LUKIJALAISUUDESTA...

alpomurberger kirjoitti:

...käännös ruotsinkielestä.

Löysin "Mopin palstalta", ruotsinkielisen, erittäin vaikean tekstin - "lukijalaisuudesta".

Lupasin yrittää kääntää sen suomeksi.

Tehtävä oli erittäin vaikea, koska teksti oli vanhaa ruotsinkieltä, ja samalla vaikeasti tulkittavaa.

Olen lähettänyt sen "Mopin palstalle", joka sinänsä tuntuu olevan, hengellisesti lähellä tätä S-24 keskustelupalstaa.

Liitän siis käännökseni myös tännekin, koska onhan kuitenkin kysymys samasta? - opista.

Käännökseni ns. "Lukijoista", eli opista ennen L.L Laestadiusta.

"Lukijoilla" tarkoitetaan määrätynlaisten ilmiöiden kannattajia Ruotsin Evankelisluterilaisen kirkon piirissä.
Nimellä ilmennetään vain ulkonaisia tunnusmerkkejä, nimittäin ahkeraa Raamatun, ja muiden rakentavien kirjojen lukemista. Lisäksi lukijat lasketaan kuuluvaksi - puhekielessä, sellaisiin, jotka eivät kuulu valtionkirkosta eronneisiin kirkollisiin ryhmittymiin, mutta jotka huolestuneen pelokkaina ja silmiinpistävällä ahkeruudella tutkivat raamatun sanaa, sekä ovat ahkeria käymään uskovaisten kokouksissa. He tarkkailevat myös ulkonaisia, kristilliseen menoon kuuluvia, itse asiassa toisarvoisia asioita, (Vrt. Adiafora.)

Heille ei ole helppoa, yhteisellä määritelmällä tehdä yhteenvetoja moninaisista hengellisistä ilmiöistä, joista yleisesti käytetään nimitystä ”lukijaisuus”.

Ehkä voitaisiin tätä yleisesti käytettyä nimitystä, samalla kun se on vaikeasti ymmärrettävä nimitys, käyttää käsittämään koko elämän läpi vallitsevaa vakaumusta, minkä mukaan autuuden saamiseksi vaaditaan suurempaa uskoa kuin mikä on tavallista ihmisten keskuudessa, uskoa, joka sekä käytännössä, että teoriassa erottaa Jumalan lapset ja maailman lapset toisistaan – käännytetyt ja ei käännytetyt ihmiset (M. Johansson).

Nimi ”lukija” eräänlaisena merkkinä henkilöistä joilla on vahvempi uskonnollinen elämä, esiintyy ensimmäisen kerran 1770-luvulla. Sitä käytettiin silloin Västergötlannissa, rahvaan keskuudessa tässä maakunnassa, näyttävän vaikuttavana liikkeenä. Se vaikutti siten, että kansa ”juoksi” määrättyjen pappien perässä ja pitivät yksityisiä rukous ja saarnakokouksia (Konventikoita).

1760-luvun alussa asetettiin uskontavoitteet näille ”lukijoille”, jolloin osoittautui, että he pitivät kiinni ”ulkonaisesta uskontunnustuksesta ja jumalanpalveluksesta, joka oli riittämätön autuuden saamiseksi.
He vaelsivat arndt- spenerisessä hurskaudessa, kuitenkaan eroamatta pois puhtaasta lutherilaisuudesta.
Pietismi, jota esiintyi jo näissä ensimmäisissä ”lukijoissa”, on herrnhutismin ohella vauhdittanut kaikkia niitä, tai useimpia hengellisiä liikkeitä maassamme, jotka ovat kulkeneen nimellä ”lukijaisuus”.

!760-luvun lopulla alkoi esiintyä, ”lukijoihin” rinnastettava suunta Norrlannissa, Svegin pitäjässä Härjedalenissa, jossa eräänlainen uskonnollinen yhdistys juhli ”lainbsenin häitä”, yöllisissä kokoontumisissaan, joissa he myös hyväksyivät määrätynlaisen epäjärjestyksen/häiriön (tulkinta asia kumpaako käyttää. kääntäjän huom.) harjoittamista.

Liike levisi Svegistä vuoden 1770 paikkeilla Hälsinglandiin, ja myöhemmin muualle Norrlantiin.
Nämä ”lukijat”, joita myöhemmin kutsuttiin ”vanhoiksi lukijoiksi”, eivät olleet vapaat ”hullutuksista”, jotka esiintyivät epileptisinä (kaatumatautisina) kohtauksina (vietteinä), jotka päättyivät kouristuksiin, syviin huokauksiin ja ”hihkumisiin”.

Vanhat ”lukijat” eivät olleet hajottajia, vaan he kokoontuivat pietistien lailla kokouksiin ja olivat ahkeria kirkossa kävijöitä sekä Arndts Nohrborgin ja Tollessonin kirjoitusten lukijoita.

Mutta 1800-luvun alussa esiintyi ”lukijoiden” nimissä myös monia, joista tuli lahkolaisia.
He ovat niitä, ns. ”uusia lukijoita”, jotka erotetun sotilaan, Erik Stålbergin johdolla, vuonna 1805 esiintyivät Piteån (Pitimen) pitäjässä, ja myöhemmin, majoitusmiehen Lars Anderssonin johtamana myös Skellefteån pitäjässä.

Tiukan, lutherilaisen suunnan, ”vanhojen lukijoiden” vastakohtana pidettiin ”uusia lukijoita”, jotka pitivät turhana, autuuden perimiseksi, perusteellista kääntymystä. Päinvastoin, pitivät he jokaista yritystä lain noudattamiseen farisealaisena omavanhurskautena. He pitivät myös lain sitovasti kuulumattomana niille, jotka olivat saaneet armon uskomalla Kristukseen. Heille oli täysin luonnollista, että Arndt, Nohrborg ja Tollesson olivat varsinaisia eksytyksen apostoleja, joiden oppi johti pois Kristuksesta, ja tekivät Hänestä vain hyvien tapojen opettajan ja lainkannattajan.
He hyväksyivät vain raamatun, ja, määrätyin varauksin Lutherin, sekä julistivat kaikki langenneiksi tuomitsevaisuuteen, ja jotka kunnioittivat valtionkirkon papistoa, Lindblomin katekismusta sekä virsi- ja kirkon käsikirjoja.

Skellefteån pitäjänmiesten valitusten vuoksi, koskien ”lukijoiden” rynnistystä, järjestettiin tutkimus heitä kohtaan, mutta heidän lausuntonsa olivat hyvin viisaat ja varovaisin sanankääntein muotoiltuja, että he (k.br.af d 21 tammi. 1820) (Näille lyhennyksille en löydä mistään selitystä; suomentajan kommentti.) saivat jopa luvan, voimassaolevasta ankarasta kokoontumiskiellosta huolimatta, kokoontua määrättyjen ehtojen puitteissa, yksityisiin hartaudenharjoituksiin.

Samantyyppinen, antinomistinen ja valtionkirkolle vihamielinen, ja loppujan lopuksi täysin antiluterilainen liike iti, jo kauan sitten jatkuneesta herrnhutilaisesta kylvöstä, ”vanhojen lukijoiden” rinnalle Helsinglandissa 1843 – 45, kun Erik Jansson esiintyi jumalan lähettämänä profeettana, joka myös sai paljon kannattajia. (Hänestä ja hänen lahkostaan ”erikiläiset”, joiden kanssa hän lopulta muutti Amerikkaan, katso Jansson, E.)

Suurin osa Helsinglannin ”vanhoista lukijoista” taistelivat Erik Janssonin oppia vastaan, eivätkä edes kaikki antinomistisesti uskovat seuranneet hänen suurenteluansa.
Sitä vastoin vaikutti heihin v. 1846 jälkeen, suomalainen saarnaa F.G. Hedberg, joita alettiin kutsua nimellä ”hedbergiläiset”, joka kasvoi suureksi joukoksi, jossa oli jäseniä, ei vain Helsinglandissa, vaan myös Tukholmassa ja muilla keskiruotsin alueilla.
He saivat pian myös erityisen ”äänitorven”, julkaisussa ”Pietisti”, (Joka oli v. 1842 alkanut ilmestyä Tukholmassa, C.O. Roseniuksen toimesta.)

Erikoisen markkeeraavaa, hedbergiläisille ”lukijoille” oli se, että heille oli A ja O, saarnata peittelemätöntä Kristuksen armoa, joka kuului kaikille jotka uskovat, vaikka hän ei olisikaan tarkoituksella ylen määrin syntiä tehnyt. He pitivät myös parannuksen saarnaa eräänlaisena esteenä autuuden saamiseen. Sen vuoksi he eivät myöskään, Skellefteån ”uusien lukijoiden” tavoin, hyväksyneet valtionkirkon katekismusta, käsikirjaa ja virsikirjaa. (ns. ”uudet kirjat”)

Kirkolliset liikkeet, jotka tavallisesti kulkivat nimellä ”lukevaisuus”, esiintyivät 1800-luvun alkupuolella myös Västergötlannissa, jossa herätyssaarnaaja J.O. Hoof sai paljon kannattajia. Samoin kuin Smålannissa, jossa P.L. Sellergren toi puhtaamman sisällön uskonnolliseen liikkeeseen.

Taalainmaan Orsassa, v. 1851, syntyi raaempi hengellisen elämäntapain muoto, muodoiltaan liki sanantapainen kuin ”uusien lukijoiden” harrastama oppi.
Myös af H. Schartau Lundissa, kehitti siveellisiä, vakavia, vapaita kaikesta herrnhutilaisesta opista olevia hengellisiä liikkeitä, jotka jotkut tulkitsivat ”lukijalaisuudeksi” – nimitys, jonka schartauenilaiset itsekin osittain ovat hyväksyneet.

Pääkaupungissa sai ”lukijalaisuus” vauhtia, kun englantilainen metodistipastori G. Scott 1830–41, sai aikaan herätysliikkeen.
Norrlantilaisesta ”lukijaperheestä” lähtöisin ollut, C.O. Rosenius, oli aluksi Scottin apulainen, mutta hänen lähdettyään takaisin Ruotsista, tuli Roseniuksesta eräs hengellisen liikkeen johtomiehiä pääkaupungissa. Hän sai myös kirjoitustensa avulla valtaa maaseudulla, jossa mm. myös eräs Fjellstedt, monien muiden tavoin, aikaansai sekä elämää, kuin myös sotaa seurakunnissa.

Maallikkotehtävien muodossa, yritettiin työskennellä ”sisäisenä herätyksenä”, herättää kansa siitä unesta johon sen katsottiin vajonneen.

Maallikkotoiminta järjestäytyi viimein, kun se 1856 ryhtyi yhteistoimintaan, Evankelisen Isänmaansäätiön (Evangeliska Fosterlandsstiftelsen.) , joka ylensi itsensä johtajattareksi, ja, päällysmiehettäreksi, laajuudessaan, maamme eniten todistettavissa olleeseen ”lukijalaisuuteen”.

Tämä, hänen (huom. feminiini muoto. kääntäjän huomautus.) johtamansa maallikkotoiminta levisi erinomaisesti, kun 1858, kokoontumiskielto kumottiin osittain, johtuen juuri protesteista, sen säilyttämiseksi, joita vilkkaimmat hengelliset ryhmittymät saivat aikaan eri puolella maata.

Evankelisen Isänmaansäätiön ”kaupustelijat” ja raamatunlähettiläät matkustivat ympäri maata, saarnasivat ja jakoivat raamattuja tai hiippakunnan kirjoituksia, mitkä useimmiten olivat melko laihoja eväitä monelle hengellisesti uneliaille.

Evankelisen Isänmaansäätiön ylivalta, ”uusevankelisiin”, niin kuin hänen (feminiiminen muoto.) kannattajansa kutsuvat sitä, katkesi laajan eriseuran johdosta, jonka P. Waldenströmin erityinen rauhanpyrkimys, v. 1872, sai aikaan, kun se rohkealla tavalla pyrki saamaan aikaan rauhan silloisessa kirkkoyhteydessä.

Hän, ja hänen kannattajansa ”waldenströmiläiset” vakuuttivat uskoa ja kuuliaisuutta ja ovat siitä lähtien, ”missionsförbundenillään” esiintyneet yhä suuremmalla varmuudella, tarkoituksenaan hajottaa valtionkirkko.

Vastoin tätä, ovat Ev. Isänmaansäätiön ”kaupittelijat” asettuneet kirkon ystävien (kyrkans vänner) ”ruotuun” vaikkakaan he eivät olekaan luopuneet halusta katkaista (murtaa), kaiken kristillisyyden kattavaa sauvaa, joka ei kulje pietistien talutusnuorassa.

Maallikkoliike, jonka tarkoituksena oli alun perin auttaa valtionkirkon papistoa kristillisen liikkeen lisäämiseksi, alkoi pian kilpailla papiston kanssa.
Vähemmän henkevät ja huonosti lukeneet ”kaupittelijat” ovat tunkeilevaisilla menetelmillään, omahyväisellä käytöksellään ja hyökkäyksillään aiheuttaneet sekaannusta kirkon palvelijoiden keskuudessa useilla paikkakunnilla, ja herättäneet paljon vihamiestä ”lukijoita” kohtaan.

Siellä täällä ”lukijoiden” keskuudessa ilmennyt itsepäinen kerettiläisyys elämän jaloimpia nautintoja kohtaan, kuten taiteen ja kaunokirjallisuuden alalla, on herättänyt epäilyjä ”lukijoiden” kyvystä mukautua uudenaikaiseen (voi tarkoittaa myös nykyaikaiseen) henkeen sekä; evankelisen kristillisyyden liian vahva esiintuominen, ja lain aliarvioiminen ja vastenmielisyys on herättänyt murhetta ja epäilyjä ”lukijoiden” mahdollisuuksista pystyä ylentämään siveellisiä elämäntapoja.

”Lukijaisuus” johtaa helposti yli kestämättömyyden rajan, niin kuin on laita muiden hengellisten liikkeiden kanssa jotka murtautuvat voimalla esiin, tavoittaen tietämättömyyttä ja hurskautta, josta puuttuu riittävä hengenravinto (ja että nykyinen seurakuntaelämä, itse asiassa suurine puutteineen, koskien lämpimiä henkilökohtaisia suhteita paimenen ja lauman välillä, helposti johtaa siihen, että se (lauma) alkaa kaivata uskottavampaa kristillistä kanssakäymistä. Tätä ei voida kieltää.)

Näin on ”lukijoiden”, kärsimysten kautta luotava edistyvä ”herätys”, ainoana ja välttämättömänä keinona, jotta säästyisi; - toisaalta ikuiselta kadotukselta, mutta joka toisaalta on aiheuttanut arveluja ja epäilyjä, joka on usein päättynyt mielenvikaisuuteen, murhiin tai itsemurhiin.
Se on myös johtanut varmuuteen, jolla omavanhurskas tuomitsee kaikki toisinajattelevat kadotukseen, joka myös johtaa siihen, että jatkuva uskon korostus (painotus) kaikkein näkyväisimpänä asiana; ”herättää” ja luo yliuskoa, mikä nykyaikaisten ihmetekojen rinnalla on osoittautunut uppoavan hedelmälliseen maaperään.

Jos senlaatuisia epäkohtia on esiintynyt, tai esiintyy, ja mikäli näiden lausuntojen rinnalla esiintyisi todellista syvää pelkoa (vapinaa), kylmää, laskelmointia maallisuuden eduksi, on se usein laskettu kuuluvan ”lukijaisuuteen”,

(ruotsalaisessa tekstissä tosin puhutaan ”väristä”, mutta koska suomenkielessä ei sellaista ilmaisua tietääkseni käytetä hengellisistä opeista, olen käyttänyt pelkästään muotoa ”lukijaisuuteen”.)

on tämä liike silti tuonut todellista onnea koteihin, ja luonut kirkon piirissä herätyksen uskonnolliseen elämään, jota ei voida, eikä sovi väheksyä.

On hyvä huomioida myös se, mitä ”lukijat” ovat saaneet aikaan vastustaessaan juoppoutta.

Dogmaattisesti (uskonopillisesti) eivät aikamme ”lukijat” erotu kirkon opetuksesta, koska heidän tapanaan tosin on osoittaa hengellistä laupeutta ja hengellistä huolta, mutta he, niin sanotusti – nimenomaan painottavat määrättyjä kristillisen opin lauseita, joita ei valtionkirkon piirissä pidetä kovinkaan tärkeinä.

Monin paikoin esiintyy kuitenkin ”lukijaisuus” lahkolaisuutena, kuten aikaisemmin on mainittu. Se (oppi) kehittää, tai vaatii kirkollista hajaannusta siten, että sen kannattajat, kyseenalaistavat halveksuen, kirkon mahdollisuuksia ylläpitää totisia kristillisiä elämäntapoja, yksin saada jakaa sakramentteja ja periaatteessa välttää valtionkirkon temppeleitä, siihen asti kun joku todistettavasti ”uskova” (tai, niin kuin joskus kuulee heidän sanovan, ”kristitty”.) pappi teille saarnaa.


Epilogi.

Tiedän ja tunnen, että kääntämästäni tekstistä löytyy kielioppivirheitä. Lauseenrakennekin on – sen myönnän, monin paikoin ontuva. Olen kuitenkin ollut erittäin tarkka siinä, että itse asia ei muuttuisi toiseksi.
Puolustan, tätä vaikealukuista käännöstä sillä, että alkuperäinen teksti oli, jos mahdollista – melkein mahdoton ymmärtää sekin.
Se taas johtuu senaikaisen ruotsinkielen monimutkaisista ”ympyröistä” ja tavattoman pitkistä lauseista, joissa pisteet ja pilkut oli sijoitettu ikään kuin ”arvion mukaan”.

Huomatkaa siis, että he, jotka tämänkin tekstin aikoinaan kirjoittivat, eivät ehkä aina olleet ns. ”sivistyneistöä”. Heillä oli puutteita koulunkäynnissä. Pohjalla oli ehkä pari luokkaa kyläkoulua.

Silti, aliarvioimatta heitä, omistivat he Jumalalta saadun viisauden. Vertaa esimerkiksi Johannes Kastajaan! Hän eli korvessa, oli varsinainen ”rääsyläinen”, mutta hänen sanansa puri kuin kaksiteräinen miekka sen aikaisiin ihmisiin.

Siis, käännös on valmis. Varaudun kuitenkin siihen, että jonkin ajan kuluttua ehkä huomaan, että tuo, tai tuo kohta ei ehkä ollutkaan prikulleen oikealla tavalla käännetty.

Kaiken kirjoituksen tulisi saada kypsyä vähintäänkin pari kuukautta, jonka jälkeen sitä taas ryhdyttäisi korjaamaan.

Siis, antakaa anteeksi, mahdolliset kielivirheet ja – mikä pahinta, mahdolliset väärintulkkaukset.
Uskon, että palstan lukijoista löytyy, jos ei aivan varsinaista ruotsinkielen professoria, mutta kuitenkin joku, joka voisi puuttua mahdollisiin virheisiin.

Käännökseni on monen tuskan ja työn täyttämä tulos.

Terveisin: Vanha vaari.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä