Huostaanottaminen...!!

äidit ja isät biovanhemmat,sekä sijaisvanhemmat.
Nuoria jotka huostaanotettu harvemmin näkee siellä.
Tietty kannattaa kysellä.

vuotta,eikä ole ollut senjälkeen
missään tekemisissä sijaisvanhempien kanssa.

kun äitini kielsi syömishäiriöni hoidossa psykoanalyysin käytön. Somaattisen puolen lekuri vaan väitti, että on pakko mennä. Ainoa keino oli mennä yksityiselle terapiaan (ei todellakaan psykoanalyysiin). Kävin pari kertaa ja lopetin. Heti alkoi syöminenkin sujumaan paremmin, kun nk. "hoito" eli pakottaminen loppui. Ja todella tunsin vihaa näitä pakottajia kohtaan. Ihmettelen vaan, miten kuvittelevat psykoanalyysin parantavan täysin somaattisen vaivan eli aliravitsemustilan? Naurettavia kuvitelmia näiden pakottajien päässä. Luulivat aliravitsemuksen johtuvan jostain asiasta, joka on tapahtunut ennen syntymääni. Typerää!

huostaanottoni purettiin kun olin 16 vuotias ja sain ensimmäisen lapseni..

Ensimmäisen kerran minut huostaanotettiin 14 vuotiaana.. Oireilin todella vakavasti ja niin minut siirrettiin toiseen kaupunkiin koulukotiin, josta myöhemmin lastenkotiin vielä kauemmaksi..

Huonot perheolosuhteet (hyväksikäyttö, väkivalta) syynä ja minun masennus ja henkinen pahoinvointi yleensä..

Olin kyllä tavallaan helpottunut, vaikka kapinoin vastaan ja uusiin sääntöihin sopeutuminen oli vaikeaa..

En ole ollut missän yhteyksissä laitoksien henkilökuntaan, eikä itseasiassa kiinnostakkaan, ehkä törmään heihin työni puolesta lähitulevaisuudessa..

Minut huostaanotettiin kaksi vuotiaana vanhemmiltani heidän väkivaltaisen käytöksen ( ei minua kohtaan ) , juomisen ja huumeongelmien takia.
Tuolloin en juurikaan asioista itse tajunnut mitään, mutta ala-asten ikäisenä aloin oireilemaan unettomuudella, ja kuulemma puhuin aina kuolemasta.
Terapiassa kävin ensimmäisen kerran ala-asteella, tuolloin en kuitenkaan terapiaa jatkanut. Yläasteella ja ammattikoulussa jouduin myös turvautumaan terapiaan. Ja nyt kuukausi sitten koin että taas on mentävä.
Suhteeni äitiini ei ole nykyisin kunnossa alkuunkaan. Kun vain ajattelenkin häntä niin alkaa raivostuttamaan. Biologisen isäni kanssa olen läheisissä väleissä, enkä ole hänelle katkera mistään niinkuin äidilleni olen.
Myöskin ongelmanani on liiallinen kiintyminen ihmisiin ja yltiömustasukkaisuus. Näistä asioista yritän terapiassa päästä eroon, kuulemma johtuvat hylkäämisenpelosta. Tiedä sitten.
Mutta vaikka elämäni ei helpoimmasta päästä ole ollut, olen tyytyväinen ja iloinen huostaanotostani. Minulla on aina ollu kaikki mitä olen tarvinnut ja saanut huolenpitoa ja rakkautta.

juu mulla on omakohtaisia kokemuksia.
olin 23v kun minulta otettiin oma 1vk vanha tyttäreni huostaan.
se kasvatti minua niin paljon että tänä päivänä en siedä sossuja ja vihaan sijaisvanhempia, vaikka se ei ole heidän vikansa mutta en voi mitään siihen.
lapseni huostaan otettiin 3 juopon sanalla, todisteita ei kuultu.
nyt olen tapellut häntä takaisin mutta turhaan, huostaanopton jälkeen ainoa keino selvitä oli se että hänet unohtaa ja jatkaa elämäänsä.
meinasin tappaa itseni muutamia kertaa sen jälkeen kun tyttöni lähti mutta en onnistunut.
nyt hän 2 vuotta mutta ei tiedä edes kuka äitinsä on vaikka olen tavannut häntä toisen lapseni kanssa.

muutin ja sain pitää toisen lapseni ja elämme onnellisesti perhettä, vaikkakin hän on lasten suojelussa mutta se on sivu seikka.

kokemus kasvatti ja myös kasvatti vihaamista ihmisiä suhteen, sekä sossuja kohtaa hyvin paljon vaikeutti asiointia.

olen nykyään hyvin varovainen kaikesta menoistani ja tekemistäni koska pelkään että sossu vie toisen lapseni vaikka mitään syytä ei ole.

se jättää oman arpensa ihmiseen, minuun elin ikäiset vaikkakin kun nään hänet en nää häntä omana vain vieraan lapsena kun ehti olla vain viikon kotona.

silti kaipaan häntä joskus ja toivon että hän palaa kotiin.