Minun fobiani on emetofobia. Siihen liittyen minulla on myös paniikkihäiriö, joka alkoi ollessani 15-vuotias. Nyt olen 26-vuotias.
Paniikkihäiriö liittyy sosiaalisiin tilanteisiin emetofobian kautta. Eli pelkään elokuvateattereita, linja-autoja, hissejä ym. paikkoja, joissa voi olla muita ihmisiä ja joista ei pääse pois. Pois pääsy tarkoittaa vessaa tai ihan ulos. Eli pelkään joko itse oksentavani toisten nähden tai jonkun toisen oksentavan, enkä pääse tilanteesta pakenemaan.
Välillä fobiani oli aisoissa ja luulin voittaneeni sen. Luin sairaanhoitajaksi ja tein töitä mm. ambulanssissa, jossa kohtasin oksenteleviakin potilaita ja selvisin tilanteista hyvin!
Nyt on elämässä ollut muutoksia, mm. uusi työ. Sain loistavan työtarjouksen: äitiysloman sijaisuuden kirurgiselta vuodeosastolta. Mutta.... Uuden työn opettelu, stressi ja mikä lie ovat aiheuttaneet fobiani hurjan pahenemisen. En ole hyvä hoitaja. En voi toimia ammatissani, koska saan paniikkikohtauksen aina, kun joku potilas oksentaa. Paniikkikohtaukset ovat seuranneet töistä kotiinkin ja taas kuvioon on tulleet kaikenlaiset sosiaalisten tilanteiden pelot, kun koko ajan pelkään oksentavani. Yöunet ovat kärsineet, ruokahaluni on mennyt, koko ajan vain jännitän ja elän paniikkikohtauksesta toiseen. Pelkään mennä töihin. En tiedä, mitä tekisin.
Minulla on mies ja pieni lapsi. Tuntuu, että petän perheeni, jos heittäisin loistavan tilaisuuden hukkaan ja lopettaisin. Luonto ei toisaalta halua antaa periksi, mutta toisaalta elän joka päivä kauhun keskellä ja itsetuntoni laskee maan alle, koska en voi antaa töissä kaikkeani.
Jos joku ymmärsi sepustukseni ja jaksaa vielä asiallisesti vastata, kiitän kovasti. :)
Paniikkihäiriö liittyy sosiaalisiin tilanteisiin emetofobian kautta. Eli pelkään elokuvateattereita, linja-autoja, hissejä ym. paikkoja, joissa voi olla muita ihmisiä ja joista ei pääse pois. Pois pääsy tarkoittaa vessaa tai ihan ulos. Eli pelkään joko itse oksentavani toisten nähden tai jonkun toisen oksentavan, enkä pääse tilanteesta pakenemaan.
Välillä fobiani oli aisoissa ja luulin voittaneeni sen. Luin sairaanhoitajaksi ja tein töitä mm. ambulanssissa, jossa kohtasin oksenteleviakin potilaita ja selvisin tilanteista hyvin!
Nyt on elämässä ollut muutoksia, mm. uusi työ. Sain loistavan työtarjouksen: äitiysloman sijaisuuden kirurgiselta vuodeosastolta. Mutta.... Uuden työn opettelu, stressi ja mikä lie ovat aiheuttaneet fobiani hurjan pahenemisen. En ole hyvä hoitaja. En voi toimia ammatissani, koska saan paniikkikohtauksen aina, kun joku potilas oksentaa. Paniikkikohtaukset ovat seuranneet töistä kotiinkin ja taas kuvioon on tulleet kaikenlaiset sosiaalisten tilanteiden pelot, kun koko ajan pelkään oksentavani. Yöunet ovat kärsineet, ruokahaluni on mennyt, koko ajan vain jännitän ja elän paniikkikohtauksesta toiseen. Pelkään mennä töihin. En tiedä, mitä tekisin.
Minulla on mies ja pieni lapsi. Tuntuu, että petän perheeni, jos heittäisin loistavan tilaisuuden hukkaan ja lopettaisin. Luonto ei toisaalta halua antaa periksi, mutta toisaalta elän joka päivä kauhun keskellä ja itsetuntoni laskee maan alle, koska en voi antaa töissä kaikkeani.
Jos joku ymmärsi sepustukseni ja jaksaa vielä asiallisesti vastata, kiitän kovasti. :)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Unohtuipas kysymysket vauhissa pois. :)
Eli onko kellään tietoa fobioista, miten niihin on saatavissa apua? Voiko niistä ns.parantua tai edes oppia elämään niin, että ne ovat järjen rajoissa? Onko vaihtoehtoni vain sairasloma? En tahtoisi luovuttaa kuitenkaan...
Ja paha sellainen, tai ainaki oli n. vuosi sitten. nyt ollaan viikonloppuna lähdössä perheen kans matkalle ja lentokoneessa pitäisi kestää kolmisen tuntia. Toisaalta omalla kohdallani helpotusta tuo se että matkaseurana on tuttuja ja turvallisia henkilöitä joihin voi sit turvautua. Tuohon on olemassa ihan lääkekuuri ja omalla kohdallani asiaa helpotti se, että nyt tiedän mistä paniikkihäiriö on ns. tullut. Eli tiedän syyn. Tsemppiä sulle, et todellakaan ole ainoa tässä maailmassa! Kerro läheisillesi aina jos alat panikoida ja yritä enemmän kun kovasti ajatella ja keskittyä muihin asioihin. Tärkeetä on myös muistaa, ettet kuole niihin oireisiin. Kaikki on hyvin, kunhan vaan jaksat ajatella ja keskittyä kaikkeen muuhun.
Kuullostaa tutulta :)
Itselläni on paniikkihäiriö ja pakko-oire häiriö myös.
Minä taasen pelkään että sairastun vakavasti tai sairastan jo. Mulla oli aikaisemminkin vastaavaa. Kärsin siitä pitkään, todella pitkään. Se sai mut välttelemään kaikkea, ihan kaikkea. Lopuksi olin niin jumissa etten tiennyt mitä tehdä.
Menin kallonkuristajalle. Tosin aluksi en uskonut edes häntä. :D Huvittavaa sinänsä :D
Mutta sain lääkityksen serotoniini salpaajaa seroxat/optipar. Näiden avulla nousin puolessa vuodessa jaloilleni.
Et ole pettämässä ketään ton takia. Se on mielenhäiriö ja sen saadaan kuntoon kyllä. Parasta on että menet lääkärille ja kerrot myös kotona näistä sun oireistasi. Miehesi ymmärtää varmasti.
Itselläni uusi tämä homma nyt sitten :/
Ei todellakaan ole mukavaa. Aluksi pelkäsin että vaimokkeeni sairastaa jotain vakavaa (maksatulehdus ym.) kun hänellä oli lämpöä. Mentiin lääkärille kaikki ok. No se ei auttanut, se vaan siirty. Pelkään että itselläni on jotain vikana. Selkäkipu (syöpä), mahakipu (maksa) rintakipu (slaagi). Noi saa mun päivän pilalle. Niistä tulee paniikkihäröjä. Sekavuutta ja stressiä, mikä taas saa kierteen aikaan.
Vaikka kuinka yritän ajatella rationaalisesti pelkään silti. Hetkeksi olo voi helpottaa sitten havahdun taas miettiväni jotain kamalaa.
Lääkekaappini on täynnä mitä erilaisimpia itsehoitolääkeitä, joka pikkuvaivaankin haen jotain.
Sain nyt optiparin mutta se lisää aluksi tuskia. silti meinaan syödä sitä koska tiedän sen auttavan myöhemmin :)
et siis ole yksin. Ja elä mieti niitä asioita yksin. Itse olen kertonut puolisolleni kaikki mitä kelaan.
minulla on ollut niin paha jännitystauti nuorempana että en kahvilassa missä ei ollut ketään muita pystynyt juomaan pillimehuakaan, kun kädet tärisivät. myöhemmin tuli paniikkitauti. olen saanut hyvän, vaikkakin jatkuvan lääkityksen vaivaani. ja vointini on paljon parempi. minusta sinun kannattaa harkita menisitkö ihan heti lääkärille ja pyytäisit hyvät lääkkeet. ei kannata pilata ainutta elämäänsä paniikin takia. ja miehellesi kerrot ilman muuta ensimmäisenä, ellei hän jo tiedä. avoimuus on ensiarvoisen tärkeä. kirjoitellaan.
Kannustavista kommenteista!
Olen kyllä monta kertaa mielessäni manannut, että miksi kaikista fobioista mulle piti tulle emetofobia. Kun muuten pitäisin ammatistani. Se on haastava, mielenkiintoinen, joka päivä on erilainen. Mutta fobia ja paniikkihäiriö saavat koko elämäni sekaisin. :(
Olen aiemmin kertonut miehelleni fobiasta. Hän ymmärsi, mutta ei kuitenkaan ottanut sitä ihan tosissaan. Tuntuu vaikealta kertoa hänelle, miltä minusta töissä tuntuu ja miten minusta tuntuu, että menetän koko arjen ja elämäni hallinnan tämän takia.
Olen miettinyt lääkkeitä. En olisi niihin kovin halukas menemään, mutta toisaalta haluan todella kovasti päästä voittamaan tämän ongelmani.
Onko hoitovaihtoehtona vain lääkitys, vai kuuluuko mukaan myös jonkinlainen terapia? Miten lääkitys vaikuttaa?
Itse kärsin myös paniikkihäiriöstä.
Kertoisitko mitä lääkettä olet saanut?
Itse kärsin myös paniikkihäiriöstä.
Kertoisitko mitä lääkettä olet saanut?
Olen 42 v ja jännitän mitä tahansa sosiaalista tilannetta. Saisin varmaan syödä monta purkillista lääkkeitä jos kuvittelisin niistä olevan pitkäkestoista apua.
Olen nykyisin kuitenkin kieltäytynyt kahvista ja teestä esim. työpaikan palavereissa. Eikä se ole ollenkaan hullumpi juttu. Ei kannata syödä lääkkeitä jonkun helvetin kipon takia!!! Jos ei halua ottaa kahvia eikä teetä niin ei kai siitä nyt mitään elinkautista tai teloitusta saa!!!???
En enää kaiken kaikkiaan käsitä miksi kahvittelusta on tehty niin iso numero? Muistelen itseäni silloin kun vielä olin terve; en yhtään kiinnittänyt muiden ruokailijoiden ja juojien käytökseen huomiota. Aina kuitenkin ihmisen muu olemus; onko hän sympaattinen vai luontaan työntävä on se asia mitä itse katsoin.
Minä sairastuin tähän saakelin sosiaalisen paniikkiin kun ensimmäinen avomieheni oli mustasukkainen ja väkivaltainen ja nujersi itsetuntoni jo ollessani 25 v.
Mutta nyt olen 42 v ja läpikäynyt kaikenlaista ja sen tiedän että lääkkeet ei ole mikään hyvä juttu!
Tämä elämä on meidän eikä meidän tarvitse pitää mitään kippoa kädessämme jollain tietyllä hetkellä!!!
se on ollut tosi hyvä aine. annostus 40mg.
moi.
mulla on ollu 5 vuotta paniikki häiriö joka laukes just samois tilanteis. aina jos jouduin johonki suljettuun tilaan vieraiden ihmisten kanssa. oireita lievitti hieman se kun hakeuduin aina uloskäynnin lähelle. aloin vuosi sitte käyttää cipralexia ja se vei melkein kaikki paniikkikohtaukset mennessään=)