Äiti liukuu hiljaa pois.
Hiljaa.
Mutta varmasti.
Hän lähtee täältä.
Henkisesti.
Pois.
Vihaan alzheimeria!!!
Äitin tyttö
8
2323
Vastaukset
- Nimetön
Se on kova paikka.
Kun äiti on lähdössä.
Syistä joihin kukaan ei voi vaikuttaa.
On paljon asioita elämässä joita ei voi kontrolloida.
Alzheimerin tauti on järkyttävä.
Pahimmillaan ihminen loppuajan sikiöasennossa.
Kykenemättä kommunikoimaan.
Syömään juomaan.
Ymmärtämään.
Olemaan se entinen, ehjä ihminen.
Jäljellä jää vain kuori.
Muistutus siitä, että kerran on ollut ihminen.
Voimia sinulle.
Jos voit/jaksat - ole äitisi lähellä.
Hän arvostaa sitä.
Ehkä ei pysty sitä ilmaisemaan.
Mutta arvostaa silti.
Olen nähnyt toivon alzheimer potilaan silmissä kun joku läheinen on tullut katsomaan.
Pidä kädestä.
Näytä vanhoja valokuvia.
Vie ulos jos siihen on mahdollisuutta.
Istu puiston penkillä tms
Anna hänen aistia se, minkä vielä pystyy.
Alzheimerin tauti on hirvittävä.
Mutta yksi auttaa:
jos itse tietää tehneensä minkä omaisensa eteen jaksaa kykenee.
:-))- eijuli
Heippa , luin juttusi,oli koskettava runo, mitä vielä edessäpäin. Kokemukset samat .Vastasin EBIKSALLE,"hieman huijari"-jos haluat ,lue
- suzyanne
Katson häntä, läheistäni, joka riutuu Alzheimerin kourissa.
Hän riutuu henkisesti.
Tuijottaa kattoon, on vaiti, elää hiljaisessa maailmassaan.
Hän riutuu ruumiillisesti.
Voimat ovat vähenneet, hän vain makaa sängyssä. Onko koti vai oma keho hänen vankilansa?
Mietin elämää, mietin itseäni.
Alzheimer on läheiseni kautta koskettanut kourallaan myös minua.
Tiedän, etten voi sille mitään, tiedän, että se joskus pistää vihaksi - ja joskus tulee itku.
Häpeän heikkouttani ja tunteiden näyttämistä. Yritän olla vahva ja elää osana lähimmäiseni arkea. Arkea, joka on minulle täysi arvoitus!
Kumpa voisin sulkea hänet syliini, ajaa sen Alzheimerin pois.
Hän on läheinen, mutta vieras.
Alzheimer ei anna armoa; se tuhoaa vääjäämättä. Niin minut, kuin läheisen.
Mistä saan voimaa? Muistoista ja lähimmäisen välittämisestä, osan kuorman kantamisesta.
Kun katson taivaalle, näen tähdet. Kuiskaan hiljaa enkelit luoksemme, että he kantaisivat meidät vaikeuksien yli. Olisivat luonamme.
" tähtityttö "
Tuo yllämainittu on vaatimaton teksti ja toivon, ettei se loukkaisi.
Lähimmäinen liukuu pois vääjäämättä. Ja omaisen syyllisyys on valtava - vaikkei se mitään auta.
Toivon Sinulle, äitin tyttö, voimia! Ja hyvää syksyä, pieniä ilonsäteitä.
Halauksin Suzyanne.- dementikon omainen
yksi lause kirjoituksestasi pisti silmääni, miksi kirjoitat että omaisen syyllisyys on valtava? Minulla on myös alzheimeria sairastava omainen, joka on keskivaikeassa vaiheessa, mutta en koe syyllisyyttä, miksi kokisin. Sairaus ei ole omaisten syytä, ehkä silloin jos ei tee mitään sairastuneen hyväksi kun tämä ei itse voi (?),voi tuntea syyllisyyttä, mutta selvästikin olet omaisestasi vastuun kantanut, ja kirjoitat hänestä tunteella ja välittävästi, miksi koet syyllisyyttä? Eihän sitä muutosta jonka sairaus läheiseemme tuo, tarvitse koskaan hyväksyä, mutta sen kanssa on pakko tulla toimeen!Ja tunteet on välillä tosi pinnassa,selvä se, mutta voimia sinulle ja valoisaa syksyä!
- suzyanne
dementikon omainen kirjoitti:
yksi lause kirjoituksestasi pisti silmääni, miksi kirjoitat että omaisen syyllisyys on valtava? Minulla on myös alzheimeria sairastava omainen, joka on keskivaikeassa vaiheessa, mutta en koe syyllisyyttä, miksi kokisin. Sairaus ei ole omaisten syytä, ehkä silloin jos ei tee mitään sairastuneen hyväksi kun tämä ei itse voi (?),voi tuntea syyllisyyttä, mutta selvästikin olet omaisestasi vastuun kantanut, ja kirjoitat hänestä tunteella ja välittävästi, miksi koet syyllisyyttä? Eihän sitä muutosta jonka sairaus läheiseemme tuo, tarvitse koskaan hyväksyä, mutta sen kanssa on pakko tulla toimeen!Ja tunteet on välillä tosi pinnassa,selvä se, mutta voimia sinulle ja valoisaa syksyä!
Lämmin kiitos viestistä!
Sen tietää, ettei itsensä syyllistäminen auta ketään, mutta... jotenkin siinä on ehkä sellainen henkinen avuttomuus, kun ei pysty auttamaan, kun toinen liukuu hiljaa pois ja sairaus etenee vääjäämättä.
Ja kun ei pysty tarjoamaan virikkeitä. Sairastunut makaa vain kotona sängyssään ja katsoo kattoon, häntä ei kiinnosta mikään.
Jotenkin tuntuu pahalta laittaa laitoshoitoon. Herää ajatus - joka on jo kuolleena syntynyt - että enkö sitä voisi mitenkään estää? Olenko hylännyt hänet? ( sairastuneen esikoinen kyllä kantaa vastuunsa ja tekee enemmän kuin omat voimavaransa sallivat ja minä olen hänen omaisensa. Minä en ole siellä sairauteni takia pystynyt käymään, mutta silti nämä kysymykset ja itsesyytökset ovat myös minun ) Olenko tehnyt kaiken voitavani ja tarvittavan?
Kysymykset ja jossittelut on turhia. Ne syö omia voimavaroja ja nivoutuu itsensä syyllistykseen.
Mutta Alzheimerin koura satuttaa niin sairastunutta kuin omaisiakin - ja tuntuu niin avuttomalta.
Tekisi joskus mieli itkeä ja nostaa kädet pystyyn; "Alzheimer, en pysty enää taistelemaan sinua vastaan! Olet kourallasi sekoittanut läheiseni ja minun elämäni." Mutta joskus taas herää taistelunhalu ja ajattelee, että en anna Alzheimerin nujertaa läheistäni noin vain. Ja tahdon yrittää tarjota sairastuneelle sen hyvän loppuelämän.
Diagnoosista - joka ehkä tuli liian myöhään ja se on asia, josta kannan syyllisyyttä, että jos olisin voinut vaikka puoli vuotta aiemmin saada hänet jollain tapaa lääkärin pakeille... vaikkakin tiedän, ettei hän ehkä olisi suostunut - on kulunut aikaa 5 vuotta ja nyt on tapahtunut taantumista selkeästi.
Mutta... kuitenkin. Oikein hyvää syksyä Sinullekin!
Onneksi voimavarani on kirjoittaminen ja käsityöt. Neuloessa voi ajatella ja kirjoittaa ne sitten lauluihin & päiväkirjaan.
Ja nautin syksystä & talvesta!
Ystävällisin terveisin Suzyanne. - dementikon omainen
suzyanne kirjoitti:
Lämmin kiitos viestistä!
Sen tietää, ettei itsensä syyllistäminen auta ketään, mutta... jotenkin siinä on ehkä sellainen henkinen avuttomuus, kun ei pysty auttamaan, kun toinen liukuu hiljaa pois ja sairaus etenee vääjäämättä.
Ja kun ei pysty tarjoamaan virikkeitä. Sairastunut makaa vain kotona sängyssään ja katsoo kattoon, häntä ei kiinnosta mikään.
Jotenkin tuntuu pahalta laittaa laitoshoitoon. Herää ajatus - joka on jo kuolleena syntynyt - että enkö sitä voisi mitenkään estää? Olenko hylännyt hänet? ( sairastuneen esikoinen kyllä kantaa vastuunsa ja tekee enemmän kuin omat voimavaransa sallivat ja minä olen hänen omaisensa. Minä en ole siellä sairauteni takia pystynyt käymään, mutta silti nämä kysymykset ja itsesyytökset ovat myös minun ) Olenko tehnyt kaiken voitavani ja tarvittavan?
Kysymykset ja jossittelut on turhia. Ne syö omia voimavaroja ja nivoutuu itsensä syyllistykseen.
Mutta Alzheimerin koura satuttaa niin sairastunutta kuin omaisiakin - ja tuntuu niin avuttomalta.
Tekisi joskus mieli itkeä ja nostaa kädet pystyyn; "Alzheimer, en pysty enää taistelemaan sinua vastaan! Olet kourallasi sekoittanut läheiseni ja minun elämäni." Mutta joskus taas herää taistelunhalu ja ajattelee, että en anna Alzheimerin nujertaa läheistäni noin vain. Ja tahdon yrittää tarjota sairastuneelle sen hyvän loppuelämän.
Diagnoosista - joka ehkä tuli liian myöhään ja se on asia, josta kannan syyllisyyttä, että jos olisin voinut vaikka puoli vuotta aiemmin saada hänet jollain tapaa lääkärin pakeille... vaikkakin tiedän, ettei hän ehkä olisi suostunut - on kulunut aikaa 5 vuotta ja nyt on tapahtunut taantumista selkeästi.
Mutta... kuitenkin. Oikein hyvää syksyä Sinullekin!
Onneksi voimavarani on kirjoittaminen ja käsityöt. Neuloessa voi ajatella ja kirjoittaa ne sitten lauluihin & päiväkirjaan.
Ja nautin syksystä & talvesta!
Ystävällisin terveisin Suzyanne.ed. viestissä on kyllä kaikki asiat jotka kuuluvat monen alz. sairastuneen ihmisen omaisen tunteisiin ja elämään. Melkein arvasin mistä se syyllisyys tulee, mutta kysyin siltikin.Meillä kanssa oli vaikea saada omainen alussa lääkäriin,narraamalla se onnistui, ja sen jälkeen moni asia selveni. Mutta monesti tuntuu nytkin että olemme aina jälkijunassa kun se alzheimer ehtii ensin.Ja vaikeaa on välillä mutta jaksetaan..
- myös minulle
suzyanne kirjoitti:
Lämmin kiitos viestistä!
Sen tietää, ettei itsensä syyllistäminen auta ketään, mutta... jotenkin siinä on ehkä sellainen henkinen avuttomuus, kun ei pysty auttamaan, kun toinen liukuu hiljaa pois ja sairaus etenee vääjäämättä.
Ja kun ei pysty tarjoamaan virikkeitä. Sairastunut makaa vain kotona sängyssään ja katsoo kattoon, häntä ei kiinnosta mikään.
Jotenkin tuntuu pahalta laittaa laitoshoitoon. Herää ajatus - joka on jo kuolleena syntynyt - että enkö sitä voisi mitenkään estää? Olenko hylännyt hänet? ( sairastuneen esikoinen kyllä kantaa vastuunsa ja tekee enemmän kuin omat voimavaransa sallivat ja minä olen hänen omaisensa. Minä en ole siellä sairauteni takia pystynyt käymään, mutta silti nämä kysymykset ja itsesyytökset ovat myös minun ) Olenko tehnyt kaiken voitavani ja tarvittavan?
Kysymykset ja jossittelut on turhia. Ne syö omia voimavaroja ja nivoutuu itsensä syyllistykseen.
Mutta Alzheimerin koura satuttaa niin sairastunutta kuin omaisiakin - ja tuntuu niin avuttomalta.
Tekisi joskus mieli itkeä ja nostaa kädet pystyyn; "Alzheimer, en pysty enää taistelemaan sinua vastaan! Olet kourallasi sekoittanut läheiseni ja minun elämäni." Mutta joskus taas herää taistelunhalu ja ajattelee, että en anna Alzheimerin nujertaa läheistäni noin vain. Ja tahdon yrittää tarjota sairastuneelle sen hyvän loppuelämän.
Diagnoosista - joka ehkä tuli liian myöhään ja se on asia, josta kannan syyllisyyttä, että jos olisin voinut vaikka puoli vuotta aiemmin saada hänet jollain tapaa lääkärin pakeille... vaikkakin tiedän, ettei hän ehkä olisi suostunut - on kulunut aikaa 5 vuotta ja nyt on tapahtunut taantumista selkeästi.
Mutta... kuitenkin. Oikein hyvää syksyä Sinullekin!
Onneksi voimavarani on kirjoittaminen ja käsityöt. Neuloessa voi ajatella ja kirjoittaa ne sitten lauluihin & päiväkirjaan.
Ja nautin syksystä & talvesta!
Ystävällisin terveisin Suzyanne.Kyllä varmaan suuri joukko omaisista syyttää itseään tavalla tai toisella, syystä tai syyttä. Se on raskasta. mutta voimia kaikille!
- Pihla-67
suzyanne kirjoitti:
Lämmin kiitos viestistä!
Sen tietää, ettei itsensä syyllistäminen auta ketään, mutta... jotenkin siinä on ehkä sellainen henkinen avuttomuus, kun ei pysty auttamaan, kun toinen liukuu hiljaa pois ja sairaus etenee vääjäämättä.
Ja kun ei pysty tarjoamaan virikkeitä. Sairastunut makaa vain kotona sängyssään ja katsoo kattoon, häntä ei kiinnosta mikään.
Jotenkin tuntuu pahalta laittaa laitoshoitoon. Herää ajatus - joka on jo kuolleena syntynyt - että enkö sitä voisi mitenkään estää? Olenko hylännyt hänet? ( sairastuneen esikoinen kyllä kantaa vastuunsa ja tekee enemmän kuin omat voimavaransa sallivat ja minä olen hänen omaisensa. Minä en ole siellä sairauteni takia pystynyt käymään, mutta silti nämä kysymykset ja itsesyytökset ovat myös minun ) Olenko tehnyt kaiken voitavani ja tarvittavan?
Kysymykset ja jossittelut on turhia. Ne syö omia voimavaroja ja nivoutuu itsensä syyllistykseen.
Mutta Alzheimerin koura satuttaa niin sairastunutta kuin omaisiakin - ja tuntuu niin avuttomalta.
Tekisi joskus mieli itkeä ja nostaa kädet pystyyn; "Alzheimer, en pysty enää taistelemaan sinua vastaan! Olet kourallasi sekoittanut läheiseni ja minun elämäni." Mutta joskus taas herää taistelunhalu ja ajattelee, että en anna Alzheimerin nujertaa läheistäni noin vain. Ja tahdon yrittää tarjota sairastuneelle sen hyvän loppuelämän.
Diagnoosista - joka ehkä tuli liian myöhään ja se on asia, josta kannan syyllisyyttä, että jos olisin voinut vaikka puoli vuotta aiemmin saada hänet jollain tapaa lääkärin pakeille... vaikkakin tiedän, ettei hän ehkä olisi suostunut - on kulunut aikaa 5 vuotta ja nyt on tapahtunut taantumista selkeästi.
Mutta... kuitenkin. Oikein hyvää syksyä Sinullekin!
Onneksi voimavarani on kirjoittaminen ja käsityöt. Neuloessa voi ajatella ja kirjoittaa ne sitten lauluihin & päiväkirjaan.
Ja nautin syksystä & talvesta!
Ystävällisin terveisin Suzyanne.suzyanne kirjoitti tästä itsensä syyllistämisestä niin tyhjentävästi, etten osaa lisätä enää mitään.
Sitä syyttää itseään liki joka asiasta...ainakin minä syytän itseäni. Pahana päivänä itkee jopa sitä, etten muistanut soittaa, kun olin niin väsynyt. Syyllisyys on ikuista, ainakin minulla.
Perhe ja liikunta henkireikänä minulla.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Ootko nainen noin mustis musta
Onhan se toki imartelevaa kun olet kaunis ja kaikkea muutakin, mutta ehkä vähän kummallista, kun ei varsinaisesti olla t745268- 332911
- 402614
Ajattelen sinua tänäkin iltana
Olet huippuihana❤️ Ajattelen sinua jatkuvasti. Toivottavasti tapaamme pian. En malttaisi odottaa, mutta odotan kuitenkin262003Kauan säkin jaksoit
Minun perässä juosta. Kunnes pahoitit mielen. Kuinka monta anteeksipyyntöä olet vailla? 🧐401962Miksi kaipaat
Ja olet elämässäni vielä kaiken tämän jälkeen? Eikö kaikki ole jo selvää välillämme?291809- 951792
- 1691681
Mietin tässä T....
Oletko jo kesälomalla.?Keli on ihanaa, ja sinä nautit veneilystä.... Edelleen käyt mielessä.... En ole unohtanut sinua..241398Miehelle...
Oliko kaikki mökötus sen arvoista? Ei mukavalta tuntunut, kun aloit hiljaisesti osoittaa mieltä ja kohtelit välinpitämät941230