Nalle, otso, mesikämmen . . .
Olli Kivinen
Lähde: helsingin sanomat 11.9.2007
Vanhoina huonoina aikoina ihmiset eivät uskaltaneet sanoa ääneen metsän kuninkaan nimeä, joten sijalle kehiteltiin runsas joukko kiertoilmaisuja. Nyt on karhu-sanan sijalla sana Venäjä. Sen mainitseminen kolme kertaa vastannee kolmen karhun hyökkäystä kylän ainoan hevosen kimppuun.
Puolustusministeri Jyrki Häkämiehen Washingtonin-puheen aiheuttama kohu kertoo masentavalla tavalla, miten vaikeaa maassamme on käydä luontevaa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua – vaikka kaikki poliittiset johtajat hurskastelevat sen tarpeellisuuden puolesta. Julkisuudessa kuullut ja nähdyt kommentit vahvistavat, kuinka uskomattoman syvälle meidän suomalaisten mieliin ja selkäytimeen on iskostunut suomettumisen ajan sanankäyttö, jota hillitsi Neuvostoliiton arvostelun leimaaminen jumalanpilkkaan verrattavaksi rikokseksi.
Järkevän ja maltillisen lausunnon antoi pääministeri Matti Vanhanen, joka muistutti vanhasta periaatteesta: lukekaa koko puhe. Muiden lausunnoista huomasi nopeasti, että monet puhujat eivät olleet noudattaneet pääministerin toivetta vaan nojasivat pienen pätkän sanankäyttöön.
Kiusallisimpaan asemaan ajautui presidentti Tarja Halonen, jolle lähetetty puheen kopio oli unohtunut kanslian koneiston uumeniin. Selkeä virhe oli se, ettei myös Vanhaselle toimitettu ennakkokopiota.
Minun tehtävänäni ei ole osallistua hallituksen ja opposition väliseen kädenvääntöön eikä puolustaa Häkämiestä – virkanimikkeensä mukaisesti hän osaa varmasti tehdä sen itse –, mutta keskustelun kummallisuutta on mahdoton sivuuttaa.
Syvimmät äänet menneisyydestä kuultiin tässäkin asiassa opposition pääpuolueen demareiden taholta – periaatteessa luonnollisesti, koska parlamentaarisessa demokratiassa opposition kuuluu arvostella hallitusta.
Kärkenä toimi ulkoministeri Erkki Tuomioja. Hän sortui kuitenkin yhteen suomalaisen keskustelun helmasynneistä, vääristelyyn. Esimerkiksi Ylen Maailmannäyttämöllä-ohjelmassa hän väitti Häkämiehen sanoneen, että Venäjä on Suomelle uhka. Tosiasiassa ministeri käytti sanaa haaste, mikä on täysin eri asia. Puheensa toisessa osassa hän jopa sanoi (englanninkielisestä alkutekstistä suomennettuna): "Mielestäni olisi tyhmää – ja väärin – tehdä johtopäätös, että uusi Venäjä uhkaa Suomen turvallisuutta."
Yhtä lailla palturia puhui kansanedustaja Kimmo Kiljunen, kun hän Ylen Ykkösaamussa väitti, että Häkämies oli luvannut Suomen osallistuvan Naton nopean toiminnan joukkoihin. Selkopuhetta vaarallisempaa on perättömyyksien käyttö sisäpoliittisena aseena.
Häkämiehen puhe oli selkeä esitys Suomen asemasta; miksi pidämme kiinni aluepuolustuksesta ja yleisestä asevelvollisuudesta emmekä ole Nato jäsen. EU:n ja Naton kriisinhallinta, mukaan luettuna siviilikriisinhallinta, olivat puheen pisimmin käsitellyt aiheet.
Kriisinhallinnan jälkeen Häkämies siirtyi käsittelemään Suomen lähiympäristöä ja Venäjän haasteita. Uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta hän sanoi, että radikaaleja muutoksia odottavat pettyvät. Luonnollista on, että puolustusministeri puhui oman hallinnonalansa asioista eikä esimerkiksi makean veden riittävyydestä, jota yksi pääkirjoitus tekstiin haikaili.
Kaiken kaikkiaan koko häly antaa aiheen pelätä, että ulkopoliittisia leimakirveitä kaivetaan jo liiterin takaa, jonne ne on hyvin öljyttyinä kätketty.
Miksi sitten Venäjästä on niin vaikea puhua selkokielellä? Keskeisen syyn voi taas kuvata karhuvertauksella. Suomalaisessa keskustelussa – myös ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa – varotaan selkokieltä toivoen, että karhu menee pois, jos sitä ei mainita. Näin vältetään käsittelemästä kehitystä, joka on kaikkien silmien edessä.
Kuka sanoo ensimmäisenä ja vapaaehtoisesti, ettei Venäjä ole haaste Suomelle niin kuin kaikille muillekin maille – eikä vain kolme vaan kolmekymmentä kertaa; rekkaruuhkista ympäristökysymyksiin, demokratian hoiperteluun, asevarusteluun ja "lähiulkomaiden" painostamiseen?
Maallamme on runsaasti kokemusta ajasta, jolloin suosiota yritettiin ostaa hyssyttelemällä. Vasta viime vuosina on valjennut, kuinka syvälle maamme henkisesti vajosi. Puhumattomuuden ja silmien sulkemisen keskeinen ongelma on se, että naapurikohteliaisuuden ja mielistelyn ero on kuin veteen piirretty viiva.
Toinen ongelma piilee siinä, että ylenmääräinen herkistely ja vaikeneminen johtavat helposti itseään ruokkivaan kehitykseen. Ulkopuolisille suorastaan tyrkytetään mahdollisuutta vaatia vielä suurempaa "hienotunteisuutta". Pelin paikan havainnut ulkomaa voi vaatia yhä lisää nöyryyttä näyttelemällä närkästynyttä milloin missäkin asiassa.
Yksi ulottuvuus menneisyyden perinteistä on Itä-Saksan Stasi-listojen massiivinen julkisuuskäsittely. Niiden täytyy olla sisällöltään köykäisiä, koska Neuvostoliitto rajoitti tiukasti satelliittivaltionsa toimintaa Suomessa ja varasi maamme KGB:n reviiriin. Todellinen ongelma ovat KGB:n, eivät Stasin ystävät.
Suomi on kansanvaltainen maa, Euroopan unionin täysivaltainen jäsen ja innokkaampi Naton toimintaan osallistuja kuin muutamat Naton jäsenmaat. Koskahan koittaa päivä, jolloin myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu nousee normaalin länsimaisen demokratian tasolle?
Ongelma voi olla osaksi sukupolvikysymys. Suuri osa keskeisistä päättäjistämme on imenyt äidinmaidosta sodan jälkeisten vaikeiden vuosikymmenten perinteen, jossa pienikin poikkeama virallisesta linjasta johti moitteisiin tai uran katkeamiseen. Niihin aikoihin ei kannata palata.
[email protected] KIRJOITTAJA ON HELSINGIN SANOMIEN RIIPPUMATON KOLUMNISTI.
Olli Kivinen
Lähde: helsingin sanomat 11.9.2007
Vanhoina huonoina aikoina ihmiset eivät uskaltaneet sanoa ääneen metsän kuninkaan nimeä, joten sijalle kehiteltiin runsas joukko kiertoilmaisuja. Nyt on karhu-sanan sijalla sana Venäjä. Sen mainitseminen kolme kertaa vastannee kolmen karhun hyökkäystä kylän ainoan hevosen kimppuun.
Puolustusministeri Jyrki Häkämiehen Washingtonin-puheen aiheuttama kohu kertoo masentavalla tavalla, miten vaikeaa maassamme on käydä luontevaa ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua – vaikka kaikki poliittiset johtajat hurskastelevat sen tarpeellisuuden puolesta. Julkisuudessa kuullut ja nähdyt kommentit vahvistavat, kuinka uskomattoman syvälle meidän suomalaisten mieliin ja selkäytimeen on iskostunut suomettumisen ajan sanankäyttö, jota hillitsi Neuvostoliiton arvostelun leimaaminen jumalanpilkkaan verrattavaksi rikokseksi.
Järkevän ja maltillisen lausunnon antoi pääministeri Matti Vanhanen, joka muistutti vanhasta periaatteesta: lukekaa koko puhe. Muiden lausunnoista huomasi nopeasti, että monet puhujat eivät olleet noudattaneet pääministerin toivetta vaan nojasivat pienen pätkän sanankäyttöön.
Kiusallisimpaan asemaan ajautui presidentti Tarja Halonen, jolle lähetetty puheen kopio oli unohtunut kanslian koneiston uumeniin. Selkeä virhe oli se, ettei myös Vanhaselle toimitettu ennakkokopiota.
Minun tehtävänäni ei ole osallistua hallituksen ja opposition väliseen kädenvääntöön eikä puolustaa Häkämiestä – virkanimikkeensä mukaisesti hän osaa varmasti tehdä sen itse –, mutta keskustelun kummallisuutta on mahdoton sivuuttaa.
Syvimmät äänet menneisyydestä kuultiin tässäkin asiassa opposition pääpuolueen demareiden taholta – periaatteessa luonnollisesti, koska parlamentaarisessa demokratiassa opposition kuuluu arvostella hallitusta.
Kärkenä toimi ulkoministeri Erkki Tuomioja. Hän sortui kuitenkin yhteen suomalaisen keskustelun helmasynneistä, vääristelyyn. Esimerkiksi Ylen Maailmannäyttämöllä-ohjelmassa hän väitti Häkämiehen sanoneen, että Venäjä on Suomelle uhka. Tosiasiassa ministeri käytti sanaa haaste, mikä on täysin eri asia. Puheensa toisessa osassa hän jopa sanoi (englanninkielisestä alkutekstistä suomennettuna): "Mielestäni olisi tyhmää – ja väärin – tehdä johtopäätös, että uusi Venäjä uhkaa Suomen turvallisuutta."
Yhtä lailla palturia puhui kansanedustaja Kimmo Kiljunen, kun hän Ylen Ykkösaamussa väitti, että Häkämies oli luvannut Suomen osallistuvan Naton nopean toiminnan joukkoihin. Selkopuhetta vaarallisempaa on perättömyyksien käyttö sisäpoliittisena aseena.
Häkämiehen puhe oli selkeä esitys Suomen asemasta; miksi pidämme kiinni aluepuolustuksesta ja yleisestä asevelvollisuudesta emmekä ole Nato jäsen. EU:n ja Naton kriisinhallinta, mukaan luettuna siviilikriisinhallinta, olivat puheen pisimmin käsitellyt aiheet.
Kriisinhallinnan jälkeen Häkämies siirtyi käsittelemään Suomen lähiympäristöä ja Venäjän haasteita. Uudesta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta hän sanoi, että radikaaleja muutoksia odottavat pettyvät. Luonnollista on, että puolustusministeri puhui oman hallinnonalansa asioista eikä esimerkiksi makean veden riittävyydestä, jota yksi pääkirjoitus tekstiin haikaili.
Kaiken kaikkiaan koko häly antaa aiheen pelätä, että ulkopoliittisia leimakirveitä kaivetaan jo liiterin takaa, jonne ne on hyvin öljyttyinä kätketty.
Miksi sitten Venäjästä on niin vaikea puhua selkokielellä? Keskeisen syyn voi taas kuvata karhuvertauksella. Suomalaisessa keskustelussa – myös ulko- ja turvallisuuspoliittisissa selonteoissa – varotaan selkokieltä toivoen, että karhu menee pois, jos sitä ei mainita. Näin vältetään käsittelemästä kehitystä, joka on kaikkien silmien edessä.
Kuka sanoo ensimmäisenä ja vapaaehtoisesti, ettei Venäjä ole haaste Suomelle niin kuin kaikille muillekin maille – eikä vain kolme vaan kolmekymmentä kertaa; rekkaruuhkista ympäristökysymyksiin, demokratian hoiperteluun, asevarusteluun ja "lähiulkomaiden" painostamiseen?
Maallamme on runsaasti kokemusta ajasta, jolloin suosiota yritettiin ostaa hyssyttelemällä. Vasta viime vuosina on valjennut, kuinka syvälle maamme henkisesti vajosi. Puhumattomuuden ja silmien sulkemisen keskeinen ongelma on se, että naapurikohteliaisuuden ja mielistelyn ero on kuin veteen piirretty viiva.
Toinen ongelma piilee siinä, että ylenmääräinen herkistely ja vaikeneminen johtavat helposti itseään ruokkivaan kehitykseen. Ulkopuolisille suorastaan tyrkytetään mahdollisuutta vaatia vielä suurempaa "hienotunteisuutta". Pelin paikan havainnut ulkomaa voi vaatia yhä lisää nöyryyttä näyttelemällä närkästynyttä milloin missäkin asiassa.
Yksi ulottuvuus menneisyyden perinteistä on Itä-Saksan Stasi-listojen massiivinen julkisuuskäsittely. Niiden täytyy olla sisällöltään köykäisiä, koska Neuvostoliitto rajoitti tiukasti satelliittivaltionsa toimintaa Suomessa ja varasi maamme KGB:n reviiriin. Todellinen ongelma ovat KGB:n, eivät Stasin ystävät.
Suomi on kansanvaltainen maa, Euroopan unionin täysivaltainen jäsen ja innokkaampi Naton toimintaan osallistuja kuin muutamat Naton jäsenmaat. Koskahan koittaa päivä, jolloin myös ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu nousee normaalin länsimaisen demokratian tasolle?
Ongelma voi olla osaksi sukupolvikysymys. Suuri osa keskeisistä päättäjistämme on imenyt äidinmaidosta sodan jälkeisten vaikeiden vuosikymmenten perinteen, jossa pienikin poikkeama virallisesta linjasta johti moitteisiin tai uran katkeamiseen. Niihin aikoihin ei kannata palata.
[email protected] KIRJOITTAJA ON HELSINGIN SANOMIEN RIIPPUMATON KOLUMNISTI.
Vastaukset 1
Vanhimmat
harvinaisen selkeää ja upeaa tekstiä. Karhuvertaus tuli itsellenikin heti mieleen kun kuunteli esim. Tuomiojan ja Kiljusen kommentteja.