alkaa olemaan äidin suhteen "hällä väliä"-meiningillä (poika on nyt 7 vuotias).
Kukaan ei tule tietämään mikä on lapselle parasta, sitä ei kukaan ulkopuolinen muutaman paperin vilkaisulla voi ratkaista. Tarvittaisiin pidempää kokemusta tai "testejä", joita ei voida tehdä ihan lapsenkin jaksamisen takia..
Tulipas taas vuodatus...