On paljon helmpompaa mennä ostamaan kaupasta kaljapäkki(jos on rahaa) kuin raitistua. Vaikka pitäisi olla vaan ''päivä kerrallaan'', niin en voi sille mitään, että mietin koko ajan pidemmälle, puolen vuoden tms. päähän ja oon aika varma että lähen taas kupittelemaan jossain vaiheessa. Ja viimekskin kun mulla meni överiksi, join tiukkaa. Ajattelen vieläkin, että jos ottasin pelkästään olutta niin kaikki menis ihan ok. Tosin on mulla kokemusta siitäkin, miten keskarista tulee tosi känniin. Join korillisen tosi nopeesti ja sehän oli melkein sama kun ois juonu tiukkaa. Mutta silti, ei oo halua luopua viinasta, vaikka oon kaikkea paskaa dokaamisella onnistunutkin aiheuttamaan itselleni ja muille. Mutta en enää halua tietenkään mitään ikävää tapahtuvan ja käyn ryhmissä ja pyrin olemaan selvinpäin päivän kerrallaan. Eikä mulla just nyt ole suurempaa juomahimoa, mutta kun tulee joku tapahtuma, esim. uusi vuosi tms. Tai kesä ja ''terassikelit'' yms. Jotenkin tuntuu että elämä menis hukkaan raittiina! Tässä vähän rehellisiä ajatuksiani. Toki tajuan, että sillonhan elämä vasta hukkaan meneekin, jos vaan spugeilee eikä saa mitään aikaseks. Mutta haluaisinkin oppia ''kohtuukäyttöä''. Kuka sanoo että minä olen alkoholisti? Minä itse. Ei kukaan muu.
Raitistumisen vaikeus
Oolofi
242231
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
pisteet siitä.
Minun täytyy tunnustaa, etten ole koskaan oikein hyvin omaksunut "päivä kerrallaan" -ajattelua, kun ei elämää voi muutenkaan elää päivä kerrallaan. Kyllä minun pitää jo tänään tietää, mistä otan ensi kuun vuokrarahat, ja tänään tehtävä töitä sen eteen, että keikkaa riittää ensi kuulle ja ensi vuodelle jne. Eli suunnittelen kyllä koko ajan tulevaisuutta, siihen ei vain liity millään tavalla alkoholi. En edes ajattele, että "sitten teen RAITTIINA niin-ja-näin" sen enempää kuin ajattelisin ottavani, asiaa ei vain yksinkertaisesti tule ajateltua.
Onhan se tietenkin vaikeaa opetella elämään päivää kerrallaan, kun kuitenkin joutuu tekemään erilaisia "pitkän tähtäimen" ja "lyhyen tähtäimen" suunnitelmia tulevaisuuden varalle.
Minnesota-hoidossa tuo asia tuli eteen päivittäin, kun todettiin että "minulla on vain tämä päivä, huomista ei vielä ole".
Siinä yhteydessä opin, että tärkein on juuri tämä päivä, koska eiliseen en enää voi vaikuttaa, ja huomista en vielä ole saanut.
Voin tehdä suunnitelmia huomiseksi, mutta niitä pitää voida tarvittaessa muuttaa. Mutta se mitä teen tänään, jää sellaisenaan historiaan.
Tarkoitan, että minun pitääkin suunnitella, että mistä otan ensi kuun vuokrarahat, ja joudunkin tekemään asian eteen töitä jo nyt. Sehän kuuluu normaalin ihmisen elämään, sillä sitä juuri on raittius.
Eri asia on mielestäni sitten tuo mantra "päivä kerrallaan".
Silloin kun itse jätin benzot , jouduin jonkin aikaa todellakin elämään jopa yhden vartin tai tunnin kerrallaan.
Se oli se aika jonka keskityin olemaan ilman, ennenkuin annan itselleni luvan "retkahtaa" ja napata benzon.
Vasta raitistuneella on ihan samanlaisia ongelmia alkoholin suhteen, ja silloin "päivä kerrallaan" ilman alkoholia on ihan riittävän pitkä tavoite. Pitempi, jopa loppuelämän pituinen raittius olisikin jo ennustajan hommia. Varsinkin kun juova alkoholisti haluaa aina ratkoa koko elämänsä ongelmat kerralla, ja lopettaessaan juomisen hän haluaa heti kerralla olla todella kauan raittiina. Eli hän ei halua elää tätä päivää, vaan paljon kauempana tulevaisuudessa.
Tästä taas päästään "tulevaisuudessa elämiseen". Joillain ihmisillä on sairaalloinen tarve elää eräänlaista "sitten kun"-elämää. Aloitan laihduttamisen sitten kun... tai lopetan tupakan polton sitten kun... lopetan ryyppäämisen sitten kun... Tämä on yksi tapa paeta elämää, eli tätä päivää. Tällaisillekin ihmisille tekisi todella hyvää opetella elämään päivä kerrallaan.
Aiheesta on Tommy Hellsten kirjoittanut ihan hyvin, mutta sinä et tainnut kuulua hänen ihailijoihinsa...
tunnen liiankin hyvin, syyllistyn siihen edelleen. Mutta yhä enemmän alkaa painaa mieltä myös se, ettei sitä "sitten kun" -elämää joissakin asioissa koskaan enää voi tulla. Tietyt valinnat on elämässä tässä iässä jo tehty ja jokainen valinta on sulkenut oven joltakin toiselta. Se ei tarkoita menneiden valintojen märehtimistä vaan sitä, että joutuu usein oivaltamaan, että "niinpä, tuokaan ei ole enää minulle mahdollista"
Minä olen vasta aloittamassa tätä "päivä kerrallaan"-elämää alkoholin kanssa, mutta voin vain sen sanoa, että turha ajatella muuta kuin tätä hetkeä itsensä parantumiseen suuntautuvalla hetkellä. Siis olen alussa, taas. Monta kertaa olen yrittänyt yksin juomattomuutta ja monta kertaa olen pettynyt itseeni. Nyt järeät keinot eli hoitoon meno on se ainoa, josta saan askellaudan eteenpäin.
Huomiset hommat ja tulevaisuus pitää ajatella, tottakai, mutta nyt olen niin itsekeskeinen, että todellakin ajatukseni ovat vain tässä päivässä ja siinä, että voin olla ilman alkoholia. Näin aluksi ja sitten kun saan voimia, voin ajatella muutakin joskus.
Yksi asia kerrallaan ja nyt ainakin minulla on tämä itseni tervehdyttäminen ja jollain tavalla raiteille saaminen kaikkein tärkeintä. Muusta en niin piittaa.
Rakkaus onkin aika kinkkinen asia käytännössä, josta T. Hellsten kirjoittaa mielestäni viisaasti.
Ensin pitää osata rakastaa itseään tarpeeksi, mutta ei tarkoita itserakkautta. Sekö on sitä "sitten kun"-elämää?
Tuskan kun saisi pois elämästään, niin siinäkin olisi jo jotain. Sitten minäkin voisin alkaa "suorittaa" yhä enemmän ja tulla tärkeäksi itselleni ja ennenkaikkea muille. Mutta siitähän tämäkin sai alkunsa, yritin, yritin ja uuvuin.
kun on esim puolivuotta juomatta se on jo saavutus. Sitten kun ottaa niin huomaa että pienestä määrästä tulee jurriin ja fyysinen krapulakin tulee mitä ei tullut itellä vuosikausiin. Sitten ne määrät vaan putoo ja juomisten väli pitenee ja yht äkkiä huomaa että voi mennä parikuukautta ihan kummasti ja sitten jossain kaverin varpajaisissa ottaa tai synttäreillä.
Ihan turha yrittää raitistella jos haluaa vielä juoda. Se on tosi raskasta kun ikään kuin odottaa. Juotava on ja maisettava välillä että maistuuko.
Mulle juominen on nykyään sitä, että VAIN SEURASSA JA HYVÄÄN OLOON!!!
Pakko ei ole sitäkään
Oli minullakin aikoinaan..
*Jotenkin tuntuu että elämä menis hukkaan raittiina!*
Tuo on kai juuri se alkoholisoituneen mielen
kuningaspultti, joka pitää kiinni juomisessa.
Siitä luopuminen on kuin tulisesta rakkaudesta
luopumista..
Mutta se on harhaa. Varmaan minäkin tiesin jossain
syvällä mieleni terveissä sopukoissa sen olevan
väärä ajatuskulku, assosiaatio..mutta kyllä sen purkamiseksi sai tehdä helvetinmoisen duunin..näin jälkeenpäin ajateltuna joskus ajattelee, että mikä piru siinä itsessään selvässä asiassa oli niin vaikeata..mutta sitähän se on..alkoholismia, tila jossa ei pysty ajattelemaan vapaasti..
Tsemppiä oolaf!..olen lukenut kirjoituksiasi täältä..ja olet ainakin itsellesi rehellinen
henkilö ja aikalailla fiksuntuntuinen kaveri..uskon että sun tulee vielä käymään hyvin..:)
Tämä on vähän veitsenterällä oloa koko ajan.
Perjantaina je eilen ajattelin, että menen vähän ennen 21. kioskille ja ostan vain kaksi isoa tölkkiä olutta, jotta en ehdi sitten hakemaan uutta. Hikoilin vähän ennen ysiä ja kärvistelin oikein ja en mennyt kiskalle. Kun "valomerkki" tuli, laski pulssikin. Jos olisin hakenyt ne kaljat, niin kohta olisin jo sovitellut hippasvaatteita ylleni ollut kapakassa ja parhaassa tapauksessa jatkoilla aamuun asti. Nyt on hyvä olo kun en tehnyt niin.
Palkitsen nyt itseäni suklaalla ja kahvilla. Jos ei olisi flunssan tähteitä vielä jäljellä, niin lähtisin nyt sauvakävelylle, mutta parempi kai vain kattella telkkua ja rauhoittua.
Ensi viikolla onkin sitten tapaaminen päihdelääkärin kanssa ja hän päättää (myötävaikutuksellani) onko minun paikkani avohoidossa vai menenkö ineen kuukaudeksi. Vähän jännittää ja pelottaa. Tai oikeestaan pelottaa ihan kamalasti, jos totta puhutaan... Samalla on hyvä fiilis, että otan konkreettisen askeleen, enkä ihan yksin koeta olla raitis. Siihen en näy pystyvän kotikonstein, vaikka olen kokeillut hirvittävän monta kertaa ja pettymys itseen on sen jälkeen kerta kerralta hirveempää.
Kohtuukäyttöön tuskin pystyn, enkä siitä edes haaveile. Pakko vaan kekkereillä täräyttää kaikille, etten juo nyt. Sitten eivät maanittelekaan niin paljon ja ymmärtävät (ehkä).
Jos en olisi ollut tällainen juhlien "ilo" koko ikäni, niin tuskin kukaan edes huomaisi kieltäytymistäni, mutta kun minä olen aina ollut se, joka satavarmasti lähtee ekana baariin ja jatkaa ja jatkaa.
Eipä siinä mitä, jos juomiseni olisikin aina vaan seurallista, mutta viime aikoina olen alkanut juoda yhä enemmän nimenomaan yksin ja vähän välitän mille näytän. Töihin ja muihin pakollisiin olen vielä pystynyt, mutta en ihan täydellä teholla ja alamaissa olen turhan usein.
käyntiin. Pelkoa päin meneminen on oikeaa rohkeutta. Olet oikealla tiellä, sinulla on hyvät mahdollisuudet selvittää ongelmasi.
Kummasti sitä kaipaa rohkaisua nyt kun on heikoilla. Vahvana olen pitänyt itseäni aina, mutta ehkä väärin perustein. Todellista vahvuutta on myöntää olevansa heikko. Siinä kohden on vielä opinnot kesken, mutta alan päästä jyvälle.
Kaikki on vielä niin sekaisin päässäni ja hermot riekaleina, mutta uskon selviäväni tästä ja KUN selviän, ei oikeastaan mikään enää voi hetkauttaa minua negatiivisessä mielessä. Luotan tulevaan, sillä tätä oloa en voi jatkaa. Pohja on saavutettu, vaikka kauan siinä meni ennenkuin uskoin.
Just viikonloppuisin se iskee. Pitäs niinku tehdä jotain, ettei elämä mene hukkaan. Se elämä kun tuntuu menevän hukkaan, jos istuu ihan rauhassa kotona ja tekee jotain järkeviä juttuja. Mä tiedän ton fiiliksen jo etukäteen, joten olen kehittänyt viikonlopuiksi jotain mukavaa ja itseäni palkitsevaa. Katson hyvän elokuvan, syön hyvin, hoidan itseäni, luen, kirjoitan päiväkirjaa ja huomaan, että olen pystynyt vahvistamaan näin myönteistä käyttäytymismallia. Toistamalla sitä saavutan minulle tärkeitä asioita elämässä. Pysyäkseen raittiina täytyy olla motivaatio pysyä raittiina.
En ole koskaan ollut rapajuoppo, mutta kännissä on tullut tosiaankin törmäiltyä. Lopulta viinasta tuli se pääasia. Ja sitten kun se jäi, oli opeteltava normaalien ihmisten oleminen. Nyt 15 vuoden jälkeen en ole ollenkaan niinkuin normaalit, sillä olen edelleenkin raitis, ja se sulkee minulta tiettyihin piireihin pääsyn. Mutta se ei haittaa..On ihanaa ostaa vaikkapa kauniita vaatteita tai käydä kuppilassa leivoskahvilla, sillä ne rahat säästyvät näihin kun ei juo. Eikä ole muuten kankkusta, ja henkisestikin alkaa kummasti kehittyä ja kohtaamaan ns. omia tunteita, kun ei ole viinaa sitä tapahtumaa estämässä.
Tsemppiä sulle
että sulla Oolofi ei ole sitä motivaatiota kokonaan raitistumiseen, ainakaan vielä. Miten olisi jos yrittäisit sitä kohtuukäyttöä vielä kerran ja ihan tosissasi? Tee päätös että ei putkia eikä korjaussarjoja enää, menet kaljalle kavereiden kanssa ja se jää siihen iltaan. Oliskohan se mahdollista? Nyt saan ehkä kritiikkiä tästä mielipiteestä mutta kun minusta sitä raitistumista kokonaan ei voi pakottaakaan. Oolofihan kävi jo viikkotolkulla palavereissa ja retkahti kuitenkin ykskaks viikoksi ryyppäämään. Ja se tekee varmaan häjyä henkisestikin. Olishan sekin jo saavutus että pystyisi kertakaikkiaan vähentämään radikaalisti ja se putketus jäisi pois. En sitten tiedä kuinka paljon ikäkin tuossa vaikuttaa, Oolofi taitaa olla aika nuori muistaakseni (?) Kyllähän menojalka vipottaa nuorena enemmän elikkä totaalistoppi on varmaan vielä vaikeampaa kuin "meille vanhemmille", jotka ei ehkä enää niin baareissa pyöritä.
Niin, ite hermostuin piletyskausien jatkumiseen aikuiselämässakin, siis opiskeluajan jälkeen ja sitä rataa jatkui muuan vuosi. Kunnes totesin ettei tämä käy. Onneksi on valistus! Mutta kyllä sitäkin päätöstä toteutin hartaasti, repsahtaen ja taas aloittaen meni puolitoista vuotta, apaut. Ottaminen väheni kuitenkin sit hiljalleen, kun keksi enemmän ja enemmän tekemistä juomisen rinnalle ja jaksoi yrittää pysyä vähentämispäätöksessä. Nyt vuoden verran, ylikin, on mennyt hyvin. Viintä joskus ja kaljan himoon ykköstä kylmänä juoksulenkin jälkeen. Lärvejä en oo ottanut aikoihin ja tuntuu ettei fysiikka sitä edes halua. No, tää oli mun tarina, toisilla toisenlaisia.
Niin, oon 24 ja mun alkoholinkäyttö on ollut jotain 4 vuotta sellasta, että pari viikkoa kännissä, pari viikkoa selvänä. Noin niinkuin keskiarvoisesti tms. Pisin raittius oli tuo elokuu tuossa, kävin joka päivä palaverissa ja syyskuun alussa halusin sitten lähteä dokaamaan. Tai siis lähdin. Nyt 11. raitis päivä menossa. Mutta mun mielestä on ihan turha laskea päiviä, kun suunnitelen jo nyt seuraavaa ryyppykertaa. En tiedä oonko jotenkin tyhmä vai mitä, mutta en meinaa millään hyväksyä ajatusta absolutismista. Vaikka kännissä nimenomaan on sattunut hirveitä asioita.
hyväksy ajatusta absolutismista niin ei susta absolutistia tule. Voit sinnitellä varmaan viikkotolkulla selvinpäin mutta ennemmin tai myöhemmin tartut taas pulloon. Niinkuin sanoitkin, että seuraava ryyppykerta pyörii taas mielessä. Ja retkahdus on sitten ehkä aika raju ja morkkis sen mukainen. Sun pitäisi saada tuo putketus loppumaan koska se on huono homma fyysisesti ja ennen kaikkea henkisesti, senhän tiedät itsekin. Pysyykö kaveritkin sitten kelkassa kun ryypiskelet sen viikon-pari vai juotko yksin?
Juomista pitäis katsoa minelta kantilata, ei vain on/off!
Tossa mielestäni tämän palstan paras ketju mitä koskaan ollut:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4000000000000036&posting=22000000023802740
Jeps, tätä rataa justiin se meni. Ei meinannut hyväksyä elämää ilman viinaa. Mutta ihminen oppii, uskotko ja ikä armahtaa. Nuorempana jaksaa vetää kaksin käsin. Nyt kun lopulta oon oppinut olemaan ilman, ei edes tee mieli. Usko Oolofi vaan ja jatka taistelua, se kannattaa.
Tuollaisia neuvoksi vakavan sairauden kanssa painivalle ihmiselle!
oli alkoholismi Oolofilla sitten sairaus tai ei niin kyllä viinanjuomisen lopettaminen edellyttää omaa päätöstä ja motivaatiota, ilman sitä ei pääse mihinkään. Ei sitä Oolofin puolesta voi tehdä AA tai lääkäri. En mä ainakaan näkisi huonona sitä, että hän pystyisi edes kohtuullistamaan ryyppäämisen tässä vaiheessa. Mitkä sitten olisivat omat neuvosi?
opetella kohtuukäyttöä, kun olet noin nuori. Tosin koskaan et tiedä, kuinka paljon sitä aikaa on. Tuttu mies (sinua paljon vanhempi mutta ei mikään ikäihminen) tempoili aikansa alkoholin kanssa, kävi psykiatrilla ja sai vahvistuksen sille, ettei hän mikään alkoholisti ole, joten jatkoi putkijuomista. Välillä pitkiä selviä kausia. Yhden putken aikana löydettiin ojasta tajuttomana, oli kaatunut ja lyönyt päänsä. On nykyisin kroonikko-osastolla. Hyvänä päivänä muistaa kuka on ja tunnistaa vieraansa, huonona ei (tai ehkä se on päinvastoin, eli armeliaampia ovat ne päivät kun ei muista).
Mutta jos kohtuukäyttöä haluat niin silloin sinun pitää kokeilla kaikkia niitä tahoja, jotka kannustavat nimenomaan siihen; Taitolaji-ryhmiä, A-klinikkaa, lääkäreitä.
Tuo ikäjuttu on aika mielenkiintoinen. Mikähän on yleensä ikäjakauma AA:ssa, A-klinikoilla tai muissa paikoissa alkoholiongelmaisille? Jotenkin itsellä on sellainen kuva että ongelmaan apua hakevat olisivat vähän vanhempaa ikäluokkaa, lähempänä neljääkymppiä ja siitä ylöspäin. Tosin mahdollisimman aikaisin pitäisi tuo ongelma tajuta, moni antaa mennä vaan nuoruuden hurmassa ja sitten 10 vuoden päästä onkin kusessa. Moni kyllä varmaan järkiintyykin ja homma rauhoittuu itsestään.
mun alkaa absolutistiksi. Mulla on ollu pahoja viinamyrkytystiloja.
... niin kauan kuin kykenet. Yritä ajatella muuta kuin viinaa. Jos yrität kohtuukäyttöä, niin käsistä se mopo lähtee kuitenkin, kuten on lähtenyt niin monet kerrat ennenkin. On aivan turha uskotella muuta. Kohtuukäyttöä ongelmakäyttäjälle suosittelevat ovat yleensä juovia alkoholisteja, joiden olo jotenkin paranee kun saavat muitakin vedettyä samaan suohon.
Retkahduksia tulee kaikille, mutta niiden ei pidä antaa lannistaa, vaan heti uutta täysraittiusputkea päälle.
....linkkivinkki:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=97&conference=4000000000000036&posting=22000000021492385#22000000021492385
Itse tosin kirjoittanut omasta kokemuksestani,mutta yksi muiden joukossa!
Alkoholista luopuminen kokonaan on jotain niin yksinkertaista mutta niin saatananmoisen vaikeata. Nousuhumala on jotain niin ihanaa ettei mikään.
Ajatella, emme pysty nauttimaan elämästä ilman myrkkyä. Sairasta. Sama juttu on tupakan kanssa. Elämä menee aivan päin vittua mutta kun saa sen tupakan, niin ah ihana autuus, kaikki onkin hyvin. Ja sitten kun on tumpannu sen tupakan niin alkaa hirveä itseinho.
Itse olen päättänyt olla loppuvuoden ainakin ilman tupakkaa ja alkoholia, vaikka sitten saatana hampaat irvessä. Aion palauttaa elämänintoni takaisin- ILMAN MYRKKYJÄ.