Nyt on ihan pakko avautua...
Rakastuin rippikouluiässä jo tähän silloiseen poikaan. Vietimme yhdessä yhteensä seitsemän vuotta. Aika oli minulle välillä todella vaikeaa aikaa, sillä tämä poikaystäväni kävi vieraissa. Sain tietää siitä varmuudella muutamia kertoja. Itse olin silloin niin lapsellinen, että päätin kostaa samalla tavalla. Päädyimme useita kertoja yhteen, erosimme taas, päädyimme yhteen ja sitä menoa se oli pitkään. Kunnes aloitin opiskeluni ja vaihdoin paikkakuntaa.
Suhteemme loppui hänen puoleltaan ja emme olleet moneen vuoteen missään tekemisissä sen jälkeen. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olen kaikki nämä vuodet lähes päivittäin ajatellut häntä.
12 vuotta sitten muutin ulkomaille, ja siten emme joutuneet edes vahingossa kasvotusten. Ajattelin sen ehkä tuovan helpotusta tähän välillä niin kovaankin ikävääni. Seitsemän vuotta sitten tapasin varmastikin maailman uskollisimman ja parhaan miehen, joka todellakin palvoo ja rakastaa ylikaiken minua. Olen onnellinen avioliitossamme, mutta kaikesta huolimatta ajattelen tätä vanhaa rakkauttani usein. En voi sanoa tuntevani nykyistä miestäni kohtaan yhtä syvää ja palavaa rakkautta.
Mietin sitä, miksi emme voineet ehkä tutustua aikuisempina. Luulisin sen olleen helpompaa ja etenkin oman käyttäytymiseni toisenlaista. En tiedä. Aikoinaan olin äärettömän mustasukkainen ja siihen oli syytäkin. Joskin on pakko sanoa, ettei oma käyttäytymiseni silloin ollut omiaan luomaan lisää luottamusta itseäni kohtaan. Opiskelija-aikanani elin hurjaa elämää, miehet vaihtuivat ja kuitenkin koko ajan kaipasin tätä yhtä ja samaa ihmistä. Näin jälkikäteen ajatellen kai halusin tavallaan kostaa hänelle kaiken kärsimäni. Ja mitään helpotusta sellainen elämä ei tietenkään voinut tuoda! Oppia ikä kaikki.
Nyt kolme vuotta sitten olimme tämän suuren rakkauteni kanssa tekstiviestein yhteydessä. Hän kertoi myös usein miettineensä, mitä minulle kuuluu ja meidän vanhoja aikojamme. Tämä tekstittelymme meni jopa siihen pisteeseen, että sovimme viikonlopuksi treffit Suomeen. Vielä lentokentällä en ollut varma, että voinko luottaa häneen niin paljon, että HÄN TODELLAKIN on minua vastassa. Näin kuitenkin oli. Halasimme toisiamme ja se tuntui ainoalta oikealta syliltä. Olimme varanneet yhteisen hotellihuoneen. Vietimme iltaa menneitä muistellen. Totesimme molempien aikuistuneen ja mietimme, mitä suhteestamme olisi vielä voinut tulla. Hän kertoi edelleen ihannoineensa sitä, miten kiltti kuitenkin aina olin. Viinipullon jälkeen huomasimme istuvamme käsikädessä ja hellivämme toisiamme. Päädyimme myös rakastelemaan. Tunsin olevani kotona. Ja mikä pahimmalta itsestäni tuntui, en edes tuntenut tehneeni väärin! Se hiukan järkytti...
Seuraavana päivänä hän ajoi minut ystäväni luokse. Soitti vielä matkanvarrelta, miten minä voin.
Siitä lähtien lähettelimme tekstiviestejä hyvin neutraaliin sävyyn. Koskaan en saanut kuulla hänen kaipaavan minua. Joskus vain totesi, että on kyllä sellainen jännä tunne vatsanpohjassa.
Tästä viikonlopusta on aikaa pian neljä vuotta. Viestittelymme on on jäänyt oikeastaan täysin. Nyt tiedän hänen seurustelevan häntä 13 vuotta nuoremman tytön kanssa. Tunnen välillä syvää katkeruutta ajatellessani tämän nuoren kauniin tytön saavan nauttivan hänen läheisyydestään. Toisaalta suon hänelle onnellisen suhteen, mutta kipeää se tekee.
Elänhän itsekin erittäin hyvää ja rikasta elämää tahollani. Rakastan miestäni ja kunnioitan häntä yli kaiken. Tunnen huonoa omaatuntoa häntä kohtaan, sillä haluaisin unohtaa tämän nuoruuden rakkauteni. Mutta kun en vain voi. Tänään juuri löysin hänen kuvansa netistä ja kaikki tunteeni palautuivat pintaan.
En ymmärrä itseäni, enkä tiedä mitä tehdä. Mennäkö terapiaan käsittelemään tätä asiaa vai jatkaako samalla tavalla ehkä vielä vuosia eteenpäin kaivaten ja haaveillen???
Itselläni ei ole ketään, kenelle tästä voisin puhua. Päiväkirjaa en uskalla kirjoittaa, pelkään sen joutuvan vääriin käsiin.
Olisin niin kiitollinen, jos joku täysin neutraalina ihmisenä voisi otta kantaa asiaan. Tai onko kenties jolla kulla samanlaisia kokemuksia?
Tämä raastaa ja raastaa... Vaikka välillä saatan huomata parikin päivää, ehkä jopa viikonkin ajattelematta häntä. Olen kuitenkin lähes sitä mieltä, että vain ja vain hän on se suurin rakkauteni!
Rakastuin rippikouluiässä jo tähän silloiseen poikaan. Vietimme yhdessä yhteensä seitsemän vuotta. Aika oli minulle välillä todella vaikeaa aikaa, sillä tämä poikaystäväni kävi vieraissa. Sain tietää siitä varmuudella muutamia kertoja. Itse olin silloin niin lapsellinen, että päätin kostaa samalla tavalla. Päädyimme useita kertoja yhteen, erosimme taas, päädyimme yhteen ja sitä menoa se oli pitkään. Kunnes aloitin opiskeluni ja vaihdoin paikkakuntaa.
Suhteemme loppui hänen puoleltaan ja emme olleet moneen vuoteen missään tekemisissä sen jälkeen. Kaikesta siitä tuskasta huolimatta olen kaikki nämä vuodet lähes päivittäin ajatellut häntä.
12 vuotta sitten muutin ulkomaille, ja siten emme joutuneet edes vahingossa kasvotusten. Ajattelin sen ehkä tuovan helpotusta tähän välillä niin kovaankin ikävääni. Seitsemän vuotta sitten tapasin varmastikin maailman uskollisimman ja parhaan miehen, joka todellakin palvoo ja rakastaa ylikaiken minua. Olen onnellinen avioliitossamme, mutta kaikesta huolimatta ajattelen tätä vanhaa rakkauttani usein. En voi sanoa tuntevani nykyistä miestäni kohtaan yhtä syvää ja palavaa rakkautta.
Mietin sitä, miksi emme voineet ehkä tutustua aikuisempina. Luulisin sen olleen helpompaa ja etenkin oman käyttäytymiseni toisenlaista. En tiedä. Aikoinaan olin äärettömän mustasukkainen ja siihen oli syytäkin. Joskin on pakko sanoa, ettei oma käyttäytymiseni silloin ollut omiaan luomaan lisää luottamusta itseäni kohtaan. Opiskelija-aikanani elin hurjaa elämää, miehet vaihtuivat ja kuitenkin koko ajan kaipasin tätä yhtä ja samaa ihmistä. Näin jälkikäteen ajatellen kai halusin tavallaan kostaa hänelle kaiken kärsimäni. Ja mitään helpotusta sellainen elämä ei tietenkään voinut tuoda! Oppia ikä kaikki.
Nyt kolme vuotta sitten olimme tämän suuren rakkauteni kanssa tekstiviestein yhteydessä. Hän kertoi myös usein miettineensä, mitä minulle kuuluu ja meidän vanhoja aikojamme. Tämä tekstittelymme meni jopa siihen pisteeseen, että sovimme viikonlopuksi treffit Suomeen. Vielä lentokentällä en ollut varma, että voinko luottaa häneen niin paljon, että HÄN TODELLAKIN on minua vastassa. Näin kuitenkin oli. Halasimme toisiamme ja se tuntui ainoalta oikealta syliltä. Olimme varanneet yhteisen hotellihuoneen. Vietimme iltaa menneitä muistellen. Totesimme molempien aikuistuneen ja mietimme, mitä suhteestamme olisi vielä voinut tulla. Hän kertoi edelleen ihannoineensa sitä, miten kiltti kuitenkin aina olin. Viinipullon jälkeen huomasimme istuvamme käsikädessä ja hellivämme toisiamme. Päädyimme myös rakastelemaan. Tunsin olevani kotona. Ja mikä pahimmalta itsestäni tuntui, en edes tuntenut tehneeni väärin! Se hiukan järkytti...
Seuraavana päivänä hän ajoi minut ystäväni luokse. Soitti vielä matkanvarrelta, miten minä voin.
Siitä lähtien lähettelimme tekstiviestejä hyvin neutraaliin sävyyn. Koskaan en saanut kuulla hänen kaipaavan minua. Joskus vain totesi, että on kyllä sellainen jännä tunne vatsanpohjassa.
Tästä viikonlopusta on aikaa pian neljä vuotta. Viestittelymme on on jäänyt oikeastaan täysin. Nyt tiedän hänen seurustelevan häntä 13 vuotta nuoremman tytön kanssa. Tunnen välillä syvää katkeruutta ajatellessani tämän nuoren kauniin tytön saavan nauttivan hänen läheisyydestään. Toisaalta suon hänelle onnellisen suhteen, mutta kipeää se tekee.
Elänhän itsekin erittäin hyvää ja rikasta elämää tahollani. Rakastan miestäni ja kunnioitan häntä yli kaiken. Tunnen huonoa omaatuntoa häntä kohtaan, sillä haluaisin unohtaa tämän nuoruuden rakkauteni. Mutta kun en vain voi. Tänään juuri löysin hänen kuvansa netistä ja kaikki tunteeni palautuivat pintaan.
En ymmärrä itseäni, enkä tiedä mitä tehdä. Mennäkö terapiaan käsittelemään tätä asiaa vai jatkaako samalla tavalla ehkä vielä vuosia eteenpäin kaivaten ja haaveillen???
Itselläni ei ole ketään, kenelle tästä voisin puhua. Päiväkirjaa en uskalla kirjoittaa, pelkään sen joutuvan vääriin käsiin.
Olisin niin kiitollinen, jos joku täysin neutraalina ihmisenä voisi otta kantaa asiaan. Tai onko kenties jolla kulla samanlaisia kokemuksia?
Tämä raastaa ja raastaa... Vaikka välillä saatan huomata parikin päivää, ehkä jopa viikonkin ajattelematta häntä. Olen kuitenkin lähes sitä mieltä, että vain ja vain hän on se suurin rakkauteni!
Vastaukset 4
Vanhimmat
näyttäisi kuitenkin siltä että rakkaus olisi aika yksipuolista.totuus ehkä tekee kipeää mutta luulen että mies ei kuitenkaan ollut kovin tosissaan kanssasi hotellitapaamisella.jos hän olisi oikeasti halunnut sinut hän olisi kyllä tehnyt kaikkensa että sinut saa.vanhaa lempeä on vaikea lämmitellä uudestaan jos asut vielä ulkomailla ja tapaamiset ovat sitten tuollaisia hotelli tapaamisia.kehottaisin sua nyt oikeasti miettimään avioliittoasi,se kun ei kuulosta kovin reilulta miestäsi kohtaan.voit ajatella että miltä sinusta tuntuisi samassa tilanteessa jos miehesi tekisi samoin kun itse olet tehnyt!jos et ole onnellinen hänen kanssa onko oikein sitten leikkiä niin ja jatkaa avioliittoa jos itse et ole mukana koko sydämelläsi.
hankalalta kuulostaa.itse ehkä vastaavassa tilanteessa yrittäisin kuitenkin unohtaa tuon vanhan rakkauden ja antaa hänenkin elää onnellisena uuden naisensa kanssa.kehotan sua kuitenkin ihan aikusten oikeasti pohtimaan että kannattaako jatkaa avioliittoa joka ei kuulosta kovin onnelliselta.elät kuitenkin valheessa ja satutat miestäsi hänen tietämättään.en haluaisi itse että minua kohdeltaisiin noin..totuudella on tapansa paljastua ennemmin tai myöhemmin.
Kylläpä kuulosti romanttiselta,mutta,mutta...Jos tämä suuri rakkautesi on jo pettäyt sinua nuorena ja sinä jatkat samaa "vanhempanakin",taidat(te) olla vielä siinä samassa pisteessä kun 20 vuotta sitten,lapsellisia seikkailun kaipuuta ihannoivia ihmisiä? Ja kun mainitsit että nykyinen meihesi on varmaankin sinulle uskollinen,eikö hänkin ansaitse uskollisuutta sinun puoleltasi? Kyllä miehenkin sydän varmaan särkyy uskottomuudesta!! Kaikkea hyvää elämääsi jatkossa kuitenkin!P.S.puhumalla osapuolien kesken ne asiat selviää kuka kenenkin kanssa haluaa olla,ei arvailemalla.
ukollesi huoraamisesi,näin saat paremman omatunnon.
Ei sen kummempaa.. Roikut vanhassa rakkaudessa joka tuntee/tuntee ehkä sinuakin kohtaan vielä jotain.
Olisit voinut olla hänelle kiva kiltti pikkuvaimo joka läpi sormien katselee kun juoksentelee välillä vähän vieraissa mutta aina odottaa herkkupataa sekoitellen kotiin, mutta koska pistit kampoihin niin rjunkku päätti livistää.
Sen verran kuitenkin kerkesitte olla keskenänne että ne hyvätkään asiat eivät unohdu ja hotellissa vietitte kivan yön ja nyt olet pettänyt uutta viatonta(?) miestäsi joka ei kenties sitä olisi ansainnut.
Vielä usean vuoden ja neutraalien viestin jäätyä jo pois - kärvistelet ja kurkottelet etkä pääse eroon.
Mieti tarvitsetko psykiatria? No, ehkä jos nyt et yksin tajua että mies elää omaa elämäänsä ja että ei ainakaan kannata noin kovasti huokailla perään.