Mistä masentumisesi on lähtenyt kehittymään? Oleko pysähtynyt miettimään? Itse olen nyt ollut hieman yli vuoden pois työelämästä ja on ollut aikaa analysoida, mistä tämä nyt meneillään oleva keskivaikea masennus on lähtenyt kehittymään. Ensinnäkin olen tullut siihen tulokseen että eniten henkistä rasitusta ja kuormitusta on tullut työyhteisössä muhineista ristiriidoista, huonosta johtamisesta, ongelmiin puuttumattomuudesta, huonosta arvostuksesta, epäoikeudenmukaisuudesta, yms.
Tarkemmin mietittyäni tulin siihen tulokseen että varsinainen, vielä enemmän henkisesti kuormittava vaihe työelämässä alkoi melko pian 90-luvun alettua. Sitten onkin voinut miettiä että mitä silloin tapahtui ja voinut todeta että se oli suomalaisessa työelämässä kai yleisemminkin tietynlainen murroskausi, jolloin työntekijäpuolta alettiin piiskaamaan tietynlaisella "kilpilukyvyn säilyttämisen"-propagandalla. Itselläni oli heti alusta alkaen omat epäilykseni sen todenperäisyydestä ja epäilin että kyseessä oli vain voittojen lisäämiseen tähtäävä propaganda, jolla työntekijäpuolesta alettiin puristamaan entistä enemmän tehokkuutta irti.
Kansantalouden kasvuluvut ovatkin sittemmin osoittaneet epäilyjeni olleen aiheellisia. Voidaankin siis todeta että tämä suuresti lisääntynyt masennusdiagnoosien määrä lienee pitkälti aiheutunut yhteiskunnassa silloin vallalle tulleesta, voittojen kasvattamiseen tähdänneestä, tehokkuusajattelu-menttaliteetin lisääntymisestä ja työn tekemisen vauhdin kiihtymisestä. Nyt ovat sitten siltä ajalta lähtien kylvetyt "hedelmät" alkaneet kypsyä... Nyt alkaa sitten tulemaan näkyviin, minkälaista hedelmää se ahneus on jälleen saanut aikaan.
Tarkemmin mietittyäni tulin siihen tulokseen että varsinainen, vielä enemmän henkisesti kuormittava vaihe työelämässä alkoi melko pian 90-luvun alettua. Sitten onkin voinut miettiä että mitä silloin tapahtui ja voinut todeta että se oli suomalaisessa työelämässä kai yleisemminkin tietynlainen murroskausi, jolloin työntekijäpuolta alettiin piiskaamaan tietynlaisella "kilpilukyvyn säilyttämisen"-propagandalla. Itselläni oli heti alusta alkaen omat epäilykseni sen todenperäisyydestä ja epäilin että kyseessä oli vain voittojen lisäämiseen tähtäävä propaganda, jolla työntekijäpuolesta alettiin puristamaan entistä enemmän tehokkuutta irti.
Kansantalouden kasvuluvut ovatkin sittemmin osoittaneet epäilyjeni olleen aiheellisia. Voidaankin siis todeta että tämä suuresti lisääntynyt masennusdiagnoosien määrä lienee pitkälti aiheutunut yhteiskunnassa silloin vallalle tulleesta, voittojen kasvattamiseen tähdänneestä, tehokkuusajattelu-menttaliteetin lisääntymisestä ja työn tekemisen vauhdin kiihtymisestä. Nyt ovat sitten siltä ajalta lähtien kylvetyt "hedelmät" alkaneet kypsyä... Nyt alkaa sitten tulemaan näkyviin, minkälaista hedelmää se ahneus on jälleen saanut aikaan.
Vastaukset 44
Vanhimmat
aivan samaa mieltä. Nyt lähes 3 vuotta pois työelämästä ja myös ehtinyt miettiä asioita.
Työnantajan ahneus yksi syy minunkin kotona olemiseen "henkistä rasitusta/kuormitusta on tullut työyhteisössä muhineista ristiriidoista, huonosta johtamisesta, ongelmiin puuttumattomuudesta, huonosta arvostuksesta, epäoikeudenmukaisuudesta".
Veit sanat suustani.
Kaikki "hedelmät" eivät vielä ole "kypsyneet", tämä on vasta alkua, hiukan matalasuhdanetta mukaan ja rahahuolia, niin sato on suuri.
sekä kellonaika, viesti on lähetetty siis 13.09-07 n.klo 08.35. Eipä oikein toimi nämä sivut aina.
Ettei vaan ole ahneutta...:).
Minulla masennus on aiheutunut monesta pienestä ja suuresta asiasta tässä elämässä. Pohjalla muhii koulukiusaaminen yli viidentoista vuoden takaa. Jokainen tietää tunteen yksinjäämisen pelon... en ollut ennen nykyistä miestäni edes seurustellut kenenkään kanssa, harrastanut vain huonoitsetuntoisen yhdenillan juttuja mitä erilaisempien miesten kanssa. Väliin yksi väkisinmakaaminen ja kun nykyinen mieheni soitti yhdessä vietetyn yön jälkeen - aloitin suhteen mitä nyt on kestänyt 10 vuotta.
Olin silloin melko nuori eli 18, muutin vanhempieni luota suoraan tämän minua 12 vuotta vanhemman miehen luokse. Suhteemme oli "tasapainossa" niin kauan kuin meillä oli projekteja (miehen vuosi yk joukoissa, häät, talon rakennus, raskaus) menossa tai kun olin hänestä taloudellisesti riippuvainen.
Isäni kuoli 4 vuotta sitten ja minä jätin suruni surematta, sillä tilanne oli silloin se että miehelleni menetys oli "suurempi" ja talonrakennuskin alkoi jo hautajaisista seuraavalla viikolla.
Nyt kun talo on rakennettu ja projektit hoidettu, pysähdyin miettimään omaa elämääni, tekemiäni uravalintoja ja muita... yritin tulospalkatussa työssäni liikaa ja väsyin, olemme miehen kanssa avioeron partaalla ja kaikki menee päin helvettiä. Komeat kulissit romahtivat kerralla... ja syyllisyys piinaa, syyllisyys siitä että minä ajattelin itseäni...
Toi on jotenkin ristiriitaiselta kuulostava toi sun loppulausahdus, että syyllisyys piinaa siitä että olet muka ajatellut itseäsi. Oikeastaan näkisin asian ennemminkin niin että jos ihminen osaisi ajatella itseään, siis oikealla tavalla, niin ei kuluttaisi itsensä niin loppuun että lopulta masentuu tms.; -yleensä sen takia että uhrautuu muitten takia. Saattaa olla myös niin että keskitytään liikaa vain näihin aineellisiin asioihin ja henkinen puoli jää huomioimatta ja ehkä vallan hoitamatta.
Itselläni oli ehkä jo joitakin vuosia aiemmin, ennen masennuksen toteamista, sellaista tunnetta että olin sisäisesti ja sielultani todella tyhjä ja rikki. Toisaalta kun masennus todettiin ja tuli elämään pakollinen pysähdys, itse sain siinä tilanteessa tehtyä sellaisen ratkaisun oman elämäni suhteen, että ns. tulin uskoon. Se oli kuitenkin ollut minulla jo monta vuotta mielessä pyörinyt asia, kun olin jo pitkään jotenkin kokenut että tämä maailma kaikkineen on vain pelkkää tyhjää täynnä...
tarkennetaan, huomasin kirjoitukseni ristiriidan itsekin ja siinä oli asiavirhe... eli se syyllisyys aiheutuu siitä, että haluaisin ja yritinkin ajatella itseäni, mutta sen seurauksena tuntuu että kaikki muut kärsivät. Sitä on kovin vaikea selittää...
Ei ole ollut toivoa, ei niin minkäänlaista. Elämä on kuin jokin elinkautinen Siperiassa.
Nyt rupean pääsemään eroon tästä näköalattomuudesta, mutta pelkästään tätä kesti kymmenen vuotta.
VAROITUS: Voi sisältää raskaita, itsetuhoisia ajatuksia.
Yleisellä vuodattajalla masennus on alkanut jo lapsuuden loppuaikoina. Muistan kun aloitin lukion -94 ja samana syksynä upposi Estoniakin. Heti ne ensimmäiset päivät lukiossa olivat helvetillisiä. Olin kait tuolloin 16-vuotias. V-tuttaa kun ei tajunnut silloin jo kertoa oireista lääkärille. Maha oli sekaisin, turvoksissa, hikoilutti ja ahdisti olla aina koulussa. Vatsa tutkittiin ja vain ärtymystä löydettiin. Olin varma että minulla on syöpä ja löytyy nimi sille tuskalle ja kuolen pian pois kärsimästä tai saan ainakin hemmetisti tukea ja rakkautta osakseni.. Taistelin lukion läpi niistä oireista huolimatta. Todellakin meni päin persettä se koulu vaikka olisin voinut pärjätä paljon paremminkin. Jo tuolloin kaipasin elämääni tyttöystävää, mutten siitä oikein kenellekään voinut ääneen puhua. Silloin olisi vaan kaivannut niin paljon rakkautta ja hyväksyntää. En minä tuolloin ollut kovin itsetuhoinen, ehkä masennus oli lievää ja lähinnä ahdistusoireita sosiaalisissa tilanteissa.
Kotona asiat meni päin helvettiä. Vanhempien ja vanhempien sisarusten väliset konfliktit eivät parantaneet tilannetta. MINä olin se, jonka piti pärjätä! Kapinointi pysäytettiin heti ja niinpä aloin pitää kaiken pahan olon visusti sisälläni. KUNPA OLISIN ÄLYNNYT HAKEA APUA! Armeijan kutsuntalääkäri luki papereistani ne mahaoireet ja jännittämisen. Hän kysyi haluanko lykkäystä? Halusin sen käydä pois alta ja ehken halunnut myöntää itselleni heikkoutta.
Kului vuosia. Selittämätön ahdistuneisuus, väsymys, arkuus, epävarmuus oli minussa kiinni. Nukuin yöt huonosti. Oireilin päivisin. Sain yhden tutkinnon suoritetuksi, jotain lyhyttä työtä oli harvoin ja työttömänä olemista. Muutin toisaalle Suomeen jatkaakseni opintoja. Oireilu jatkui ja hakeuduin koulun lääkärille, josta sain lähetteen psykiatrin luo, koska sanoin ääneen että haluaisin kuolla. Pitkän odotuksen jälkeen pääsin psykiatrin luo ja tämä totesi minun sairastuneen jo aikoja sitten masennukseen. Aloitin SSRI-lääkityksen, mutta ei se kohottanut mielialaa ja aloin kokea ahdistusta ja toivottomuutta. Aloin miettiä keinoja miten tapan itseni, koska olin tullut siihen ajatukseen ettei tämä voi enää kääntyä paremmaksi. Jäin pitkälle sairauslomalle kun en voinut olla koulussa. Ahdisti olla ihmisten joukossa ja mietin vain milloin ja kuinka uskallan tappaa itseni. Eräänä syksyn iltana hakeuduin sitten päivystykseen koska olin vetänyt jo luvattoman määrän rauhoittavia ja pelkäsin vahingoittavani itseäni. Olin jo pitkään haaveillut hankkivani 6 mm:n pistoolin ja muutaman kudin. Mietin kuinka piippu pitäisi kohdistaa. Sairas mieleni nautti siitä kun kuvittelin, kuinka asetan piipun kitalakea vasten ja takaraivoni hajoaa luodin murskatessa kallon takaosan. Ja mietin sitäkin että pitäisikö varmuuden vuoksi kahlata veteen ennen ampumista, jotta hukkuisin, mikäli laukaus olisi huonosti suunnattu. Se oli pitkän tähtäimen itsetuhosuunnitelma. Pikaista ratkaisua ahdistuksen hetkinä myös mietin. Ajattelin vetää kaikki rauhoittavat ja unettavat ja teipata ennen nukahtamista muovipussin päähäni. Tai sitten mennä n. 60 km/tunnissa kulkevan junan alle.
Sain uuden lääkkeen, SNRI-lääkkeen. Se alkoi tehota. Keskusteluapua olin saanut jo ehkä puolisen vuotta. Se lääke alkoi poistaa sitä tuskaa ja epätoivon sumua. Aloin pelätä niitä ajatuksia, kuinka olin halunnut tappaa itseni. Olisin katkennut keskeltä tai pääni olisi murskaantunut valtavan junanpyörän alle..
Aloin ajatella tulevaisuutta valoisammin. Olihan se vielä hyvin epävarmaa, mutta se lamaannuttava toivottomuus helpotti. Mikä tärkeintä, ahdistuneisuus ei pääse niin voimakkaaksi enää. Pelkään kuitenkin jos menetän otteen tunteisiini ja ahdistus vie voiton.
Koen eläväni elämääni uudelleen. Olen muutaman vuoden päästä jo 30 ja suunnilleen noin 18-20- vuotiaan tasolla. Yritän järjestellä vielä elämääni, että miten sen käytän "tulevaisuudessa". Mietin siis vielä tässä iässä "Kuka minä olen, mikä minusta tulee"? Minulla ei ole mitään. Olen köyhä, opintovelkainen, yksinäinen, rakkaudeton, puolisoton, perheetön, lapseton.. Viimesyksyinen ahdistus ja itsetuhoisuus johtuivat juuri siitä epätoivon umpikujasta, johon olin ajautunut. Ajattelin että ei tätä kannatta jatkaa enää, ei minusta ole mihinkään. Aikaisempi ammattini ei tunnu riittävän kivalta, joten yritän taas opiskella. Periaatteessa muuten mulla menee kohtalaisen hyvin, mutta minun on ajoittain todella vaikeaa olla ihmisten seurassa. Koen erilaisuutta ja häpeän itseäni ja menneisyyttäni. Lievää paniikkia ja ahdistusta on välillä. Käytän kenties loppuelämäni mielialalääkitystä, jottei masennus ja ahdistus vie kaikkea energiaa. Mielialalääkitys auttaa kestämään sen tunteen kun joudun hautaamaan ja tukahduttamaan kaikki haaveet. Valitettavasti ne myös hieman tekevät "poissaolevaksi", ainakin minusta joskus niin tuntuu. Kaipasin joskus paljon rakkautta. Nyt mietin kuinka vien elämäni loppuun ilman rakkautta. Se ei ole helppoa, koska suurin osa meistä kaipaa läheisyyttä, rakkautta, hyväksyntää. En oikein usko että minua enää kukaan haluaa rakastaa, mutta minulle se tekee kipeää kun rakkutta kuulee, näkee ja huomaa kaikkialla. Mikseivät kaikki voi olla sairaita ja ilman rakkautta? Miksi rakkaus ja kaipuu on meidän yksinäisten kiusana?
Loppuun lainaan pätkää Juicen kipaleesta:
"Yksinäisyys ympärillä joskus ottaa hahmon ihmisen, tiedän mitä haluan tiedän miten vähään kykenen.."
Sanonpa nyt vaan että sinä voit vielä täydellä syyllä pitää itseäsi nuorena ja uskon että sinun esim. on täysin mahdollista löytää tyttöystävä, joka ymmärtää menneisyytesi, kunhan itse olet valmis jättämään sen taaksesi, etkä anna sille sellaista painoarvoa että se voisi pilata enempää sun elämää. Mutta älä tee siitäkään asiasta mitään pakkomiellettä itsellesi, vaan ota ihan rennosti ja katsele ympärillesi...
Katse eteenpäin ja ajattele vain että jokainen päivä on uusi puhdas sivu elämäsi tarinassa ja sinä itse vaikutat eniten, mitä siihen puhtaalle sivulle piirretään, maalataan tai kirjoitetaan... Tsemppiä sulle vaan kovasti; kyllä elämä vielä on...
työttömyydestä, rahattomuudesta ja toimimattomasta avioliitosta, vaimolla oli 7 danin mustavyö mykkäkoulusta ja hän myös mielellään esitteli taitoaan.
Toinen masis käynnistyi noin 6kk sen jälkeen kun jouduin lopettamaan itse ampumalla parantumatomasti sairaan hevoseni, lisänä sopassa oli persoonallisuudelleni sopimaton kokonaiselämäntilanne.
Se on muuten tosi hirveetä toi mykkis; itellä oli samaa oman naisystävän taholta ja se kun tuppaa olemaan niin että jos toinen sen aloittaa niin sitä on itsekin siinä samassa jamassa, kun ei sitä oikein voi puhua sellaiselle joka ei kommunikoi takaisin mitään... Se on todella rassaavaa, että tiedoksi vaan niille jotka sellaista vetävät: lopettakaa sellaiset!
Olen ollut naimisissa 25 vuotta miehen kanssa joka ei puhu mulle kuin humalassa, aina syyttää väsymystä. Mutta kun pitää mennä kundikavereitten kanssa bailaamaan, ei väsymyksestä ole tietoakaan.Seksiä meillä ei ole ollut 15 vuoteen, mieheni on impotentti.Tein töitä niin että selkä ja mielenterveys meni, nyt syön kaikenmaailman mömmöjä, no ne auttaa mua ajattelemaan, voi vittu tee mitä lystäät. Mutta kun mun ukko maksaa kaiken, niin olen taloudellisesti häneen sidottu loppuelämäni. Hä ei tunne ketään kohtaan mitään, on aivan tunneköyhä ihminen. Ajattelen aina että se määrää joka maksaa, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sen enemmän mua on alkanut vituttaa oma elämäni joka menee aivan hukkaan, olen maksettu kotiapulainen.Psykiatri sanoi ala harrastamaan jotakin, mutta kun mikään ei kiinnosta, jos kysyn illalla keitetäänkö kahvit, hän vastaa, jos haluat, koskaan ei kiitä mistään, vaikka lämmin ateria odottaa vaikka kello 3 aamuyöstä, sit mulla on entisestä avioliitosta poika, isänsä kuoli viinaan, ja poikani on täysi alkoholisti. Lääkäri antoi hänelle elinaikaa 2 vuotta jos ei lopeta juomista, ei lopettanut, nyt joka kerta kun puhelin soi käyn katossa, onko sairaalasta, koska rakastan poikaani yli kaiken.Miten ihminen voikin olla niin yksinäinen vaikka on mies ja lapsi.Olen ollut puolvuotta sairaslomalla, mies pitää luuserina, kun tuon niin vähän rahaa kotiin.Mulla on ajatuksena että sitten kun poika on kuollut viinaan, tapan itseni, mua ei sit enää tarvitse kukaan, olen taakka miehelleni. Onko muuta vaihtoehtoa, kun mistään ei ole iloa.
Niin paljon tuskaa
Niin paljon tuskaa kyliinsä, kaupunkeihinsa,
niin paljon, metsiinsä ja betoniviidakkoihin,
kätkee tuskaa tää maa.
Monella taas niin, päivä tääkin,
päättyy kyyneliin.
Uneen itsensä itkien, pakopaikka ainoa,
on päästä unen maisemiin.
Sulle, joka kyynelsilmin niin usein nukahdat,
joka yössä yksin, itkien sä mietit,
elämäsi on toivoton ja ett' tuskin mitään mahdat.
Mä nyt rukoilen ja toivon näin,
vielä kääntyvän, sun elämäsi parhain päin.
Toivon myös sun nukkuessas,
saavan vierellesi enkelvartion,
toivon ett' sun unes rauhaisa ja hyvän on,
ett' pian jo, poissa kaikki pelkosi sun on...
2.yritys, kun ei ensimmäisellä taas ilmestynyt näkyviin; -tuleekohan nyt tuplana, kun nää systeemit tilttaa todella usein...
Niin paljon tuskaa
Niin paljon tuskaa kyliinsä, kaupunkeihinsa,
niin paljon, metsiinsä ja betoniviidakkoihin,
kätkee tuskaa tää maa.
Monella taas niin, päivä tääkin,
päättyy kyyneliin.
Uneen itsensä itkien, pakopaikka ainoa,
on päästä unen maisemiin.
Sulle, joka kyynelsilmin niin usein nukahdat,
joka yössä yksin, itkien sä mietit,
elämäsi on toivoton ja ett' tuskin mitään mahdat.
Mä nyt rukoilen ja toivon näin,
vielä kääntyvän, sun elämäsi parhain päin.
Toivon myös sun nukkuessas,
saavan vierellesi enkelvartion,
toivon ett' sun unes rauhaisa ja hyvän on,
ett' pian jo, poissa kaikki pelkosi sun on...
Niin ja piti vielä sanoa että kun katsoin ja luin sinun profiilitekstisi, niin siitä sai ainakin sellaisen kuvan että olet ihan valoisa persoona, joten älä edes harkitse tekeväsi itsellesi mitään peruuttamatonta; sinulla on vielä kaikki elämän edellytykset ja jos koet että et muuta voi poikasi suhteen, niin rukoile ja pyydä Jumalaa puuttumaan hänen elämäänsä. Kertomuksesi perusteella se on poikasi viimeinen ja paras mahdollisuus vielä nousta elävien kirjoihin ja saavuttaa vielä voitto elämässään... Jumala sinua Siunatkoon!
Kiitos, kauniista sanoistasi. Ja niin tosia ja paikkaansapitäviä kun ne olivatkin.
Aika samanlaisia ajatuksia, kuin Yleisellä vuodattajalla. Noin niinkun ton itsemurhan puolesta. Sanoin psykiatrille, että aseella päättäisin päiväni, jos sellanen olis. En kuitenkaan puhunut muista miettimistäni keinoista. Mullon aikoja, etten muuta mietikään kun itsemurhaa.
Mun masennus on lähteny alunperin mielenterveysongelmista (ahdistuneisuushäiriö muuta pikkukivaa) ja toivottomuudesta niiden suhteen. En usko, että ikinä pääsen niistä täysin yli ja joudun koko elämäni syömään lääkkeitä sekä käymään terapiassa.
Sitten tuli tämmönen yleinen miettiminen maailmasta. En halua elää tämmösessä maailmassa, missä on vaan kaikkee pahaa ja valheita, siis yleisellä tasolla. Tää pahensi mun muitakin mielenterveysongelmia, ei vaan masennusta. Mä en usko muuhun hyvään kun ihmisiin. Jotkut ihmiset on hyviä, mut ne ei tätä maailmaa muuta.
Mullon vaativa persoonallisuus(häiriö). Oon tajunnu, etten halua elää, ellen voi elää haluamaani elämää. Sen elämän saavuttaminen tuntuu mahdottomalta joten tosi heikoilla jäillä mennään. Sit se elämänkumppani... Oon niin ronkeli, etten varmaan ikinä löydä semmostakaan.
Mullon ollu tässä ihan vaikeeta psykoottistakin masennusta. Mielialalääkkeet ei oo ainakaan vielä auttanu, mut Diapam (riittävästi otettuna) tekee olon siedettäväks.
Tää on tämmöstä päivä kerrallaan sinnittelemistä. Toivo on täysin menetetty. Jotkus harrastukset, jos niitä jaksan (en tosiaan tee yhtään mitään kun ei jaksa eikä kiinnosta) alottaa ja resurssit riittää, tekis oloo siedettävämmäks. Vois ehkä vähän aikaa enemmän sinnitellä tällä sairaslomalla. En kuitenkaan lopultakaan tuu ikinä enää opiskeleen tai sopimaan työelämään. Tätä ei rajota mun mielenterveysongelmat, paitsi ehkä loputon masennus. Johtuu vaan mun luonteesta. Joutuisin asuun porukoiden luona niin kauan kun niistä aika jättää. Alan pian saamaan sairauspäivärahaa, millä ei tee mitään, niin pieni summa se on. En tuu luultavimminkaan ikinä nouseen tästä masennuksesta, joten varmaan parempi lopettaa olonsa jo nyt, ettei tarvi koko ikäänsä kärsiä...
Jos jollakulla on jotain vinkkejä, niin otan vastaan. Jotenkin mä vaan kaikesta huolimatta yritän taistella...
Kiitos.
Jäi vähän kertomatta.
Oon nyt tajunnu, että oon ollu lähinnä koulukiusaamisen takia koko elämäni jollain tasolla masentunu. En oo niitä aikoja kans pahemmin ikinä käsitelly.
Kuulosti tosi tutulta, valitettavasti. Tuntui melkein että olisin ite voinut kirjoittaa ton melkein saman. Myös tuon osalta, mitä totesit tuosta elämänkumppanista. Mutta, todellakin kai sitä vaan yrittää toivoa, että jospa vaikka ensi kesänä olis edes hiukan sellaista mitä on joskus kesästä nauttiessaan saanut kokea, vaikka pari kesää nyt on mennyt tällai ns. läskiksi ja ihmetellessä että eikö lääkkeet autakaan olotilaa, muuten kuin että on sellainen tönkkösuolattu olo, ettei oikein tunnu mikään miltään, eikä jaksa kiinnostaakaan...
Mutta sinnitellään tässä ja ehkä jonkinlainen "talviuni" tekee ihan hyvää taas... Toivoahan on, niin kauan kuin aamu valkenee...
Sori... Entisestä optimista on tullut pahemman luokan pessimisti. Ei tää vaan tästä ikinä tokene. Mutta vaikka mä en parane, se ei tarkota, ettetkö sä vois. Kaikki on erilaisia. Tai jos nyt löydät aika vahvasti ittes mun tekstistä, niin ei me ainakaan hirveen erilaisia olla...
Hienoo, et joku ymmärtää muakin, kiitos siitä.
Musta tuntuu, et mun pitäs saada semmosia lääkkeitä, millä olisin koko ajan tokkurassa, jotain ilopillereitä. Sillai, et tuntuis kun olis koko ajan pienessä sievässä. Onkohan Prozac (täällä Seronil) semmosta...? Vai mitä se on mitä jenkkilässä syödään? Ei sekään mitään elämää olis, mut vois ainakin hengailla vaan, ilman, et tekis koko ajan mieli olla olematta.
Kyllä tässä joku saa sinnittelemään... Kun vois nukkua talven mittaset päikkärit, niin olis ihan ookoo. Kuulemma yliannos noita mun mielialalääkkeitä aihettaa kooman. Houkutus on kova, mut ei vaan tunnu siltä. Ja mun kohdalla se toivo elää lähinnä muissa ihmisissä, mä oon sen menettäny.
Tääkin viesti on kirjotettu pilleripöhnässä, muuten ei pärjää ollenkaan. Ei tässä oo mitään järkee...
No sellaiselta se tuntuu ja varsinkin sellaisessa vaiheessa mikä itelläkin on nyt menossa, että uusi lääkitys, joka on tällä hetkellä 1x60mg Cymbalta aamulla ja 1-2 Pertreptyl 25mg illalla, ei tunnu auttavan sikäli että saisi toimintakykyä elpymään ja muutenkin on vain sellainen melko tasapaksu olo.
Kuitenkin olen huomannut sen että kun käyn sellaisessa ns. ylistyslauluryhmässä lauleskelemassa tai muuten hengellisissä tilaisuuksissa ja muutenkin kun olen uskossa, niin jotenkin on vaan sellainen ihme juttu että niissä tilaisuuksissa masennuksen ote ikään kuin kirpoaa ja voi olla jopa iloisellakin mielellä.
Haluan haastaa sinuakin kokeilemaan minkälaista kokemusta sinä voisit saada jostain hengellisestä tilaisuudesta... Jumala on minua ainakin auttanut. Kun tein oman uskonratkaisuni, niin sen jälkeen on ollut helpompi olla, sikäli että vaikka masennus vaivaakin, niin en ole kuitenkaan sillä tavoin ahdistunut kuin aikaisemmin, tai niin että kärsisin jostain pelkotiloista, vaan minulla on jotensakin, olosuhteisiin nähden, sisäisesti hyvinkin rauhallinen olo... Niin tai näin; tahdon kuitenkin toivottaa sinulle Jumalan Siunausta ja toivon että sinäkin löydät vielä uuden, elävän elämän!
Mulla auttaa ne pamit... Nyt tosin sain vahvempia(?) lääkkeitä, Opamoxia. Sain tänään valtavan paniikkikohtauksen, kun iski valtava epätoivo inttivapautuksen saamattomuudesta ja mun terapian toimivuudesta. Niin ja joo... Mun mielenterveysongelmat alko kunnolla intistä. Siellä yleistynyt paniikkiahdistushäiriö, mistä oli sitten pieni tauko sen jälkeen, mutta alko uudestaan jonkun ajan päästä. Mullon sit kans muuta pientä kivaa, niinku lieviä harhoja ja pakkoajatuksia.
Päivystyksessä sit oli oikeesti lääkäri joka ymmärsi mua ja sano, että ilman muuta saan vapautuksen. Kyllä se nykynen psykiatri sen antaa, ettei mun sitä tarvi vaihtaa. Ymmärsi muutenkin mua hyvin ja määräs noita pidempivaikutteisia tabuja ja ihmetteli, ettei ne ollu siellä mielenterveystoimistossa laittanu mulle samantien niitä. Oon ilonen et sain paniikkikohtauksen. Sai ees vähän toivoo tähän hommaan. Nyt tuntuu siltä et käyn mielellään terapiassa ja haluisin ehkä mennä sairaalaan, mut en semmoseen kokoaikaseen pysty meneen vapaudenriistofobian takia, niin päiväsairaala olis ehkä mun juttu. Se vaan, et tuntuu mahdottomalta herätä sinne yheksäks...
Mä tota... Mä ihan uskon Jumalaan ja näin. Välillä kyllä usko horjuu. Rukoilen myös aika ajoin, muttei oo oikein apua ollu, ainakaan viä. En oikein välitä hengellisistä tilaisuuksista, mulle vois olla parempi mennä ihan yksin kirkkoon istumaan ja mietiskelemään, ei vaan jaksa lähtee. Sit jos joku pappi tulis mulle oma-alotteisesti jutteleen, niin se olis kiva.
Mut emmä silti tuu ikinä lopullisesti paraneen, vaikka päivä kerrallaan pystysinkin sinnitteleen, sillai ettei koko ajan tee mieli olla olematta.
Kiitos hei sulle. Siunausta kans.
Niin ja olin intissä viikon. Se oli mun elämän hirvein kokomus just sen paniikkihäiriön takia.
.Mulla auttaa ne pamit... Nyt tosin sain vahvempia(?) lääkkeitä, Opamoxia. Sain tänään valtavan paniikkikohtauksen, kun iski valtava epätoivo inttivapautuksen saamattomuudesta ja mun terapian toimivuudesta. Niin ja joo... Mun mielenterveysongelmat alko kunnolla intistä. Siellä yleistynyt paniikkiahdistushäiriö, mistä oli sitten pieni tauko sen jälkeen, mutta alko uudestaan jonkun ajan päästä. Mullon sit kans muuta pientä kivaa, niinku lieviä harhoja ja pakkoajatuksia.
Päivystyksessä sit oli oikeesti lääkäri joka ymmärsi mua ja sano, että ilman muuta saan vapautuksen. Kyllä se nykynen psykiatri sen antaa, ettei mun sitä tarvi vaihtaa. Ymmärsi muutenkin mua hyvin ja määräs noita pidempivaikutteisia tabuja ja ihmetteli, ettei ne ollu siellä mielenterveystoimistossa laittanu mulle samantien niitä. Oon ilonen et sain paniikkikohtauksen. Sai ees vähän toivoo tähän hommaan. Nyt tuntuu siltä et käyn mielellään terapiassa ja haluisin ehkä mennä sairaalaan, mut en semmoseen kokoaikaseen pysty meneen vapaudenriistofobian takia, niin päiväsairaala olis ehkä mun juttu. Se vaan, et tuntuu mahdottomalta herätä sinne yheksäks...
Mä tota... Mä ihan uskon Jumalaan ja näin. Välillä kyllä usko horjuu. Rukoilen myös aika ajoin, muttei oo oikein apua ollu, ainakaan viä. En oikein välitä hengellisistä tilaisuuksista, mulle vois olla parempi mennä ihan yksin kirkkoon istumaan ja mietiskelemään, ei vaan jaksa lähtee. Sit jos joku pappi tulis mulle oma-alotteisesti jutteleen, niin se olis kiva.
Mut emmä silti tuu ikinä lopullisesti paraneen, vaikka päivä kerrallaan pystysinkin sinnitteleen, sillai ettei koko ajan tee mieli olla olematta.
Kiitos hei sulle. Siunausta kans.
Laitoin uudestaan kun näytti olevan jotain ongelmia TAAS palstalla.
Niin ja olin intissä viikon. Se oli mun elämän hirvein kokomus just sen paniikkihäiriön takia.
Kiitos viestistä. Mulla on oikeastaan ihan sama kuvio ton sairaalahoidon suhteen; muuten vois ajatella ihan kokoaikasta sairaalajaksoo, mut jotenki en koe silti että olisin ihan niiin huonos kunnos, mutta päiväsairaalaa nyt meinataan kokeilla.
Kyllä sinne täytyy vaan jaksaa herätä, kun muutenhan jos olis töissä tai jossain opiskelussa niin pitäis herätä viel aikasemmin; koita sinäkin vaan tsempata ittees niin pääset asiassa eteenpäin...
Jaksamista ja Siunausta!
kokemusta kuoleman läheisyydestä ,olen kerran ollut hukkumassa talvella ja pelastauduin ja pelastin toisenkin ja kerran seisonut aseen piipun edessa, siitäkin selvisin.
Näiden kokemusten jälkeen tuntuu tavallinen elämäkin arvokkaalle. Kun kävin lähellä kuolemaan tajusin mitä pitää tehdä, kamppailla.
Se antoi ainakin minulle motivaatiota elämiseen ja että itse elossa pysyminen on loppujen lopuksi tärkeintä kaikille.
Kun joutuu (tahtomattaan!) ja itse aiheuttamattaan hengenvaaraan tajuaa elämän arvon.
En toivo kellekkään sitä että käy lähellä kuolemaa, mutta tahtomattaan kun joutuu, tuntuu sen jälkeen pienetkin asiat merkitykselliselle joita ei ennen edes huomannut.
Sitä voi haluta kuolemaa kun ei ole muuta tekemistä mutta jos sinut tempaistaa kesken kaiken
arvaamattasi lähelle kuolemaa, sillä voikin olla tervehdyttävä kokemus.
Aloitetaan alusta; lapsena olin insestin uhri, nuoruus meni itsekseen elämää opetellessa, kun kotona ei ollut kontaktia keneenkään. Äiti sairasti mielisaurautta, mikä vei hänet muihin maailmoihin.
Minusta tuli suorittaja, joka tekemällä ja pätemällä laittoi elämäänsä kuntoon.
Kaikki mureni väsymykseen (15v raskasta työtä), 3 lasta, yksinhuoltajuus, kun mies oli väkivaltainen alkoholisti. Pelko jäi vaikka eroon pääsin. Paniikkihäiriöitä miehistä ja humalaisista.
Univaikeuksia tai liikaa unta. Muisti meni.
Kaiken huipuksi saattohoito kotona sairaalle äidille. Sen jälkeen olin itse sairaalakamaa.
Kovin tutun kuuloista tekstiä. Vähän erilaisia tapahtumia, mutta yhtä rankkoja. Kirjoitin tuohon alapuolelle oman stoorini, lukaisepa jos kiinnostaa.
Lisäksi tuohon aiempaan kertomukseeni voisin sanoa, että omassa pitkässä ihmissuhteessani (12 v.)joka päättyi puolisen vuotta sitten oli myös mukana alkoholi ja väkivalta. Lapsuudessa minulla oli fanaattisesti uskonnollinen koti, missä henkisesti kieroutunut ilmapiiri, lisäksi isällä ollut aina mt-ongelmia. Ja sama juttu täälläkin, kontaktia ei ollut kotona keneenkään - kaikkein vähiten vanhempiin, ja koenkin nyt yli 3-kymppisenä eläneeni koko lapsuuteni täydessä umpiossa.
Nyt psykoosin jälkeen ja masennuslääkkeitä popsien ja terapiaa käyden yritän saada itseni edes jonkinlaiseen kuntoon. Nukun lääkkeillä, niilläkin vain muutaman tunnin yössä, ja muistiongelmat ovat todella pahat.
Nyt olen täysi ihmisraunio, enkä tajua, miten minusta voisi enää ihmistä tehdä. Kaiken huipuksi yritän edelleen sinnitellä työelämässä, edes päivänä parina viikossa, vaikka totuus on, ettei minusta taida olla enää normaaliin työelämään.
Olisi mielenkiintoista tietää millaista lääkitystä sinulla on masennukseesi ja kuinka vahvaa. Minulla Sepram 20 mg mutta neurologi jolla juuri kävin, totesi sen olevan tilaani nähden täysin riittämätön. Hoitoni kanssa olen vähän heitteillä. Hoitava lääkärini tahtoo minun syödä psykoosilääkkeitä vaikken en ole 1,5 vuoteen ollut millään tavalla harhainen, eikä edes suostunut aloittamaan minulle masennuslääkettä (vedoten psykoosiini), vaikka kerroin oireistani ja Beckin testistä, josta sain nuo 45 pistettä. Jouduin siis ensimmäisen masennuslääkitykseni hakemaan täysin hoitooni aiemmin kuulumattomalta taholta. Uskomatonta.
Terapiastani olen ollut kyllä enemmän kuin onnellinen. Ensimmäistä kertaa koen, että on joku ihminen joka on minua varten, kuuntelee ja ymmärtää ja on läsnä.
Oletko sairaseläkkeellä? Itse koen pudonneeni työelämästä. Koulutukseni ovat vanhentuneet eikä muisti toimi enää normaalisti. Tee siinä sitten jotain työtä, kun ei mitään muista. Hyvä kun oman nimensä. En tajua mitä tästä elämästä tulee. Tuleekohan meistä enää ihmisiä tekemälläkään?
Minulla masennusta oli jo ilmeisesti varhaisnuoruudessa, johtuen alkoholismista perheessäni. Sitten muutin kotoa pois ja alkoi mennä hyvin. Löysin ihanan tytön(nykyinen vaimoni).
työtä ei ollut, perustin yrityksen. Yritysaika oli rahallisesti yltäkylläisyyden aikaa meillä, tänäaikana meille syntyi ensimmäinen lapsi.
Sitten tuli romahdus. Yksi aamu en vain enää jaksanut. Tuli suunnaton ahdistus. Menin lekuriin, sain lääkkeet. Jatkoin työtä.
Lääkkeistä ei ollut apua, paitsi rauhottavaista.
Alkoholi astui kuvioihin mukaan, yrityksellä alkoi mennä huonosti. Join yhä enemmän ja lopetin lääkityksen. Firma meni konkurssiin ja velat jäivät päälleni.
Olin ehkä parisen vuotta "piposilmillä" kotona enkä juurikotoa poistunut. Sosialiset tilanteet pelottivat ja tunsin olevani epäonnistunut. Kunnes taas viimekeväänä asiat olivat siinä pisteessä että hakeuduin hoitoon, minulla todettiin vaikea masennus. Oli itsemurha ajatuksia jne.
Nyt voin henkisesti paremmin. Huonommuuden tunne ei juurikaan ole kadonnut, yritän päästä viinasta eroon...
Armahda herra minua kurjaa!
Kuitenkin on niin, että vaikka me olisimme kaikkien ihmisten mittapuin mukaan ns. epäonnistuneita ja itsekin tuntee niin, emme kuitenkaan ole Jumalan silmissä epäonnistuneita, vaan yhtä arvokkaita kuin mitä ihminen on hänelle aina.
Me ihmiset vain olemme niin tottuneita siihen ajatukseen ettemme ole mitään, jos emme ole ns. onnistuneet, tai jos olemme ihmisten silmissä ns. "epäonnistuneet", mutta Jumala näkee meidät yhtä arvokkaina kuin isä tai äiti (yleensä) näkee vastasyntyneen pikkuvauvan; ei ihmisellä tänne maailmassa tullessaan ole yhtään mitään, mutta voiko joku sanoa pikkuvauvasta että se olisi ihmisenä jotenkin arvoton...
itselläni on masennustaustaa monista eri syistä johtuen ja nyt kun olen sairaslomalla enkä voi siis mennä töihin niin tunnen itseni epäonnistuneeksi... varsinkin kun joudun hakemaan sossusta rahaa. Varmasti monet ajattelevat minusta että olen epäonnistunut luuseri tällä hetkellä. Mutta on muistettava että asiat, olosuhteet ja tilanteet voivat muuttua. Sain hieman voimia kirjoituksestasi ja hyvän mielen koska huomasin että jollain muullakin on samantapaisia arvoja kuin minulla. Hyvää jatkoa Sinulle!
pikkuvauva on puhdas. Pikkuvauva ei ole voinut tehdä syntiä.
Toisin on minulla.
Tunnen itseni arvottomaksi koska olen tehnyt elämässäni vääriä valintoja, enkä ole pysynyt tämän yhteiskunnan "kelkassa".
Kannan silti häpeää vaikka tiedän että Jumala ei mittaa lastensa hyvyyttä rahan tai kuuluisuuden perusteella.
Ajattelen kuitenkin että ehkä joskus voin hyvittää osan synneistäni tekemällä toisille ihmisille hyvää. Ehkä joskus voin tehdä jotakin lähimmäisteni hyväksi. Ja näin jättää häpeän kantamisen ja ruveta kulkemaan pää pystyssä Herralle nöyränä.
Siunausta elämääsi!
Kiitos samoin sinulle ja Jumala sinua siunatkoon; mukava saada tuollaista palautetta, mutta en halua kuitenkaan ottaa noista ajatuksista kunniaa omalle nupilleni, vaan sanotaanko nyt vaikka näin että "kunnia Hänelle, jolle kunnia kuuluu"... Hyvä että joskus saa jaettavaksi jotain ajatusta...
Niin kyllähän me tunnemme monasti turhaakin syyllisyyttä, vaikka olemme saattaneet tehdä vääriä valintoja tietämättämme mihin ne johtavat. No, jokainen tietää itse paremmin, mutta myös Jumala tietää kuinka heikkoja me ihmiset olemme lankeamaan, ja Hänen armonsa ja rakkautensa Jeesuksessa Kristuksessa, joka on kerran sovittanut kaikki syntimme ristillä, peittää ja pesee kaikki syntimme pois, eikä Hän niitä sen jälkeen enää muistele, kun olemme nöyrtyen Hänen edessään ne tunnustaneet ja Hän on ne anteeksi antanut. Sen takia on hyvä käydä Jumalan armon alttarille, Hänen eteensä synteinemme, kun Hän on niin käsittämättömän suuri armossaan...
Omilla hyvillä teoillamme emme pysty syntejämme sovittamaan, vaan sen on Jeesus Kristus tehnyt, kun Hän meni meidän syntiemme tähden kerran kuolemaan ristin puulla. Syntimme on sovitettu, mutta meidän täytyy ottaa se sovitustyö vastaan, uskossa Vapahtajaamme Herraan Jeesukseen Kristukseen. Siinä on se pahojen ja väärien tekojemme ja syntiemme sovitus, eikä missään omissa hyvissä töissämme, vaikka nekin ovat tietysti Jumalalle mieleen.
Jumala sinua armossaan Siunatkoon!
lähti 18 vuotta sitten synnytyksen jälkeen, se olikin täyttä helvettii jopa vei kävelykyvynkin 3kk mutta hyvällä lääkityksellä ja vuoden terapialla selvisin siitä normiin elämään,mutta oli kova koulu tiedän kertoo lääkitys edelleen,masiksen estoon ja hyvin toimii.
No hienoa kuulla hyviäkin uutisia; kait sekin sitten pitää paikkansa että nuoremmilla on paranemisennuste parempi kuin vanhemmilla, siis sillaikin että se paraneminen voi tapahtua melko "nopeastikin" siis esim. 1-2vuodessa, sillai että pääsee toimintakykyiseksi...(?)
Kaikkea hyvää ja Siunausta sulle ja perheelles!
mun perheeni on jo maailmalla,olen yksin ja jopa nautin olostani,,olemalla yksin mut en yksinäinen ,olin silloin kun masis oli ni 30 vee nyt 47,,vee.
mä muistan vihanneeni vauvaa mikä muka masiksen mulle teki,mutta olen kertonut hälle, ja tuhannesti pyytänyt siä anteeksi, ei se vauvan vika ollut,mä vain sen mielsin siihen,jopa pahastikkin,olin pudottaa sen sängysstä alas ,mut viime tipalla otin kiinni,,karmeeta,,mä muista että yö oli armahtavaa aikaa kun sai nukkua vain ,mut aamulla jo kamala pelko iski vatsanpohjaan,,,
mut sittenmmin opikselin sairaanhoitajaksi ja nautin työstäni,siellä tietävät menneisyyteni,,mut ei se haitannut ,mut jouduin käymään lääkärillä ja lääkäri totesi minut aivan hyväksi ihmiseksi,,nyt olen vielä muutama vuosi sitten ollut luennoissa syvästä masiksesta,ja sitäkin voi selvitä,ja toi vauvan pudottamine oli viä niistä heikommasta päästä ,vaikka sekin oli karmeeta näin muistellen,,olen siitä itselleni kirjan tehnyt,,ei todella ole vieläkä helppo sitä lukea ,nousee ne tuntee pintaan,mutta olen siitä onneline kuitenkin,,se vahvisti minua ihmisenä se koulu karmeimmasta päästä.
Itse olen ollut masentunut periaatteesa aika kauan. Masennus lähti varmaankin siitä kuinka asetin itselleni suuria tavoitteita(varsinkin kun nuori olen), ja epäonnistuin. Olen perfektionisti. Siitä lähti tulemaan jotain masennuksenpoikasta.
Yritin koko ajan vain tehdä itselleni tavoitteita ja hoin itselleni että "kyllä sinä ne tavoitat, kunhan teet jotain", noo sitten tuli hirveä stressi eikä mistään tullut mitään.
Lopuksi tuli mukaan akoholi. Ja sen runsaskäyttö. Alkoholi on sumentanut ajatuksiani niin että en kykene enää ajattelemaan positiivisesti (ryyppäsin vähä yli vuoden tyyliin kerran viikossa ja yli riskirajojen). Masentuneena on myös ajatellut filosofisia asioita, ja kaikkihan tietää että jos niitä liikaa ajattelee, niin hulluksi tulee. Ei muuta kun uusi ryyppy kurkusta alas.
Eli tiivistettynä; huono itsetunto ja alkoholi.
Masennukseni alkoi kai jo v. 2003. Ensin tuli vain tyhjyydentunnetta ja jaksamattomuuden tunnetta töissä. Tein henkisesti ja fyysisesti raskasta 3-vuorotyötä hoitoalalla. Tästä huolimatta jatkoin työssäni hakematta sairaslomaa.
Mutta sitten petti fyysinen terveys. Selkä sanoi yhteistyösopimuksen irti, välilevyn pullistuma. Olin välillä töissä, välillä sairaslomalla, ja tätä helvettiä jatkui pari vuotta. Työnantajani ei muka pystynyt osoittamaan minulle sellaisia työtehtäviä, joista olisin selkäni kanssa suoriutunut. Olin siinä vaiheessa myös henkisesti täysin loppu työhöni. Lopulta meni hermot ja irtisanouduin. Tästä alamäkeni vain jatkui.
Koin työttömänä itseni täysin arvottomaksi, ja masennukseni (mitä en edelleenkään itsessäni tunnistanut) vain paheni.
Samaan aikaan sähläsin ja töppäilin ihmissuhteeni solmuun, josta minulle tuli järjettömiä syyllisyydentunteita. Tässä vaiheessa olin jo psykoosin partaalla, edelleenkään tajuamatta hakea itselleni apua. Sitten ajatukset vain hajosivat - sekosin, minusta tuli täysin harhainen ja jouduin pakkohoitopäätöksellä suljetulle. Siellä minut dumpattiin täyteen psykoosilääkkeitä, eikä kenelläkään hoitavalla taholla tullut mieleenkään epäillä, että voisin olla psykoottistasoisesti masentunut.
Niin, psykoosistani on nyt pari vuotta aikaa, ja vasta tänä kesänä ymmärsin, että psykoosini syy oli todennäköisimmin hoitamaton vaikea masennus. Vasta tehtyäni Beckin masennustestin (josta sain 45 pistettä = vaikea masennus) ymmärsin ja hyväksyin itsessäni sen, että voin olla masentunut ja tarvitsen paitsi lääkitystä myös terapiaa.
En tahdo pelotella ketään psykoosilla, mutta toivon vain, että ihmiset ymmärtäisivät oireensa ja hakeutuisivat ajoissa hoitoon. Jos epäilee masennusta, kannattaa aloittaa tuosta Beckin testistä. Itse tein sen vain 5 vuotta liian myöhään...
Voitaneen tähän väliin todeta että, jos se nyt ketään paljoa lohduttaa, mutta kuitenkin, masennus on siis paljolti sellaisten yritteliäitten ja päämäärähakuisten ihmisten riesa, kun käykin niin että päämääriä ei saavuteta tai niitä ei kunnolla päästä edes tavoittelemaan, tai sitten jos saavutukset jotenkin menetetään ja ehkä jo saavutetut tulokset valuvat tavallaan hukkaan, kun joudutaan luopumaan tai tinkimään tavoitteista.
Saatetaan myös kokea ettei olla muiden tai varsinkaan omasta mielestä ns. "tarpeeksi hyviä", eikä osata sitä että laskettaisiin vain rimaa hieman helpommin saavutettavalle realistiselle tasolle, oltaisiin hieman helpommin antamassa itselle tunnustusta ja myös muillekin, vaikka ei aina saavutettaisikaan ihan sitä mitä on lähdetty alunperin tavoittelemaan...
eli työuupumuksesta se alkoi. Diagnoosini oli ensin ahdistuneisuushäiriö, mutta reilun viikon päästä siitä todettiin vielä keskivaikea/vaikea masennus. Nyt olen ollut reilun kuukauden sairaslomalla ja masennuslääkityksellä. Ahdistuneisuuteen syön lisäksi rauhoittavia. Välillä on parempia ja välillä huonompia päiviä, mutta keskimäärin tilanteeni ei ole vielä kohentunut.
Päällimmäisin syy burnoutiini oli liian vaikeat työtehtävät. Lähes pelkkää ajatustyötä tekevänä minun oli mahdoton jättää työt työpaikalle ja mietin työjuttuja illoin ja joskus öisinkin. Kun hoidettavana oli vielä kaksi pientä lasta ja vaimo sekä stressin aiheuttamat vatsavaivat, niin soppa oli valmis. Liika tunnollisuus ja suorituskeskeisyys koituivat kohtalokseni.
Semmoosta se on ja kun ollaan suorittajia ja pyritään vielä hyvin tekemään, niin siinä sitä sitten ollaan "haasteinemme" tuskanhikisenä yöllä unetonna kieriskellen ja työnantaja saattaa helposti ajatella että kyllä toi nyt varmaan tästäkin tehtävästä selvytyy, kun on hyväksi työntekijäksi havaittu. Sitten kun ollaan liian kilttejä ja halutaan olla päteviä, vaikka oikeastaan tiedettäisiin että "hei nyt taisi mennä homma överiksi", niin ei osata eikä muka "kehdata" sanoa sitä reilusti ääneen...
Monta mielenkiintoista tarinaa on jo tullut, mutta laitahan omasi jatkeeksi, jos vain jaksat kirjoitella; sekin voi tietysti olla kova ponnistus varsinkin siinä vaiheessa kun masis on oikein pahalla mallilla. Siinä tapauksessa: Jaksamista ja parempien päivien toivoa sinulle! "Päivä vain ja hetki kerrallansa"....
En nyt tiedä, saisinko vastata tähän ketjuun, kun olen näin nuori (vasta lukiolainen). Mietityttää sekin, kun minulla ei ole (vielä) masennusta todettu, kun lääkäriin en ole uskaltanut mennä. Olo kuitenkin lähentelee jo pohjiaan, pakko kai tässä on apua hakea.
Minua on koko elämäni aikana hyljeksitty koulussa, aina minä olen ollut se, joka ei saa paria ja se, joka valitaan viimeisenä urheilujoukkueeseen. Haukkuja olen joka puolelta saanut osakseni, ja itsetuntoni on aina ollut täysi nolla. Sitten jossain vaiheessa keksin, että todistukseni keskiarvon tulee olla täysi kymppi. En tiedä mistä moinen ajatus sai alkunsa, mutta sitä tavoittelin kaiken muun uhalla.
Stressasin älyttömästi, en nukkunut, en syönyt kunnolla. En ajatellut selvästi ja halusin vain tappaa itseni, en jaksanut enää. Jossakin vaiheessa tunnistin masennuksen oireet itseltäni, minkä jälkeen hieman helpotti, kun tiesi mikä itseä vaivaa. Mutta eipä sekään hyvä olo kestänyt kauan, kun kaverini kuoli syöpään. En ollut osannut odottaa sitä, vaikka tiesin hänen kamppailleen sairautensa kanssa kauan. Jotenkin aina luulin, että hän selviäisi siitä. Taisi hän luulla niin itsekin.
Sen jälkeen kaikki on ollut yhtä sumua, mikään ei ole tuntunut miltään, millään ei ole ollut väliä. Itsemurha pyörii mielessä taas päivittäin, en vain jaksa/halua olla täällä. Inhoan itseäni ajatusteni vuoksi; kaverini kuoli tahtomattaan, mutta minä olisin valmis heittämään elämäni pois noin vain. Olisin hyvin iloinen, jos olisin saanut kuolla kaverini puolesta. Hän saisi toteuttaa unelmansa, joita ei ikinä tavoittanut...
En kuitenkaan tapa itseäni, en vielä, kun pienet veljeni ja siskoni joutuisivat kärsimään, se ei olisi oikein heille. Odotan sen verran, että he ovat vanhempia.
... Ja nyt rupesin selittämään aiheen vierestä, pyydän anteeksi sitä. Hävettää lähettää tämä viesti tänne, kun kerron masennuksestani, jota ei ole vielä todettu. Inhottaa viedä viestitilaa niiltä, joilla on asiat vielä minuakin huonommin ja niiltä, jotka ovat tästä paljon minua kauemmin kärsineet.
Täällä on tilaa kaikille, kirjoitusta mahtuu. Hyvä kun olet nuori ja ymmärrät itsestäsi jo noin paljon. Hae vain apua itsellesi ja kirjoittele tänne. On paljon parempi saada apua jo nuorena eikä vasta yli 40-vuotiaana. Pidä huoli itsestäsi. Syö kunnolla ja nuku riittävästi. Sekin auttaa vähän. Kohtuus riittää koulumenestyksessä. Lukion todistus on vain edellytys jatko-opinnoille, yksi vaihe monien joukossa. Jatkuvat haukut ovat kauheita, ne haavoittavat. Hae tosiaan apua!