Vauva 9 vko päästä...help.

Mulla on myös enää 9 viikkoa jäljellä ja kyllähän tuota välillä iskee tajuntaan että kohtahan se vauva on tässä ja enkä oo vielä edes hirveesti asiaa ajatellutkaan. En ole oikein mitään vauvelille ostellut, ei sillä ettenkö haluaisi, mutta kun rahaa vain ei ole suuresti ja se tuottaa eniten pahaa mieltä kun olisi niin kiva kuitenkin edes jotain pientä ostella ja laitella. Olenkin vain siirtänyt kaikkia tavaramurheita ja nyt alkaa tuntumaan että kohta vauva tulee eikä mitään ole vielä valmiina:(
Muutenkin tuntuu ihan oudolta että mahassa on joku pieni ihminen, kyllähän mahani jo jättikokoinen on, mutta silti välillä havahdun että siellähän on meidän pikkuinen! En myöskään ole kovin vauvalle höpötellyt, hieman olen laulanut ja pianoa soitellut, mutta en ole alusta astikaan kovin hössöttänyt vauvan tulemista. Välillä tunnen itseni huonoksi kun en hehkuta ja hössötä, mutta tiedän että rakastamme mieheni kanssa vauvaa ihan suunnattomasti ja että vaikka meillä ei ole tarjota hienoja vaatteita ja muuta tavaraa niin eihän se vauva niitä arvostakaan vaan rakkautta, lämpöä ja hellää hoivaa, ja sitähän varmasti riittää:)
Aika yksinäinen olen muuten, paras ystäväni asuu toisella paikkakunnalla ja pari muuta kaveria tuntuu olevan niin kiireisiä ettei kovin usein nähdä. Perhettä on onneksi ympärillä joten turvaverkosto kyllä toimii, olisi vain kiva joskus tehdä ystävän kanssa jotain mukavaa, vaikka vain höpöttää turhia.
Tulevaa synnytystä olen vasta hieman uskaltanut miettiä, olen kuitenkin aika stressaava ihminen joten olen niitäkin ajatuksia vain työntänyt tuonnemmaksi. Ei kipu niinkään pelota, vaan hieman ahdistaa ajatus että synnytys kestää kauan ja odottelua on paljon ja entäs jos synnytys onkin tosi vaikea..

Eiköhän ole ihan tavallista että viimeistään nyt alkaa miettiä kaikkea mahdollista, listan kärkipäässä tietenkin on tuo kysymys että osaanko olla hyvä äiti, mutta uskon että kun parhaansa tekee rakkaudella niin asia on täysin kunnossa :)

stressiä,yritä hyvä ihminen rauhoittua. onhan sinulla miehesi tukena?vanhempasi?
minullekin esikoinen tulossa ja mietin kaikenlaista (olen vasta 3.kuulla),miten pärjään ja hoidan lasta jne.ihan normaaleja tuntemuksia.
monet ei heti tunne sitä "yhteenkuuluvutta" vauvan kanssa,se tulee sitten myöhemmin,ei välttämättä jo sairaalassa.
ja virheistä..varmasti jokainen tekee lapsensa kanssa joskus virheitä ja niistä oppii.sinäkin varmasti huomaat ettei aina voi olla täydellinen.
lapsellahan täytyy olla 2kummia vähintään,ja nuorempi sisaruksesi olisi varmaan todella ylpeä ja iloinen jos saisi olla sinun lapsen kummi,kerroit että hän on vaikeasti sairas ja hänen vartalo ei toimi,sinun pitää vain olla varovainen pienen lapsen kanssa ettei tapahdu mitään..mutta sehän ei ole este kummiudelle.ja toista kummia jos on vaikea löytää niin kysy vaikka äitiäsi.monet joilla ei ole kummivaihtoehtoja kysyvät vanhempiaan tai miehen vanhempia kummeiksi.
kyllä te pärjäätte miehesi kanssa vauvan synnyttyä,ja sairaalassa opettavat vauvan hoidossa,imetyksessä ja sylissäpidossa.Onnellista loppuodotusta ja nauti viimeiset päivät isosta masustasi, kohta sitä ei enää ole. Äläkä stressaa liikaa!

neuvo. Elä enmmän mieti vähemmän. Turha on miettiä asioita etukäteen, koska niitä ei voi tietää.
Miksi nuorempi siskosi ei voisi olla kummi? Luultavasti hän pystyy hoitamaan kummin tehtävän paremmin, kuin moni muu, koska on halukas tehtävään.
Kyllähän se aluksi tuntu oudolle, että lapsi on oma, mutta siihen kasvaa muutamassa päivässä/viikossa henkilöstä riippuen.

Itselläni laskettuun aikaan olisi 8 viikkoa aika tasan, ja mietteeni ovat osaltaan juuri samat, toisaalta taas päinvastaiset.

En ikinä ole ollut mikään lapsiläheinen ihminen, ja silloinkin kun on pitänyt lasten kanssa tekemisissä olla niin aika solmuun menen. Siksi mietityttää ja pelottaa hurjasti että mitähän tästä tulee.. En tiedä mitään lapsen hoidosta, saati siitä miten lapsi kehittyy tms.. Senkin olen huomannut että varsinkin nyt raskauden aikana olen alkanut karttamaan tilanteita joissa minun pitäisi olla tekemisissä pienten lasten kanssa (tuttavapiirissäni aika monella on 0-2 vuoden ikäisiä lapsia), tuntuu että kaikki olettavat että nyt kun itse olen raskaana niin minun pitäisi jo osata pyöritellä niitä lapsosia tuosta vaan, tai ainakin olla erityisen kiinnostunut viettämään aikaani seuraillen vauvatouhuja..

Lapsi on kuitenkin erittäin haluttu ja tervetullut, ja koska raskausaikani on ollut henkisesti todella raastavaa, ja tunnen olevani vanki omassa kehossani, odotan hyvinkin malttamattomasti ja levottomana sitä päivää kun vauva syntyy. Raskauden (vaikka kuinka toivottu raskaus olikin) takia opiskelut keskeytyi, töitä en saanut uudelta paikkakunnalta johon mieheni luokse muutin, en voi harrastaa sellaista liikuntaa kuin tahtoisin, ja kun uuteen kaupunkiin ilman työtä tai koulua tulin niin en tunne täältä ketään, olo on siis erittäin yksinäinen ja ahdistunut odotellessa.

Antaisin mitä vaan että olisi jo se päivä kun tuo toukka tuolta syntyisi, ja pääsisin opettelemaan kaikkea sitä mikä toisaalta kauhistuttaa, mutta toisaalta antaa elämälle varmasti suuremman merkityksen kuin mikään muu. Eiköhän me opita, ja tullaan sitten jokainen omanlaiseksemme äiti-tyypiksi. =) Siitä olen melko varma että kunnes edes vaipan vaihto onnistuu näyttämättä liian tökeröltä niin pysyn kotona mieheni kanssa opettelemassa, vauva ei naura tai arvostele suoritusta.:)

Kummiasiasta, siskoni kummeina ovat isäni vanhemmat. Onhan heillä siinä monta roolia päällekäin, olla kummi ja isovanhempi, mutta miksipä kaiken pitäisi aina mennä juuri niinkuin muillakin, että kummit on kummeja ja mummit mummeja.. :)

mulla on reilu 6 viikkoa jäljellä ja osittain samoja tuntemuksia kyllä ilmassa.

En tunne mitään suurta yhteenkuuluvuutta muksun kanssa vielä, mutta luotan että se tulee kun lapsi syntyy. Ei välttis heti synnytyksen jälkeen mutta ajallaan. :)

En ole laulellut tai jutellut muksulle, musta itestäni vaan tuntuu tyhmältä puhua mahalle ja en koe sitä tarpeelliseksi. Miksi siis edes pitäisi sellaista yrittää kun ei se tunnu luonnolliselta?

Pienten lasten kanssa olen ollut paljon tekemisissä jo ammattini puolesta (lastenohjaaja) joten ei se hoitaminen pelota tai jännitä. Kyllä se tulee muidenkin lasten kanssa niin luonnostaan niin miksei sitten oman kanssa? Uskon kyllä että jokainen (terve ja täysjärkinen äiti) osaa lastaan hoitaa juuri sillä parhaalla tavalla ilman sen suurempi neuvoja ja apuja :) Ja kyllä ne miehetkin osaa aika luonnostaan lasta hoitaa kunhan antaa miehelle tilaisuuden siihen ja antaa myös hänen rauhassa harjoitella asiaa. Jos tekee jonkun asian eritavalla kuin sä itse niin antaa tehdä. Eiköhän se ole ihan sama miten ne vaipat vaihdetaan lapselle kunhan vaihdetaan ja lapsi voi hyvin :)

Tässä hieman mun mietteitä. Kyllä te pärjäätte aivan varmasti! Miljoonat muutkin vanhemmat on pärjänneet, miksette tekin sitten? :)