Olen saanut sellaisen kuvan, että ihmiset täällä eivät edes halua "parantua"? Tänne tullaan vain päivä toisensa jälkeen valittamaan ja ihmettelemään miten ujona oikein jaksaisi. Minun ujouteni on sairautta ja olen aloittanut psykoterapian. Olin pienestä pitäen syrjäänvetäytyvä(tietenkin eri asia kuin ujous teidän mielestänne, mutta konkretisoituu ainakin minulle samana). Se syrjäänvetäytyneisyys oli/on sosiaalista pelkoa ja puhumattomuutta muille jne eli aika paljon ne sekoittuvat kaikki ujouden kanssa yhdeksi vyyhdiksi. Ja ujous taas on "luonteenpiirre" jota vähätellään. Vai voisiko michael jackson laulaa : it doesnt matter if ur shy or not. Todennäköisesti hänkään ei pidä YHTÄÄN ujoudesta siitä itse KÄRSINEENÄ. Sillä todella on merkitystä onko ujo vai ei. Miksi sitä ujoutta siis vähätellään.
Tuntuu kuin olisitte hiljaa ujoutenne kanssa kuin hiirulaiset. Niin olin minäkin - liian kauan. Mutta kyllä ne alkoholistitkin hakevat apua liian myöhään yleensä....
JA SILLE JOKA VASTAA VIESTIINI, ETTÄ UJOUS EI OLE SAIRAUS NIIN ÄLÄ ALOITA UUTTA VIESTIÄ VAAN KIRJOITA TÄHÄN SAMAAN JATKOKSI NIIN EI HÄIRITSE MUITA.
Tuntuu kuin olisitte hiljaa ujoutenne kanssa kuin hiirulaiset. Niin olin minäkin - liian kauan. Mutta kyllä ne alkoholistitkin hakevat apua liian myöhään yleensä....
JA SILLE JOKA VASTAA VIESTIINI, ETTÄ UJOUS EI OLE SAIRAUS NIIN ÄLÄ ALOITA UUTTA VIESTIÄ VAAN KIRJOITA TÄHÄN SAMAAN JATKOKSI NIIN EI HÄIRITSE MUITA.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et ainakaan kirjoitustyylisi puolesta kovin ujolta vaikuta...
Kiitos rohkaisusta. Toivoisinpa, että voisin myös tuolla kadulla toimia ujottomasti. Kyllä se on netissä helpompi ilmaista itseään. Vai onko nettiujojakin??
Kyllä muuten on "nettiujouttakin" olemassa, siitä vain taitaa olla hieman helpompi päästä eroon. Valtava itsekritiikki minulla ainakin oli aluksi, lukemattomia kertoja kirjoitin vastineita toisten kirjoituksiin lähettämättä niitä, en kertakaikkiaan uskonut pystyväni järkevästi ilmaisemaan omia ajatuksiani - eikö se ole ujoutta...
Jossain vaiheessa nettiin kirjoittaminen alkoi sujua eli ilmeisesti pääsin voitolle ujoudesta siltä osin. Ehkä myös jonkin verran näistä kokemuksista on ollut hyötyä tavallisessa elämässäkin, aavistuksen verran itseluottamusta olen saanut lisää mutten läheskään riittävästi.
Ikä ja elämänkokemus aivan varmasti auttaa mutta kukapa haluaa loputtomasti odotella, kun on liian ujo niin ei sitä elämänkokemustakaan kovin paljoa kerry - aika loppuu kesken.
Minulle ujous ei ole sairaus, vaikka itse olin nuorena niin ujo että se lipsahti puhumattomuuteen asti. Terapiakäynneistä sain vain traumoja omasta huonommuudestani.
Vuosien aikana olen rimpuillut pahimmasta ujoudesta eroon ihan vain omin neuvoin. Nyt teen paljon sellaisia asioita, joita en pahimpina vuosinani olisi ikinä voinut kuvitellakaan saavani aikaan. Koko ajan kun pitää todistaa itselleen että kaikesta huolimatta olen ihminen kuten muutkin ja että minäkin voin toteuttaa haaveitani, se on eteenpäin ajavana voimana. Silti en aina ole nytkään tyytyväinen itseeni, vieläkin petän usein itselleni asettamani odotukset ja silloin edelleenkin inhoan luonnettani. Nykyisin se on yhä harvemmin vallitseva mieliala, suurimman osan ajasta olen onnellinen ja tyytyväinen itseeni ja elämääni.
Tärkeintä siinä sairaudeksi määrittelyssä ehkä on se, tunteeko olevansa oikeasti ujo, vai kokeeko sen pelkkänä roolina, kuten itse koin.
Ujous lähtee kun on lähteäkseen, ei siinä auta jos muut sanovat "ota itseäsi niskasta kiinni", sellainen vain ärsyttää. Ainoa tapa on itse TOSISSAAN haluta muuttua ja tehdä vähä vähältä jotain asian hyväksi, vaikka kuinka hirvittäisi. Kun onnistuu, tunne on aika mahtava. Aikaa se tosin ottaa, mutta varmasti se antaa paremman olon ja itsetuntemuksen, sekä pysyvämmän lopputuloksen kuin esim. lääkkeillä saavutettu vaikutus.
Lääkkeiden käyttöön en ota kantaa, niitä otetaan sairauteen ja minä en ole koskaan kokenut olevani ujouden takia "sairas", vaikka se onkin elämääni hyvin paljon rajoittanut.