Masentaa ja itkettää tämä yksäisyys. Tää tunne on läsnä nykyään päivittäin. Olen eronnut entisestä suhteestani kohta 3 vuotta sitten. Sen jälkeen olen käytännössä ollut yksin, lukuunottamatta muutamaa yhdenillan juttua, joista mistään ei olisi voinut kehittyä mitään sen suurempaa. Haluaisin niin kovasti taas löytää ihmisen jota rakastaa ja jonka kanssa jakaa elämänsä. Mut tähän mennessä sellasta en ole löytänyt.. En enää ees tiedä missä voisin kenetkään tavata, baareissa on aina vaan ne samat naamat enkä nykyään jaksa edes missään käydäkään... Tuntuu että mua varten ei varmaan oo ketään. Olen 28-vuotias ja tuntuu et kaikki ajatukset perheen perustamisesta ym. mistä olen aina haaveillut ei varmaan koskaan toteudu. Ajattelin ennen että kyllä mulla kolmekymppisenä on pari lasta ja elämä muutenkin mallillaan, mut eipä taida olla... Entistä surullisemmaksi tekee se, kun näkee miten muut lähipiirissä on onnellisessa suhteessa. Vaikka olen vilpittömästi iloinen kavereitten puolesta, niin oma yksinäisyys vaan korostuu ja masentaa vielä enemmän, kun näkee muiden onnen. En tiedä kuinka kauan tätä jatkuu ja kuinka kauan itse jaksan...
Yksinäisyys masentaa
mimosa28
91339
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kiitos kun avauduit tänne palstalle. Se kyllä ahistaa kun 28-vuotiaana on yksin ja osalla kouluaikaisista kavereista on jo 2-3 lasta. Kyllähän sitä miettii että miksi haaveet eivät toteutuneetkaan. Ehkä omalla kohdalla onkin tarkotettu etten siirrä enää näitä huonoja, masennukseen taipuvaisia geenejä seuraavaan sukupolveen. Koetahan elää sinäkin vaikkei sitä rakkautta oliskaan. Nykyään on hyviä troppeja turruttamaan näitä kaipuuntunteita. Nehän ovat vain tunteita..
Itse kun aloin syömään masennuslääkkeitä niin huomasin että ne turrutti tunteet. Sitä ennen mua ahdisti niin että se tuntu ihan fyysisenä kipuna rinnassa. Muutenki sydäntä särki millon mistäki syystä. Se turra olo oli aivan mieletön helpotus siihen aikasempaan olo tilaan.
kaikenlisäksi jaksaa usein muistuttaa minua "miehettömyydestäni" ja siitä että kyllä ne lapset pitäisi ennen kolmeakymppiä hankkia. Luulisi näinkin läheiseltä ihmiseltä löytyvän enemmän kannustavuutta ja positiivisia ajatuksia... En tiedä tekeekö hän sen ilkeyttään vai vaan ajattelemattomuuttaan, mutta kyllä tommoset kommentit pahalta tuntuu.
En minä ainakaan vielä jaksais ilman mielialalääkitystä. Eikä sitä tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Voi olla että joskus voin nämä jättää tai sitten syön niitä lopun elämää. Sou not, kunhan hyppy kulkee!
Onhan se hienoa että kuitenkin monilla on elämässä onnea, rakkautta, läheisyyttä, turvallisuutta, rakastava syli.. Ei täällä ole kenenkään hyvä olla yksin. Nainen kaipaa miestä, ja mies naista. On aina kiva nähdä onnellisia pareja ja kuulla kuinka on rakennettu yhteistä "pesää". Onhan se yhteiskunnallekin mielestäni taloudellisempaa kun monet ihmiset asuvat yhdessä, tarvitsevat kenties vähemmän psykiatrista hoitoa ja mikä tärkeintä, synnyttävät ja kasvattavat uusia suomalaisia lapsia :).
Minulla on kaksi hyvää ystävää. Toinen antaa päiviini potkua ja toinen rauhoittaa illalla. Nyt on aika mennä levollisille unille tämän rauhoittavan kanssa :).
"Päivä päivältä vain, petyin siihen mitä sain, näissä pyörteissä maan hulluuden. Sielu haurastunut, mieli maahan taipunut, onko aina vain osa ihmisen.." (Päivä päivältä vain)
Pystyn jotenkin elämään asian kanssa, mutta se mikä harmittaa on ystävieni "tahdittomuus". Sinkkuystävä kelpaa kuuntelevaksi korvaksi, mutta esimerkiksi ne, joilla on jo lapsia, kuvittelevat ettei sinkuilla ole oikeasti ongelmia, että helppoahan se on elämä kun ei ole lapsia jne. Joten omaa pahaa oloaan on vaikea purkaa kellekään. Joskus muut ihmiset saavat itseni tuntemaan hieman lapselliseksi, että kun en ole pystynyt vakiintumaan tai ylipäätänsä mitä mä elämästä tietäisin kun ei mulla ole lapsia.
Mutta välillä tuntuu, että tiedän enemmänkin. Tiedän sen, mitä on kun kukaan ei välitä tai miltä tuntuu kun on joutunut jo nuorena kokemaan ryhmästä hylkäämistä etc. Monet lapsuuden ja nuoruuden aikaiset kokemukset ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että olen nyt yksin. yritän kuitenkin pysyä toiveikkaana. Vaikeaahan se on, mutta ei tähän oikein muukaan auta.
Oletko miettinyt millainen itse olet? Miksi muuten erositte? Monta on "muutama" yhden illan juttu? Kelpaat sä näemmä ainakin sellaiseksi. Mitä sä olet tehnyt sen miehen löytämiseksi? Mistä sä olet etsinyt, muualtakin kuin baareista?
No niin, nyt vain reippaasti deitti-ilmoitusta nettiin ja sitä kautta tapaamaan miehiä!
Minä nimittäin tapasin nykyisen mieheni (ja itse asiassa eksänkin) netissä ja siksi suosittelen sitä muillekin. Varsinkin jos baareista ei tunnu ketään sopivaa löytyvän. Pari kaveriakin on löytänyt elämänsä miehen netistä, yksi tällainen pariskunta meni juuri naimisiin.
Vinkkinä vielä että nettiä kannattaa käyttää vain kontaktien syntymiseen, eli kovin pitkään ei kannata alkaa kenenkään kanssa kirjoittelemaan ennen tapaamista. Yksi parhaista nettitreffeistäni oli sellainen että mies vastasi minun ilmoitukseen ja sovimme treffit samalle illalle :) Silloin näkee heti synkkaako.
Älähän vielä sure tulevaa, kun ei koskaan siitä vielä tiedä. Itse olin myös aikoinani vastaavassa tilanteessa: ei ollut poikaystävää ja kaikki tutut samanikäiset naiset olivat jo seurustelleet vuosikausia. Ajattelin, että varmaan minusta sitten tulee vanhapiika. Mutta elämä heitti kuin heittikin peliin 29-vuotiaana nykyisen mieheni. Tätä nykyä meillä on 2 lasta, joista ensimmäisen sain 34-vuotiaana. Ei kannata peilata omaa elämäänsä muiden elämään. Voi olla, että moni ystävistäsi on jo eronnut, kun sinä aloitat uuden oman elämäsi. Niin on minunkin ystävilleni käynyt. Niistä, jotka aloittivat seurustelemaan nuorena, on joku ehtinyt jo aloittamaan neljännen miehen kanssa. Rauhassa hyvä tulee. Ehkäpä sitä järkeä on enemmän päässsä, kun aloittaa vanhempana seurustelun. Lisäksi kun vanhempana tekee lapsia, osaa niistä ehkä nauttia enemmän kuin nuoruuden huumassa. Nauti vaan nyt vielä siitä, kun sinulla on aikaa omalle itselle ja saat tehdä mitä haluat. Silloin kun lapsia tulee, tähän ei ole aikaa. Katselet vaan avoimin mielin vastaan tulevia miehenköriläitä, etkä krantustele liikaa.
..eiku 29v.
Tää on just tätä.. "Nauti vaan nyt vielä siitä, kun sinulla on aikaa omalle itselle ja saat tehdä mitä haluat". Tuota minäkin olen saanut kuulla. Tarkoitatte tietysti hyvää, mutta ei se jotenkin lohduta kun kaipaa rakkautta ja toista ihmistä. Ja miksi jotkut tuntuvat löytävän helposti parin, ja minulla ja monella muullaakaan se ei onnistu millään? Okei, uskon että mullekin on olemassa joku aivan ihana nainen, mutta ei ole tapahtunut vielä kohtaamista. Eihän tässä olisi hätää jos olis 20 mutta kun on jo 29.. Naisten on mielestäni helpompi löytää kumppani koska monet miehet ovat päällekäyvia ja aktiivisia iskemään ujojakin naisia. Eikä kuten minä, hieman ujo.