Takana yksi pitkä parisuhde ennen nykyistä, jossa koin fyysistä väkivaltaa. Olin koulukiusattu 5 vuotta murrosiän kynnyksellä päivittäin, jouduin sen takia vaihtamaan koulua. Nykyisessä suhteessa ollut 5 vuotta, kertaalleen olen tässäkin suhteessa eronnut petetyksi tulemisen takia.
Olen ollut taloudellisesti tiukilla viimeiset 10 vuotta, elättänyt itseni 18-vuotiaasta saakka. Aloittanut kertaalleen kaiken elämäni alusta. Opiskellut viimeiset 5 vuotta, kaikki kesät töissä. Kaksi merkittävää ystävyyssuhdetta päättyi vuoden sisällä, toinen sairastui henkisesti (narsismi) ja alkoi ahdistamaan niin paljon elämääni, että en voinut jatkaa ystävyyttämme. Yritin apuakin tarjota, mutta sairaudentunnoton kun oli. Toiseen tutustuin ja aluksi vaikutti todella mukavalta, hänellä oli erittäin traumaattinen tausta, lopulta ihmissuhde muuttui monimutkaiseksi kun valehteli, soitteli omien sukulaistensa ongelmista minulle kun olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa, ei sietänyt minulla yhtään naispuolista ystävää ja flirttaili kaikkien miespuoliten ystävien kanssa, sekin ihmissuhde sai jäädä.(Kyseessä hyvin yksinäinen rikkinäinen ihminen).Isäni kanssa en ole juuri koskaan ollut kunnon väleissä, hän on hyvin jyrkkämielipiteinen ja itseriittoinen tyyppi, hän on aina oikeassa. Koskaan en ole häneltä saanut positiivista palautetta mistään asiasta.
Nyt viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut tuntemaan itseni epävarmaksi. En luota enää niin herkästi ihmisiin. Yritän kovasti eteenpäin, saan välillä kuulla äidiltäni negatiivista palautetta milloin mistäkin asiasta, kuten ala jota opiskelen ja on lähellä sydäntäni, on minulle todella tärkeää. Hän on samalla alalla ja on aivan varma, etten tule viihtymään jne. muuta suoraan sanottuna paskaa.
En ole koskaan kokenut olevani mikään äärettömän itsevarma, mutta nykyään murehdin jatkuvasti julkista kanssakäymistäni ihmisten kanssa. (Ulkoisesta olemuksestani en koe huonoa itsetuntoa.) Loukkaanko ehkä jota kuta, ärsytänkö toisia jne. En uskalla puhua avoimesti asioita, koska pelkään, että ihmisiä ei oikeasti kiinnosta tai he eivät halua/jaksa kuulla mitä sanottavaa minulla olisi. Koen siis huonommuutta muita kohtaan. Tunnen itseni äärettömän väsyneeksi ja stressatuksi. Tiedän, että menee vielä muutamia vuosia, ennen kuin voin harkitakaan tässä suhteessa oman kodin hankkimista tai lapsia, niin paljon vielä velkoja maksamatta.
Pelkään tutustua uusiin ihmisiin ja jo olevien ihmissuhteiden ylläpito on minulle työlästä, kun ei tunnu energiaa riittävän enää oman elämän pyörittämiseen. Velvollisuuteni hoidan tunnollisena ihmisenä. Pahinta on kai nämä tunteet, etten enää uskalla enkä varmasti haluakaan kunnolla avautua kenellekään. Nämä kaksi "ystävää" veivät senkin mennessään. Antoivat muka nasevaa palautetta jostakin asiasta mitä olin sanonut tai tehnyt kuukausienkin viiveellä, kiusasivat minua tällaisilla asioilla...onko minulle jäänyt siitä päälle se, että minun on joka hetki pidettävä huoli, että käyttäydyn todella korrektisti, etten vain saisi keneltäkään jälkeen päin asioista kuulla.
Ai millainenko olen luonteeltani?
Todella kiltti ja suvaitsevainen, kuitenkin tempperamenttinen, mutta en riitele ystävieni kanssa enkä helposti hermostu oikeastaan kenellekään. Monesti tukahdutan itseni ja annan kohdella itseäni hieman sopimattomasti, koska pyrin välttelemään konflikteja. Ihailen ihmisiä, jotka ovat vahvoja ja omillaan toimeen tulevia, itsevarmoja. Ajattelen, ettei heidän tarvitse koskaan miettiä miltä he vaikuttavat toisten silmissä.
Minut on tukahdutettu täysin?
Kertokaa hyvät ystävät, mikä minun on hätänä, miksi muutun? Vyöryvätkö kaikki menneet kokemukset käsittelemättöminä niskaani nyt, kun alkaa vauhti hieman tasaantumaan ja seuraava sivu elämästäni on kääntymässä?
Enkö luota enää ihmisiin, kun olen saanut niin paljon paskaa niskaani?
Olen ollut taloudellisesti tiukilla viimeiset 10 vuotta, elättänyt itseni 18-vuotiaasta saakka. Aloittanut kertaalleen kaiken elämäni alusta. Opiskellut viimeiset 5 vuotta, kaikki kesät töissä. Kaksi merkittävää ystävyyssuhdetta päättyi vuoden sisällä, toinen sairastui henkisesti (narsismi) ja alkoi ahdistamaan niin paljon elämääni, että en voinut jatkaa ystävyyttämme. Yritin apuakin tarjota, mutta sairaudentunnoton kun oli. Toiseen tutustuin ja aluksi vaikutti todella mukavalta, hänellä oli erittäin traumaattinen tausta, lopulta ihmissuhde muuttui monimutkaiseksi kun valehteli, soitteli omien sukulaistensa ongelmista minulle kun olin ystävieni kanssa viettämässä iltaa, ei sietänyt minulla yhtään naispuolista ystävää ja flirttaili kaikkien miespuoliten ystävien kanssa, sekin ihmissuhde sai jäädä.(Kyseessä hyvin yksinäinen rikkinäinen ihminen).Isäni kanssa en ole juuri koskaan ollut kunnon väleissä, hän on hyvin jyrkkämielipiteinen ja itseriittoinen tyyppi, hän on aina oikeassa. Koskaan en ole häneltä saanut positiivista palautetta mistään asiasta.
Nyt viimeisen kahden vuoden aikana olen alkanut tuntemaan itseni epävarmaksi. En luota enää niin herkästi ihmisiin. Yritän kovasti eteenpäin, saan välillä kuulla äidiltäni negatiivista palautetta milloin mistäkin asiasta, kuten ala jota opiskelen ja on lähellä sydäntäni, on minulle todella tärkeää. Hän on samalla alalla ja on aivan varma, etten tule viihtymään jne. muuta suoraan sanottuna paskaa.
En ole koskaan kokenut olevani mikään äärettömän itsevarma, mutta nykyään murehdin jatkuvasti julkista kanssakäymistäni ihmisten kanssa. (Ulkoisesta olemuksestani en koe huonoa itsetuntoa.) Loukkaanko ehkä jota kuta, ärsytänkö toisia jne. En uskalla puhua avoimesti asioita, koska pelkään, että ihmisiä ei oikeasti kiinnosta tai he eivät halua/jaksa kuulla mitä sanottavaa minulla olisi. Koen siis huonommuutta muita kohtaan. Tunnen itseni äärettömän väsyneeksi ja stressatuksi. Tiedän, että menee vielä muutamia vuosia, ennen kuin voin harkitakaan tässä suhteessa oman kodin hankkimista tai lapsia, niin paljon vielä velkoja maksamatta.
Pelkään tutustua uusiin ihmisiin ja jo olevien ihmissuhteiden ylläpito on minulle työlästä, kun ei tunnu energiaa riittävän enää oman elämän pyörittämiseen. Velvollisuuteni hoidan tunnollisena ihmisenä. Pahinta on kai nämä tunteet, etten enää uskalla enkä varmasti haluakaan kunnolla avautua kenellekään. Nämä kaksi "ystävää" veivät senkin mennessään. Antoivat muka nasevaa palautetta jostakin asiasta mitä olin sanonut tai tehnyt kuukausienkin viiveellä, kiusasivat minua tällaisilla asioilla...onko minulle jäänyt siitä päälle se, että minun on joka hetki pidettävä huoli, että käyttäydyn todella korrektisti, etten vain saisi keneltäkään jälkeen päin asioista kuulla.
Ai millainenko olen luonteeltani?
Todella kiltti ja suvaitsevainen, kuitenkin tempperamenttinen, mutta en riitele ystävieni kanssa enkä helposti hermostu oikeastaan kenellekään. Monesti tukahdutan itseni ja annan kohdella itseäni hieman sopimattomasti, koska pyrin välttelemään konflikteja. Ihailen ihmisiä, jotka ovat vahvoja ja omillaan toimeen tulevia, itsevarmoja. Ajattelen, ettei heidän tarvitse koskaan miettiä miltä he vaikuttavat toisten silmissä.
Minut on tukahdutettu täysin?
Kertokaa hyvät ystävät, mikä minun on hätänä, miksi muutun? Vyöryvätkö kaikki menneet kokemukset käsittelemättöminä niskaani nyt, kun alkaa vauhti hieman tasaantumaan ja seuraava sivu elämästäni on kääntymässä?
Enkö luota enää ihmisiin, kun olen saanut niin paljon paskaa niskaani?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.