Ollaan kolmikymppinen aviopari ja yhdessä ollaan oltu onnellisesti yli 10.v. Toivotun ja suunnitellun lapsemme pitäisi kohta syntyä.
Miehelle on iskenyt viimehetken paniikki. Hän on sanonut että isäksi tulo ahdistaa ja että hän pelkää että alan "orjuuttaa" häntä. Kysyin mikä siinä ahdistaa ja että mitä hän oikein tarkoittaa tällä "orjuuttamisella", hän ei osannut vastata.
Mies ei halua puhua vauvasta ollenkaan enää. Vielä raskauden puolivälissä keskustelimme kaikkea vauvasta ja hankimme tarvittavat tarvikkeet valmiiksi. Olen innoissani ja puhun esim. että "kohta meidän vauva syntyy" niin mies ei ole yhtään iloinen. On jotenkin vakava, ei puhu mitä ajattelee.
Seksi loppui miehen puolelta siihen kun raskaustesti näytti positiivista. Itse olen ollut koko raskausajan todella halukas. Sanoin ettei seksi vahingoita vauvaa mitenkään ja näytin tekstiäkin mustaa valkoisella, mutta ei niin ei. Eli 9 kk on mies pitänyt selibaattia, tuskin on mua pettänyt.
Loppuraskaudessa en koe saaneeni juurikaan ymmärrystä tai tukea. Miestä selvästi ärsyttää mun "avuttomuus", eli se etten samalla lailla enää voikaan kannella painavia ostoskasseja ja se etten jaksa lähteä tuntikausiksi shoppailemaan. Olen ihan viimeisilläni raskaana ja miestä kiukuttaa myös esim. se, kun en jaksa kantaa puutarhakalusteita sisälle hänen kanssaan, vaan hän joutuu ne kantamaan yksin. Tiuskii ja huutaa, purkaa muhun jotain tuntojaan.
Mä vaan haluaisin että mun mies olisi yhtä innoissaan vauvasta ja että hän kohtelisi mua kuin kukkaa kämmenellä. Kantaisi ostoskassit, laittaisi ruokaa, hieroisi kipeitä jalkoja, välttäisi kaikkea sellaista joka aiheuttaa mulle pahaa mieltä ja stressiä jne. Mutta tuntuu että häntä ärsyttää jokin minussa? Hän saa mut usein itkemään sanomisillaan, olen tosi herkässä mielentilassa nyt. Miehen mielestä mun pitäisi siivota ja kuurata päivät pitkät eikä olla niin laiska. Miehen mielestä en tee mitään (äitiyslomalla siis), oon laiska paska. En enää jaksa tehdäkään kaikkea niinkuin ennen. Kaikissa oppaissa toitotetaan että viimeisillään odottavan äidin tulisi saada levätä, eikä hän saa stressata turhia. Meillä on siistiä ja vauvan tavarat hankittuna, pestynä ja järjestyksessä. Miksei mies ymmärrä? Mitä hän oikein odottaa multa?
Synnytykseen hän on tulossa mukaan ettei mun tarvitse mennä yksin. Minä taas ajattelen synnytystä meidän yhteisenä kokemuksena, jossa molemmat olemme vastaanottamassa vauvaamme.
Mies juuri sanoi, ettei kaipaa tollasta elämää missä vaan nyhjätään himassa. (Ollaan käyty leffoissa, syömässä, kavereilla, shoppaamassa jne, mutta ei viimeiseen kahteen viikkoon koska laskettu aika meni melkein kaksi viikkoa sitten jo). Hän aikoo käydä harrastuksissaan niin kuin ennenkin. Sanoin että niin minäkin. Siihen mies, että ethän sä voi kun sulla on se vauva hoidettavana. Tähän minä, että niin on sullakin, yhteinen lapsi kun on.
Itken vaan yksinäni ja silitän vatsaani ja puhun sille että "äiti ainakin rakastaa sua ja mummit ja vaarit, jos isä ei rakastakaan".
Miehet auttakaa, mitä ihmettä mun rakkaani päässä oikeen liikkuu? Meillä on aina mennyt niin loistavasti, ollaan oltu oikein ihannepari. Tää viimeinen raskauskuukausi on siis ollut tällaista että joko asioista ei puhuta ja kaikki on hyvin tai jos puhutaan niin sitten riidellään.
Mitä voin tehdä että mun mies muuttuisi takaisin ihanaksi itsekseen? Entä millainen mun kannattaisi olla vauvan syntymän jälkeen että kaikki palautuisi normaaliksi mahdollisimman nopeasti? Antaa miehen käydä niin paljon harrastuksissaan kuin vaan haluaa? Pitää koti tip-toppina? Tehdä ruoat ja hoitaa vauva? Hoitaa vielä itseänikin ja olla hehkeän seksikkäänä lirkuttamassa?
Siis oikeesti, auttakaa!
Miehelle on iskenyt viimehetken paniikki. Hän on sanonut että isäksi tulo ahdistaa ja että hän pelkää että alan "orjuuttaa" häntä. Kysyin mikä siinä ahdistaa ja että mitä hän oikein tarkoittaa tällä "orjuuttamisella", hän ei osannut vastata.
Mies ei halua puhua vauvasta ollenkaan enää. Vielä raskauden puolivälissä keskustelimme kaikkea vauvasta ja hankimme tarvittavat tarvikkeet valmiiksi. Olen innoissani ja puhun esim. että "kohta meidän vauva syntyy" niin mies ei ole yhtään iloinen. On jotenkin vakava, ei puhu mitä ajattelee.
Seksi loppui miehen puolelta siihen kun raskaustesti näytti positiivista. Itse olen ollut koko raskausajan todella halukas. Sanoin ettei seksi vahingoita vauvaa mitenkään ja näytin tekstiäkin mustaa valkoisella, mutta ei niin ei. Eli 9 kk on mies pitänyt selibaattia, tuskin on mua pettänyt.
Loppuraskaudessa en koe saaneeni juurikaan ymmärrystä tai tukea. Miestä selvästi ärsyttää mun "avuttomuus", eli se etten samalla lailla enää voikaan kannella painavia ostoskasseja ja se etten jaksa lähteä tuntikausiksi shoppailemaan. Olen ihan viimeisilläni raskaana ja miestä kiukuttaa myös esim. se, kun en jaksa kantaa puutarhakalusteita sisälle hänen kanssaan, vaan hän joutuu ne kantamaan yksin. Tiuskii ja huutaa, purkaa muhun jotain tuntojaan.
Mä vaan haluaisin että mun mies olisi yhtä innoissaan vauvasta ja että hän kohtelisi mua kuin kukkaa kämmenellä. Kantaisi ostoskassit, laittaisi ruokaa, hieroisi kipeitä jalkoja, välttäisi kaikkea sellaista joka aiheuttaa mulle pahaa mieltä ja stressiä jne. Mutta tuntuu että häntä ärsyttää jokin minussa? Hän saa mut usein itkemään sanomisillaan, olen tosi herkässä mielentilassa nyt. Miehen mielestä mun pitäisi siivota ja kuurata päivät pitkät eikä olla niin laiska. Miehen mielestä en tee mitään (äitiyslomalla siis), oon laiska paska. En enää jaksa tehdäkään kaikkea niinkuin ennen. Kaikissa oppaissa toitotetaan että viimeisillään odottavan äidin tulisi saada levätä, eikä hän saa stressata turhia. Meillä on siistiä ja vauvan tavarat hankittuna, pestynä ja järjestyksessä. Miksei mies ymmärrä? Mitä hän oikein odottaa multa?
Synnytykseen hän on tulossa mukaan ettei mun tarvitse mennä yksin. Minä taas ajattelen synnytystä meidän yhteisenä kokemuksena, jossa molemmat olemme vastaanottamassa vauvaamme.
Mies juuri sanoi, ettei kaipaa tollasta elämää missä vaan nyhjätään himassa. (Ollaan käyty leffoissa, syömässä, kavereilla, shoppaamassa jne, mutta ei viimeiseen kahteen viikkoon koska laskettu aika meni melkein kaksi viikkoa sitten jo). Hän aikoo käydä harrastuksissaan niin kuin ennenkin. Sanoin että niin minäkin. Siihen mies, että ethän sä voi kun sulla on se vauva hoidettavana. Tähän minä, että niin on sullakin, yhteinen lapsi kun on.
Itken vaan yksinäni ja silitän vatsaani ja puhun sille että "äiti ainakin rakastaa sua ja mummit ja vaarit, jos isä ei rakastakaan".
Miehet auttakaa, mitä ihmettä mun rakkaani päässä oikeen liikkuu? Meillä on aina mennyt niin loistavasti, ollaan oltu oikein ihannepari. Tää viimeinen raskauskuukausi on siis ollut tällaista että joko asioista ei puhuta ja kaikki on hyvin tai jos puhutaan niin sitten riidellään.
Mitä voin tehdä että mun mies muuttuisi takaisin ihanaksi itsekseen? Entä millainen mun kannattaisi olla vauvan syntymän jälkeen että kaikki palautuisi normaaliksi mahdollisimman nopeasti? Antaa miehen käydä niin paljon harrastuksissaan kuin vaan haluaa? Pitää koti tip-toppina? Tehdä ruoat ja hoitaa vauva? Hoitaa vielä itseänikin ja olla hehkeän seksikkäänä lirkuttamassa?
Siis oikeesti, auttakaa!
Vastaukset 7
Vanhimmat
mitä sä oikein haluat kuulla? Se, että vaihdat palstaa Lapset&parisuhde tänne, niin luuletko, että ongelmasi ratkeaa täällä? Miksi kirjoitat täällä niin marttyyrimäisesti? Mikset kerro totuutta, että olette miehenne kanssa riidelleet viimeiset 5 vuotta siitä kun sä haluat lapsen ja se ei halua? Mitä sä oikein odotit? Tiesit vallan hyvin ettei miehesi halua lasta, mutta et kuunnellut. Ota vastuu teoistasi ja kanna seuraukset. En halua ollu sulle ilkeä, haluan vaan herättää sut todellisuuteen.
Vai vielä hehkeän seksikkäänä lirkuttelemassa??? Eipä ole juurikaan tullut mieleeni, kun vauva herättää kahden tunnin välein..... -Kun meillä viimeksi rakasteltiin niin minä nukahdin kesken kaiken. No, mieskin sitten lopetti "kesken" ja kiukuspäissään lähti sitten illalla ovet paukkuen. Kun pidetään puutteessa...
Nooo. Aamulla se sitten jo tulikin takaisin hattu kourassa. Ja tarjosinhan minä katuvalle miehelle sopua, päivän töitä, jotka kyllä sitten ihan kiltisti suorittikin. Illalla löydettiin sitten jo se "yhteinen sävel".
Kuulostaa ihan siltä, ettei miehesi alun perinkään lasta halunnut. Keskustelitteko riittävästi lapsen hankinnasta ja erityisesti siitä, miten perheen käytäntöjä muutetaan lapsen synnyttyä? Osa miehistä on saanut kotoaan mallin, jossa isä elää omaa elämäänsä ja äiti yhteistä elämää lasten kanssa. Jos näille miehille ei kerro omista odotuksistaan (osallistuva isä), tulee taatusti ongelmia.
"Osa miehistä on saanut kotoaan mallin, jossa isä elää omaa elämäänsä ja äiti yhteistä elämää lasten kanssa."
- Pitää varmaan paikkansa. Se malli on aika monella miehellä ollut kotonaan, sillä erolla nykytilanteeseen, että se oma äiti ei ehkä ollut palkkatyössä. Silloin on ollut ihan luonnollista, että vaimo teki kotihommat, eikä miehen tarvinnut puuttua niihin.
Nykyään vaan tilanne on se, että äiditkin käyvät töissä, koska yhden keskituloisenkaan palkalla ei elätetä perhettä. Isien pitäisi vaan mielessään tajuta se, että ei voi vain noukkia rusinoita pullasta. Voin näin vuorotyötä tekevänä äitinä sanoa sen, että meillä on ollut molempien pakko tehdä kotihommia, kun ei olla iltaisin yhtäaikaa kotona kovin usein. Miehellä on ollut juuri sellainen osallistumaton isä, joka on ollut paljon pois kotoa.
Meillä oli aloittajan kanssa samantyyppinen tilanne. Lapsen tulo kesti vuosia, ja kun raskaustesti oli lopulta positiivinen, se oli järkytys. Ikinä ei olla ennen sitä, eikä sen jälkeen riidelty niin, kuin esikoisen odotusajan lopussa, mutta tilannepa muuttui, kun isä sai vauvan kainaloonsa.
Silti sanoisin vielä, että se on tuhoontuomittu tie, jossa ruvetaan miettimään, millainen minun pitäisi olla, että tuolla toisella olisi hyvä olla. Puolitiehen vastaanmeno on ihan riittävä taso.
Mies ehdotti mulle lapsen "hankkimista". Ei mulla mitään sitä vastaan ollut, hyvä aika meille. Toisekseen, noi vikat lauseet oli vitsejä että pitääkö mun olla hehkeenä lirkuttamassa ja koti tip top että kelpaa. En siis selittänyt sitä tosissaan vaan vitsinä. Harmi että joku ei ymmärtänyt.
Vielä kesälomalla heinäkuussa mies sanoi että hän haluaa mun kanssa kolme lasta, jos mä vaan haluan. Sanoin että katsotaan nyt ensin tämä yksi :)
Miehen isä oli ja on edelleen sellainen että elää täysin omaa elämäänsä ja hänellä on epäsäännölliset työajat. Tosin, niin oli hänen äidilläänkin. Lastenhoitaja hoisi miestäni kun hän oli pieni :(
Mutta halusin kertoa, että sain asiat puhuttua miehen kanssa ja hän pyysi anteeksi käytöstään. Hänellä on hirveästi stressiä ja kiirettä töissä ja sitten vielä esikoinen tulossa ja se pelottaa häntä hieman (mikä kai on ihan normaalia). Häntä ärsyttää kun minä saan löhötä kotona ja hän joutuu painamaan hommia kovasti. Hän purki muhun ärtyneisyyttään, vaikka tajuaakin että mun kuuluukin nyt levätä. Sovimme että keskitymme olennaisiin asioihin ja unohdamme epäolennaisuudet, kuten esim. että onko koti siisti vai ei.
Kiitos kommenteista.
näitä samankaltasii tilanteita tuntuu olevan aika paljon,ystäväpiiristä löytyy ja itselläkin jonkinlainen...mies muuttui sen jälkeen kun maha alkoi kunnolla näkyy!
no,onneks on nykyää normaali!kai se jonkinlainen säikähdys oli..tai jotain :)
mutta kaikkea hyvää teille KOKO perheelle,ja kuule...kyllä sitä jaksaa seksikkäänä lirkutella vaikka se vauva tuleekin ;=)
Olisi kiva kuulla miten kävi, kun lapsi sitten syntyi.
Meillä on hyvin samanlainen tilanne juuri nyt. Laskettu aika joulukuussa ja miestä ahdistaa, ärsyttää jne. Kuulostaa niin tutulta tuo, että avuttomuus jne. ärsyttää miestä. Mieheni on lisäksi ollut aivan kaamea (ivallinen, halveksuva) välillä kun pillitän hormoonihöyryissäni jotakin. Hän on alkanut juhlimaan kirjaimellisesti kuin viimeistä päivää ja haluaa sulkea kaiken vauvaan liittyvän pois tietoisuudestaan. Oloni on kuin yksin odottavalla! Ei ole kumppania, jonka kanssa jakaa tämä asia.
Sait kommentteja, että olisit muka painostanut miehen mukaan lapsenhankintaan. Kuinka typerää! Siinä puhuu ihminen, joka ei omakohtaisesti tätä prosessia tunne...
Yhteisiä vuosia meillä on takana 7 ja ikämme 32 ja 34. Eli mikään hätiköity päätös ei lapsentekoon ryhtyminen ollut vaan pitkään harkittiin, että ollaanko valmiita. Vuosi sitten alkoi kummastakin tuntua, että ollaan kai. Vauvan tuloon ei kukaan kuitenkaan ole täysin valmis vielä tuossa päätösvaiheessa, sillä asiaan liittyviä ristiriitaisia tunteita ei yksinkertaisesti nouse esiin kuin vasta sitten kun "vahinko" :) on jo tapahtunut. Nuo tunteet tulivat meille kummallekin täytenä yllätyksenä.
Minä heräsin lapsentulon todellisuuteen välittömästi testin näyttäessä plussaa. Olin ahdistunut ja surin "elämän päättymistä". Ajatus kotiin jumiutumisesta tuntui aivan kamalalta (olemme kumpikin olleet aika menijöitä aivan viimeisiä vuosia lukuunottamatta). Mies oli tästä vihainen, mutta minkäs teit, tunteet vain vyöryivät jostakin!
Vauvalehdet kaupan hyllyillä kuvottivat. En tajunnut mitä naiset tuulettivat netissä raskauttaan aivan ekstaasissa. Nämä inhon tunteet ja samalla positiiviset tunteet vuorottelivat aika rajusti.
Harkitsin todella vakavissani aborttia, vaikka raskaus olikin toivottu. Mies oli aivan ehdottomasti aborttia vastaan. Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka yksinhuoltajaksi, kunhan aborttia ei tehdä. Ei sitten tehty.
Nyt olen jo asian kanssa aika sinut, mutta vieläkin välillä palaan "surutyöhön"... Elämän totaalinen muuttuminen on iso kriisi enkä ihmettele, että joku itsekkäämpi mies lähtee tässä vaiheessa lätkimään. Sopeutuminen vaatii kykyä kantaa vastuuta. Voin vain toivoa, että oma mieheni kestää ahdistuksensa, eikä lähde lopullisesti karkuun :(
Miehet eivät ehkä tajua asiaa vielä raskauden alkuvaiheessa niin, että voisivat aloittaa asiaan liittyvän kehityskriisin heti. Heillä paniikki iskee ehkä sitten kun maha todella alkaa kasvaa. Minun mieheni sai ensimmäisen ahdistuskohtauksensa ultraäänessä, mikä tietenkin masensi minua, kun itse olin vasta alkanut iloitsemaan raskaudesta. Todellisuus iski hänen tajuntaansa viimeinkin!
Nainen ei voi raskaaksi tullessaan lähteä juhlimaan "nyt kun vielä voi", kun ei voi juoda jne. Baareissa voi kyllä tupakkalain myötä käydä, mutta kun ei edes energiajuomia saa juoda niin ei se ole sama juttu. Jossain vaihessa alkaa ison mahan kanssa hävettääkin vaikka lasissa olisikin vain mehua... Miehillä sen sijaan ei ole esteitä paniikkijuhlinnalle (paitsi kotona yksin itkevä paksuna oleva vaimoke joka vaatii äijää tulemaan heti kotiin). Alussa ainakin minä olin kamalan ahdistunut miehen menohaluista ja vaadin häntä jäämään kanssani kotiin, mutta nyt olenkin päättänyt, että hemmetti, menköön niin paljon kuin sielu sietää! Hän kun on pyhästi päättänyt, että kun vauva tulee, juhliminen loppuu ja jotenkin uskon häntä.
Luulen, että kriisi on raju kaikille niille, joille elämään ovat olennaisesti kuuluneet ne ihanat villit ja kosteat juhlat... Jos vain biologinen kello ei tikittäisi, olisin ihan hyvin voinut jatkaa juhlintaa vielä seuraavat 10 vuotta. Olen mieleltäni niitä ikiteinejä, jotka vielä tässä "kypsässä" iässä lähisivät mieluusti vaikka Goomille...
Onneksi olen jo tajunnut, että lapsen tulo on ihana ja positiivinen asia. Toista on sitten, kun on sellainen 60-70-vuotias ja joutuu kohtaaman ajatuksen, että elämää on ehkä jäljellä vain 10 vuotta... Siinä sitä vasta on kriisiä!