Viikkoja 30.. On kauheaa odottaa yksin.. Oon naimisissa ja lapsi on toivottu kummankin puolelta..
Mies tulee töistä, syö sanoo ehkä jotain ainakin kiittää ruuasta ja lähtee talliin korjaamaan jotain.. tulee tallista illalla myöhään, käy pesulla, syö kattoo telkkaa tai on koneella ja alkaa nukkumaan.
Oon niin yksinäinen.. oon sanonu tästä aikasemminkin sille jo.. itekny ja sanonu,että tiiän sillä olevan miljoona hommaa mitä sen pitää hoitaa ja että on kiire.. mutta se saattaa olla ainut aikuinen kenen kanssa puhun koko päivänä.. puhun ja puhun.. ei sitä kyl puhumiseks voi sanoa. Ja kerroin mun miehelle siitä et musta tuntuu,että odotan tätä lasta yksin. ettei sillä oo minkäänlaista mielenkiintoa kysyä esim. miten mä voin, minkälainen päivä. kertaakaan ei oo kysyny,et mitä neuvolassa on sanottu, vaikka oon edellisenä päivänä sanonu,et mulla on neuvola. yleensä oon soittanu ja kertonu et mitä sanottiin. siihenkin vaan tulee vastaus et vai niin.. Ajattelin olla sanomatta enää,et mitä tapahtuu.. Kerran sen mun itkukohtauksen jälkeen ku olin itkeny yksinäisyyttäni niin se kysy seuraavana päivänä et mitä sulle kuuluu.. siinä se, ei sen jälkeen enää mitään mielenkiintoa mua ja tätä tulevaa vauvaa kohtaan.. En tiiä miten mies kokee tän, ehkä se ei edes ajattele koko asiaa, saati ajattele,että tunnen ihteni yksinäiseks. Kyl se joskus taputtaa mahaa tai silittää sitä, mut sekin on aika harvinaista. Oon pyytäny,että hierois mun selkää kun on kipeä, niin lupas yli viikko sitten, eikä vieläkään oo tapahtunu mitään.. Mun pitäis laittaa vauvalle jo valmiiks tavaroita. mutten mä voi kun tarvin siihen mun miestä ku en pysty kantamaan mitään painavaa, saati retuttaa varastosta sitä tänne sisälle. Oon kaks viikkoa sitten sanonu että 12 viikkoa enää laskettuun aikaa ja sanoin viimeks ma että 10 viikkoa laskettuun aikaan.. Missään asiassa tätä vauvaa koskien se ei oo ollu mukana. ei neuvoloissa tai ultrassa.. kaikki oon saanu tehä yksin.. meen vissiin tutustumaan yksin laitokselle.. ehkä meen synnyttämäänkin yksin.. ja tuun taksilla kotiinkin yksin.. Kotona näkee sit lapsen, ehkä ellei oo kiire tai tallissa..
Mies tulee töistä, syö sanoo ehkä jotain ainakin kiittää ruuasta ja lähtee talliin korjaamaan jotain.. tulee tallista illalla myöhään, käy pesulla, syö kattoo telkkaa tai on koneella ja alkaa nukkumaan.
Oon niin yksinäinen.. oon sanonu tästä aikasemminkin sille jo.. itekny ja sanonu,että tiiän sillä olevan miljoona hommaa mitä sen pitää hoitaa ja että on kiire.. mutta se saattaa olla ainut aikuinen kenen kanssa puhun koko päivänä.. puhun ja puhun.. ei sitä kyl puhumiseks voi sanoa. Ja kerroin mun miehelle siitä et musta tuntuu,että odotan tätä lasta yksin. ettei sillä oo minkäänlaista mielenkiintoa kysyä esim. miten mä voin, minkälainen päivä. kertaakaan ei oo kysyny,et mitä neuvolassa on sanottu, vaikka oon edellisenä päivänä sanonu,et mulla on neuvola. yleensä oon soittanu ja kertonu et mitä sanottiin. siihenkin vaan tulee vastaus et vai niin.. Ajattelin olla sanomatta enää,et mitä tapahtuu.. Kerran sen mun itkukohtauksen jälkeen ku olin itkeny yksinäisyyttäni niin se kysy seuraavana päivänä et mitä sulle kuuluu.. siinä se, ei sen jälkeen enää mitään mielenkiintoa mua ja tätä tulevaa vauvaa kohtaan.. En tiiä miten mies kokee tän, ehkä se ei edes ajattele koko asiaa, saati ajattele,että tunnen ihteni yksinäiseks. Kyl se joskus taputtaa mahaa tai silittää sitä, mut sekin on aika harvinaista. Oon pyytäny,että hierois mun selkää kun on kipeä, niin lupas yli viikko sitten, eikä vieläkään oo tapahtunu mitään.. Mun pitäis laittaa vauvalle jo valmiiks tavaroita. mutten mä voi kun tarvin siihen mun miestä ku en pysty kantamaan mitään painavaa, saati retuttaa varastosta sitä tänne sisälle. Oon kaks viikkoa sitten sanonu että 12 viikkoa enää laskettuun aikaa ja sanoin viimeks ma että 10 viikkoa laskettuun aikaan.. Missään asiassa tätä vauvaa koskien se ei oo ollu mukana. ei neuvoloissa tai ultrassa.. kaikki oon saanu tehä yksin.. meen vissiin tutustumaan yksin laitokselle.. ehkä meen synnyttämäänkin yksin.. ja tuun taksilla kotiinkin yksin.. Kotona näkee sit lapsen, ehkä ellei oo kiire tai tallissa..
Vastaukset 8
Vanhimmat
on ihan samanlaista. Mies ei ole ikinä kotona, aina puuhastelee omiaan jossakin. Itse olen päivät yksin kotona ja olen kyllä miehellekkin sanonut että voisi olla välillä kotonakin... Pyysin yksi ilta häntä hieromaan selkääni niin vastasi vaan ettei jaksa ja jatkoi telkkarin tuijottamista..
Aluksi oli puhe että mies tulee synnytykseen mukaan mutta en tiedä onko tulossa, tai haluanko edes ottaa mukaan...
Meitä taitaa olla miljoonia! yhdessä, yksin odottajia..
Jooh, en tiiä.. taidan ehkä pyytää kaverini mukaan synnytykseen.. saa mies tehä omiaan ni ei tartte keskittyä meihin..
Hyvä että joku puhuu ongelmistaan, itselläni niitä ei nyt tämän asian saralta ainakaan ole, ja siitä saan olla kiitollinen.
Ja olen nyt paljon kiitollisempi, kun luin tämän jutun, koska olen melko vaativa, ja näin raskauden aikana olen kovin herkkä ja kaipaan todella paljon huomiota ja läheisyyttä ja keskustelemista. Toisinaan mieheni saattaa olla kovin väsynyt, enkä millään haluaisi päästää häntä päiväunille, koska en haluaisi olla sitäkin aikaa yksin, kun yksi olen työaikana.
Pitää minunkin löysätä, saisin olla kiitollinen ja onnellinen, ja kyllähän olenkin, mutta nyt vielä enemmän.
Jotenkin tuntuu että ap:n mies saattaa olla hiukan peloissaan tai siis jännittää tätä asiaa. Hänen tapansa hoitaa tätä odotusta on kiinnittää huomio kaikkiin muihin asioihin, koska hän saattaa tuntea olonsa epävarmaksi jne.
Jännittää, vastuu pelottaa, kohta vauva on maailmassa, mitä sitten? Kaikilla äideillä ja isillä on varmaan joskus tuollaisia tuntemuksia, joillakin enemmän, ja kaikki hoitavat niitä eri tavalla, en tiedä...
Älä valita.. sulla sentään on joku..
auttaa mutta hassulla tavalla viestisi piristi minua...
Oma mies töissä, lähti eilen ja tulee vasta huomenna ja hieman yksinäisyys ahdistaa. Nyt kuitenkin havahduin että meillä sentään mies on mukana raskaudessa, kiinnostunut vilpittömästi ja huolissaan välillä ärsyttävyyteen asti.
Tiedäks meillä oli sama juttu raskauden alusta saakka. Mulle eka raskaus ja mies kannusti meitä tähän. Olin ihan pihalla, et mikä v***u sitä vaivaa, kun oltiin suunniteltu tää raskaus ja sit se jättää mut täysin yksin. Olin tosi huonossa kunnossa ensimmäisen kolmanneksen eikä se oikein jaksanut minuun kiinnittää huomiota ja mä olin niin voimaton ja kipee etten kertakaikkiaan jaksanut pyytää apua. Se oli kans vaan töissä ja kotiin tultuaan hommas omia juttujaan, istu koneella, katto telkkaria ym. ym. Mulla lisäks kesällä kuukausi ennen raskautta pamahti selkä - välilevypullistuma eli kävely ja pelkkä makaaminen teki kipeää. Se vaan töksäytteli et mä en tee mitään muuta kuin makaan ja valitan ja vihjaili mun laiskuudesta. Eli tätä rataa... Ahdistuin niin ja vihasin koko miestä, kuinka se voi tehdä mulle näin ja kohdella mua niin järkyttävän paskamaisesti! No, tos kuukausi sitten räjähdin! Niin, että naapuritkin kuuli ;) Annoin tulla oikein kunnolla sydämmeni pojasta. Itkin ja huusin ja sanoin et nyt loppu tällainen kusipäinen käytös tai mä lähden ja lujaa ja ei ole sillä enää mitään sanomista siihen ja voi olla varma ettei näe meitä sen jälkeen enää ikinä. Ukko pyöritteli silmiään ja oli ihan pihalla et mistä nyt tulee ja yritti rauhotella, et "älä nyt, sun hormoonit on nyt vaan sekaisin.." No just!! Siitähän mä riemastuin ja sain lisää pökköä pesään. Käskin sen istumaan ja kuuntelemaan kerrankin mitä mulla on sanottavaa tai se saa samantien lähteä lätkimään! Alotin ihan siitä, et yhdessä tää päätös tehtiin ym. ja nyt ollaan tilaanteessa jossa olen yksin ja kipeä ja nyt on aika jolloin eniten häntä tarvitsen ja hän hylkää mut ja vauvansa ja luistaa vastuustaan. Eli vetosin sen syyllisyydentunteeseen. Sit selitin mitä fyysisiä oireita minulla on tähän asti ollu ja mitä paskaa olen häneltä joutunut ottamaan vastaan ja miten henkisesti raskasta tää on mulle ollut. Nyt on aika kun isyys alkaa, ei silloin vasta kun vauva syntyy! Sen kuuluu kantaa vastuunsa ja huolehtia minun hyvinvoinnista koska se takaa myös vauvan hyvinvoinnin. Vetosin sen isällisiin tunteisiin ja kuinka huono isä se on kun kohtelee lapsensa äitiä näin ja antaa meidän kummankin kärsiä. Koska jos äiti stressaa ja on surullinen, vauvakin stressaa. Selitä se ihan fysiologisella tasolla. Tein selväksi että nyt ei puhu hormoonit vaan avovaimosi ja tulevan lapsesi äiti. Sanoin, et voidaan mennä tai MENNÄÄN neuvolaan puhumaan niistä faktoista jotta sekin kuulee ammatti-ihmiseltä jos ei mua usko. Sanoin et kyllä se neuvolan täti sulle vahvistaa että olen oikeasti ollu tosi kipeä ja huonossa kunnossa ja hyvin herkässä tilassa jossa tarvitsen sua enemmän kuin koskaan, etten ole teeskennelly eikä tämä johdu mistään laiskuudesta. Kun nosti kissan pöydälle ja näytti hänelle vähän peilikuvaa millanen se on ollu (ei mitään kohtuutonta vaan faktat faktoina ja muista rauhallinen ääni mutta hyvin painottava), niin oli aika nöyrää poikaa sen jälkeen. Kun tein selväksi hänelle (en siis oikeasti olisi uskaltanut häntä varmaan jättää) etten halua noin välinpitämätöntä miestä rinnalle ja noin huona isää ja esikuvaa lapselleni, niin hän ymmärsi yskän. Juteltiin joku pari kolme tuntia asiallisesti ja kyllä sitä rupes itteäänkin hävettämään ja pyysi kauheasti anteeks. Sen jälkeen vielä muutaman päivän ajan jouduin häntä muistuttamaan, kun hän kotiin tuli, että tarviin häntä siihen ja siihen, ei se kerrasta sitä tajunnut. Jos se alko murista jotain vastaan, niin olin itsevarma ja topakka ja sanoin, et mä tarvitsen sua nyt tähän ja sillä selvä. Kun painotti sitä että häntä tarvitaan ja palkitsin aina suukoilla ja haleilla pikkujututkin ja kiitin aina kaikesta, niin nyt hän tekee heti mitä pyydetään ja antaa huomiota. Joudun tosiaan välillä sanomaan, et voitko ottaa syliin tai huomaa mut ja hymyssä suin hän mielellään sen tekeekin:) Kannustan sua siis mennä puhumaan sille. Älä päästä tänään sitä talliin vaan käske se sohvalle, telkkari ja radio kiinni ja sit annat tulla. Koita silti olla järkevä ettet vaan huuda kuin mielipuoli, sillä yritäthän saada hänet kuuntelemaan ja huomaamaan tarpeesi. Vedot ennen kaikkea hänen rakkauteen sinua kohtaan, syyllisyyteen ja isyyteen ja velvollisuuteen. Jos miehelläsi on yhtään järkeä päässään ja se susta välittää, niin tämä aivan varmasti toimii:) Jos ei, niin kannatta miettiä haluatko jäädä tähän suhteeseen. Mutta muista myös että vaikka sinä kannat vauvan, niin kyllä miehesikin on raskaana ja hänelläkin on niitä ahdistuksen ja pelon tunteita, joten puhu myös niistä, kysy mitä hän tästä kaikesta ajattelee ja mitä hänelle kuuluu. Auttakaa ja tukekaa toinen toisianne. Toivottavasti tästä on apua ja uskallat nostaa kissan pöydälle! Toivon teille kaikkea hyvää ja toivottavasti kaikki muuttuu parhain päin:)
Voi sinua *hali*
En osaa oikein muuta kuin sanoa että yritä puhua miehellesi. Et vaikuta ollenkaan turhasta valittajalle.
Olet jo raskaudessakin niin pitkällä että oikeastaanhan vauva voi syntyä milloin vain, viimeistään 12 viikon päästä. Miehellesi tulee kiire käydä nämä asiat läpi päässään jos ja kun hän ei kerta sitä ole vielä tehnyt. Ei isäksikään yössä kypsytä.
Oma mieheni ei myös osaa oikein olla asian kanssa, ehkä hänenkin mielestä hänen osuutensa alkaa siitä syntymästä. Vaikka valittaa en voi. Kyllä olen saanut apua ja huomiota. Olen nyt viikolla 29. Raskaus on ollut aika helppo, iskias on pahana mutta nyt pärjään kn työt lopetin. Olen myös sanonut miehelleni että en kiusaa häntä turhaan, pyydän apua kun sitä oikeasti tarvitsen. Olen saanut hierontaa ja huomionosoituksia. Mutta mieheni on myös helpottunut siitä ettei tämä raskausaika olekkaan niin "kamalaa" kuin oli luullut. En siis ilmeisestikkään ole kärsinyt mielialan vaihteluista. =)
Suoraan sanottuna en haluakkaan että minua hyyssätään nyt kun kerta itsekkin voin hyvin ja olen pirteä. Joskus vähän naurattaa kun toiset kehuu miten eivät saa kantaa enää kauppakassiakaan kun raskautesti on näyttänyt positiivista. huoh. Jaksaakohan ne miehet oikeasti koko 9 kuukautta kulkea vaimon perässä ja huolehtia ettei tämän tarvitse vain "rasittaa" itseään.
No ok, mutta yritä puhua miehellesi. Sinulla todellakin on miehesi, et ole yksin vaikka siltä tuntuu. Anna hänelle vaikka jotain vastuualueita raskauteen liittyen... kuullostaa ehkä hölmölle mutta meillä toimii. Itse olen aina hermona kun mennään tutkimuksiin yms niin mieheni on siellä se joka kyselee ja pohtii asioita hoitohenkilökunnan kanssa. Sitten kertoo mulle kotona jos multa mennyt ohi. Myös isoimmt hankinnat ja auton vaihto on nyt miehen harteilla.
Paljon voimia odotukseen ja parisuhteeseen!
ennen kaikkea kiitos kaikille jotka vastasitte.. Tää on mun toinen lapsi, miehelle kolmas, eli ensimmäinen yhteinen..
Mulla on alkuraskaus ollu tai noh tuonne 2o viikkoon asti vaikea. oon oksentanu ja ollu tosi huono vointinen, en oo jaksanu tehä mitään. 20 viikon jälkeen on tarttenu oksentaa kerran mut yökkiny oon muutamia kertoja..
tiiän sen että se on tärkeää mitä mies tekee töitten jälkeen tallissa tai pihalla. Että jos jättäis kaiken retuperälle niin ei kauan olis hyvä asua omakotitalossa. Mutta se että joudun kerjäämään sitä huomiota niin se ei tunnu hyvältä.. Oon kyllä paljon miettiny sitäkin,et miten paljon sen käyttäytymiseen vaikuttaa sen exän odottelut.. tai jotain.. tai onko sillä sitten niin kiire saada kaikki valmiiks ennen ku vauva tulee..
Mutta oli tosi ihania neuvoja ja vinkkejä! oikeasti taidan ottaa puheeks ja kysellä mieheltäkin,että miltä siitä tuntuu.. Samoja asioita oon saanu kuulla,että laiska jne ku olin huonossa kunnossa etten jaksanu tehä. mut kyl se sit ymmärti ku näki ja kuuli ku oksensin..
Mutta pitää puhua! =) Kiitos kaikille! =)