Mul on ollu jo monta vuotta masennusta. Mun se pää syy siihen on se, että mul on tosi huono itsetunto.
Oon hirveen herkkä. Syytän itteeni kaikesta. Esim. jos joku vastaa jotenkin vähänkin matalal tai silleen tylsistyneel äänel mulle niin mä heti syytän itteeni että se inhoo mua.
Mul on aina semmonen ensikäsitys kun menen johonkin porukkaan että noi inhoo mua. Se on aina. Mietin hirveesti et mitä muut aattelee musta, miltä mä näytän kun mä puhun ja varsinki et minkälaisen kuvan muut saa musta.
Jotenki tuntuu, et nykyään ei voi olla oma VAPAA ittensä. Täytyy esittää koko ajan. Mua häiritsee toi paljon. Se olis IHANAA jos vaan vois olla täysin ihan täysin oma itteni. Mul on vaan sellanen tunne et ärsytän kaikkia vaikka en ärsyttäiskään, ei kukaan mun kavereista oo käyttäytyny niin et ärsyttäisin.
Mun yläaste kaverit oli mua kohtaan töykeitä ja mä kai ärsytin niitä sillon, vaan olemalla oma itteni, en ollu ilkee tai mitään. Ne tuntu ärsyyntyvän siitä jos olin just kiltti tai hyväntuulinen. Jostain näteist vaatteistakin ne ärsyynty. Ne ite oli töykeitä, mä yritin olla vaikka kuinka kiltti ja olin muutenkin hyväntuulinen ja tolleen. Se on jääny vaan vaivaamaan mua, vaik siitä on jo kauan. Mä aattelen sitä melkeen joka päivä, vaikkei se nyt mikään niin iso asia ollukkaan mut se ajatus sattuu. Mä en kestä sitä jos joku ei hyväksy mua, se sattuu paljon...
Täytyy kai vaan esittää, vaik ei jaksais. ÄÄh, emmä enää tiiä mitä mun pitäis olla!
Kiitos että luit :)
Oon hirveen herkkä. Syytän itteeni kaikesta. Esim. jos joku vastaa jotenkin vähänkin matalal tai silleen tylsistyneel äänel mulle niin mä heti syytän itteeni että se inhoo mua.
Mul on aina semmonen ensikäsitys kun menen johonkin porukkaan että noi inhoo mua. Se on aina. Mietin hirveesti et mitä muut aattelee musta, miltä mä näytän kun mä puhun ja varsinki et minkälaisen kuvan muut saa musta.
Jotenki tuntuu, et nykyään ei voi olla oma VAPAA ittensä. Täytyy esittää koko ajan. Mua häiritsee toi paljon. Se olis IHANAA jos vaan vois olla täysin ihan täysin oma itteni. Mul on vaan sellanen tunne et ärsytän kaikkia vaikka en ärsyttäiskään, ei kukaan mun kavereista oo käyttäytyny niin et ärsyttäisin.
Mun yläaste kaverit oli mua kohtaan töykeitä ja mä kai ärsytin niitä sillon, vaan olemalla oma itteni, en ollu ilkee tai mitään. Ne tuntu ärsyyntyvän siitä jos olin just kiltti tai hyväntuulinen. Jostain näteist vaatteistakin ne ärsyynty. Ne ite oli töykeitä, mä yritin olla vaikka kuinka kiltti ja olin muutenkin hyväntuulinen ja tolleen. Se on jääny vaan vaivaamaan mua, vaik siitä on jo kauan. Mä aattelen sitä melkeen joka päivä, vaikkei se nyt mikään niin iso asia ollukkaan mut se ajatus sattuu. Mä en kestä sitä jos joku ei hyväksy mua, se sattuu paljon...
Täytyy kai vaan esittää, vaik ei jaksais. ÄÄh, emmä enää tiiä mitä mun pitäis olla!
Kiitos että luit :)
Vastaukset 7
Vanhimmat
Samaa ollut minullakin, ja edelleen jossain määrin. Olen sinua melkein 20 vuotta vanhempi mies. Aika voi parantaa tuota herkkyyttä. Enää en suuresti pohdi noita, mutta välillä ne kyllä tunkevat pintaan. Siitä huolimatta, että tajuan hyvin, että en ole yhtään huonompi noita muita, jotka saattavat jopa olla aktiivisesti ilkeitä ja jopa kusipäisiä muille.
Huomenta Sinulle.
Mä olen iältäni tuosta teidän siis sinun ja jo vastanneen välistä, nainen. Ja tunnen jatkuvasti samoin kuin sinä, alkoi joskus kuudennen luokan paikkeilla ja jatkuu ja jatkuu ja syyllisyys jatkuu ja itse vaan pahennan sitä koko ajan... Lääkäri jonka luona käyn säännöllisesti terapeutin lisäksi sanoi ettei saisi olla itselleen liian ankara, mutta mun syytähän kaikki on...
minäkään en tiedä mikä tai kuka olen tai kuka minun pitäisi olla. tai missä ja kenen kanssa. ja missä olisi hyvä olla.
mutta mulle voi kirjoittaa [email protected]
lueskelen ja vastailen aina silloin kun oma vointi antaa myöten... aktiivisuus ja hyväntuulisuus elämässäni on muuttunut passiivisuudeksi ja tuulettomuudeksi...
Moikka,
Olen myös -89 tyttö ja täsmälleen samanlainen mukaanlukien vaikean masennuksen ja lievät sosiaalistentilanteiden pelot.
Ulkonäöstä on tullut minulle tätänykyä melkeinpä elämän keskipiste, tosin tarkoitan että minulla olisi halu olla oma itseni, mutten yksinkertaisesti uskalla pukeutua esimerkiksi haluamaani tyyliin vaikka se ei olisikaan massasta erottuvaa, pelkään olevani ruma, arastelen sanoa mielipiteitäni, otan kaiken itseeni. Minulle pitäisi aina hymyillä, nauraa ja jaksaa jotta uskoisin kelpaavani tällaisena.
Ja kaiken lisäksi tunnen tälläkin hetkellä syyllisyyttä ja anteeksipyytelyn tarvetta kirjoittaessani tätä viestiä.
Antaisin mailiosoitteeni jos vain olisin rohkeampi enkä häpeäisi kaikkea itsessäni.
Itselläni masennus alkoi samoihin aikoihin ja osittain samoista syistä kuin sinulla (vuosimalliltanikin olen samaa sarjaa :>). Luontaisestikin olen taipuvainen ujouteen ja syrjäänvetäytyvyyteen, mutta uskon yläastekokemusten antaneen masennukselle varsinaisen alkurysäyksen.
Itsetunto romahti tuossa vaiheessa tyystin, ja menin aivan lukkoon henkisesti. Uusiin ihmisiin tutustuminen on edelleen melko lailla vaikeaa, ja olen varsin varautunut vieraassa seurassa. Edelleen olen melko taipuvainen depressiiviseen olotilaan, vaikka pahin aika on jo hellittänyt.
Olisi perin mielenkiintoista keskustella aiheesta enemmänkin kanssasi. :> Jos yhtään kiinnostusta löytyy, niin pistä mailia osoitteeseen talainio[ät]mbnet.fi
Et ole yksin, olen vasta yhdeksännellä luokalla, minulla on esiintymiskammo. Viittaan hyvin harvoin tunnilla, vain ja ainoastaan silloin kun olen 100% varma asiasta. Inhoan ääntäni, vaikka se on muiden mielestä normaali, ääneni on hieman käheä ja en puhu kovin kuuluvasti. Pelkään että kurkustani ei tule ääntä, kädet hikoavat, syke nousee ja olen levoton. Esiintymistilanteissa ajattelen vain sitä miltä kuulostan. Jos omasta mielestä kuulostan oudolta murrun, ääneni alkaa värisemään, syke nousee yms. Puhun paljon pienessä porukassa ja olen hyvin sosiaalinen luonteeltani, jos vaan pitäisin itsestäni enemmän. Olen hirvittävän lyhyt, ja omasta mielestäni ruma. Vertaan itseäni jatkuvasti muihin, pelkään että joku sanoo minulle ilkeästi, olen hyvin hyvin herkkä ja omaan erittäin huonon itsetunnon. Viikko sitten maailmani muuttui hieman valoisammaksi, kun kävin treffeillä :) Itsekkin on vaikea uskoa, mutta olen piristynyt hieman. Tosin treffejä ennen jännitin kamalasti ja olisin halunnut hävitä paikalta. Ne sujuivatkin oikein hyvin, paremmin kun toivoin! Vihdoin pystyn myöntämään itselleni ongelman. Ei ole ongelmaa, on vain minä.
Itse alan aina miettimään päässäni miten pitäisi olla että olen ''cool'' tai mitä pitäisi tehdä. Millainen olen, olenko hyvän näköinen, haluuks toi satuttaa mua, miks se kattoo noin? Ja sitten aloin olla paljon yksin, mutta se alkoi sattua sitten ihan helvetisti, joten en suosittele kenenkään alkavan olla yksin, vaikka kuinka tuntuisi vaikealta ihmisten seura. Olen tullut siihen tulokseen, että älä yritä mitään. Siis älä yritä olla mitään, ole vaan. Jos alkaa ajattelemaan itseään, yritän aina vain keskittyä siihen mitä muut ihmiset puhuu / sanoo ja liittyä siihen ennemmin kun alkaa pohtimaan, mitä pitäisi nyt tehdä ja toimia, jotta olisi jotain. Mutta en ole tästä alemmuus komplexi, tai mikä tämä nyt sitten ikinä onkaan, niin en ole siitä päässyt eroon. Juuri se jos joku sanoo vähänkin välinpitämättömällä äänellä, tulkitsen sen heti että se vihaa mua tai sellasta. Toivottavasti asia tästä paranee, mutta todella yksin olen edelleen, vaikka perheeltä tukea saanutkin.
Että saa mailata, jos joku haluaa vaihtaa ajatuksia aiheesta: [email protected]
Ketjun aloittajalle vielä, että ei kannata esittää mitään, se on paskinta mitä voi tehdä.. älä edes yritä olla oma itsesi. Ole vaan, sitä mitä olet sillä hetkellä vaikka olisit mitä. Liika ajattelu vaan pahentaa asiaa.