Erosimme tyttöystävän kanssa noin kuukausi sitten reilun vuoden seurustelun jälkeen. Olimme eronneet ja meinanneet erota jo useasti ennenkin. Nyt kuitenkin tuntuu, että viimeisen kerran.
Ongelmani on, että rakastan häntä yhä ja hänkin minua. Olemme tavanneet pari kertaa eron jälkeen ja harmitelleet sitä miksi emme osanneet olla yhdessä, koska selvästi kaipaamme yhä toisiamme. Molemmista tuntuu, ettei yhtä ihanaa/suloista/hauskaa ihmistä toista löydy. Molemmat myös luulemme itsestämme, ettemme vain osaa seurustella, tai ole siihen valmiita tai jotain.
Emme asuneet yhdessä, mutta vietimme hyvin paljon aikaa toistemme luona, harvemmin (yö ehkä pari viikossa) erillään. Tuntuu, että riitelimme/nahistelimme sitä enemmän, mitä enemmän olimme yhdessä. Pieni aika erossa lisäsi kaipausta ja viihdyimme jälleen paremmin (luulen/muistelen). Hän oli silloin tällöin aika epävarma meistä ja siitä olinko minä hänelle se oikea, mikä toki teki minunkin oloani vaikeaksi. Tuo epävarmuus ja riitely ja useat "erot" ovat ikäviä ja kuluttavia, joten "järkevästi" ajattelimme erota. Tunteet kuitenkin puhuvat muuta. Minusta tuntuu, etten yrittänyt tarpeeksi suhteen eteen, vaikka olin se, joka aina eron hetkellä halusi yrittää vielä. Hän sanoo, että yritin, mutta en tiedä sitten. En meinaa ymmärtää miksei rakkaus riitä.
Hän oli yleensä se, joka erosta puhui, ja nytkin hanakammin haluaa päästä minusta yli. Hän on yrittänyt pitää itsensä kiireisenä, ettei ikävöisi, ja minulla taas ikävä haittaa päivittäisiä asioita. Hänkin kyllä myönsi ikävöivänsä varsinkin iltaisin.
En millään haluaisi päästä hänestä yli. Haluaisin myös pitää hänet niin lähellä, ettei hänkään unohtaisi minua. Haluaisin siis palata vielä yhteenkin. Hän kyllä tietää tämän, mutta tietää myös, ettei se arki varmaan muuttuisi paremmaksi kuin mitä se oli. En tiedä mitä tekisin. En varmaan ole oikein hyväksynyt eroammekaan. Välillä olen, välillä en. Helpottaa, kun ei tarvitse miettiä onko hänellä epävarma olo (koska hän ei ole vieressä ja näytä surulliselta) eikä ole paineita siitä mitä pitäisi tehdä paremmin vai joko taas erotaan. Mutta ikävöin ja kaipaan hänen huumorintajuaan ja sitä läheisyyttä mitä meillä oli. Kaipaan yhdessäoloa, sillä viihdyimme yhdessä yleensä hyvin. Mielialani koheni aina, kun näin hänet pienenkin erossaolon jälkeen, kuten yhä vieläkin kun hänet näen. Hän on hyvin kaunis ja fiksu ja hauska ja kaikkea muutakin, mitä voin tyttöystävästä halutakaan. Sanoin sen hänelle jo ennenkuin aloimme seurustella, koska en voinut uskoa, että sellainen tyttö oli ihastunut minuun. Nyt en voi ymmärtää, että sellaisen tytön menetän.
Ongelmani on, että rakastan häntä yhä ja hänkin minua. Olemme tavanneet pari kertaa eron jälkeen ja harmitelleet sitä miksi emme osanneet olla yhdessä, koska selvästi kaipaamme yhä toisiamme. Molemmista tuntuu, ettei yhtä ihanaa/suloista/hauskaa ihmistä toista löydy. Molemmat myös luulemme itsestämme, ettemme vain osaa seurustella, tai ole siihen valmiita tai jotain.
Emme asuneet yhdessä, mutta vietimme hyvin paljon aikaa toistemme luona, harvemmin (yö ehkä pari viikossa) erillään. Tuntuu, että riitelimme/nahistelimme sitä enemmän, mitä enemmän olimme yhdessä. Pieni aika erossa lisäsi kaipausta ja viihdyimme jälleen paremmin (luulen/muistelen). Hän oli silloin tällöin aika epävarma meistä ja siitä olinko minä hänelle se oikea, mikä toki teki minunkin oloani vaikeaksi. Tuo epävarmuus ja riitely ja useat "erot" ovat ikäviä ja kuluttavia, joten "järkevästi" ajattelimme erota. Tunteet kuitenkin puhuvat muuta. Minusta tuntuu, etten yrittänyt tarpeeksi suhteen eteen, vaikka olin se, joka aina eron hetkellä halusi yrittää vielä. Hän sanoo, että yritin, mutta en tiedä sitten. En meinaa ymmärtää miksei rakkaus riitä.
Hän oli yleensä se, joka erosta puhui, ja nytkin hanakammin haluaa päästä minusta yli. Hän on yrittänyt pitää itsensä kiireisenä, ettei ikävöisi, ja minulla taas ikävä haittaa päivittäisiä asioita. Hänkin kyllä myönsi ikävöivänsä varsinkin iltaisin.
En millään haluaisi päästä hänestä yli. Haluaisin myös pitää hänet niin lähellä, ettei hänkään unohtaisi minua. Haluaisin siis palata vielä yhteenkin. Hän kyllä tietää tämän, mutta tietää myös, ettei se arki varmaan muuttuisi paremmaksi kuin mitä se oli. En tiedä mitä tekisin. En varmaan ole oikein hyväksynyt eroammekaan. Välillä olen, välillä en. Helpottaa, kun ei tarvitse miettiä onko hänellä epävarma olo (koska hän ei ole vieressä ja näytä surulliselta) eikä ole paineita siitä mitä pitäisi tehdä paremmin vai joko taas erotaan. Mutta ikävöin ja kaipaan hänen huumorintajuaan ja sitä läheisyyttä mitä meillä oli. Kaipaan yhdessäoloa, sillä viihdyimme yhdessä yleensä hyvin. Mielialani koheni aina, kun näin hänet pienenkin erossaolon jälkeen, kuten yhä vieläkin kun hänet näen. Hän on hyvin kaunis ja fiksu ja hauska ja kaikkea muutakin, mitä voin tyttöystävästä halutakaan. Sanoin sen hänelle jo ennenkuin aloimme seurustella, koska en voinut uskoa, että sellainen tyttö oli ihastunut minuun. Nyt en voi ymmärtää, että sellaisen tytön menetän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Aika ja tilan antaminen, se oli meillä ainoa ratkaisu asiaan. Antakaa aikaa toisillenne selvittää todelliset tunteenne. Se voi tehdä kipeää ja voi olla välillä vaikeaa. Eikä se välttämättä toimi teillä kuten toimi meillä.
Itse koin asian niin, että tavallaan "pakotin" hänet jäämään tai valitsemaan itseni niin kauan kuin vain yritimme ja yritimme. Ajan myötä asiat loksahtivat paikoilleen ja hän sekä minä teimme oman ratkaisumme.
Nyt elämme yhdessä perheenä, molemmat olemme halunneet sitä ja voimme luottaa kumpikin toistemme valintaan.
Yhteistä elämää takana jo 15 vuotta. =)
Toivon teille malttia ja hyviä keskusteluita sekä sen oikean ratkaisun.
Jatkatte! Ne todelliset tunteenne toisianne kohtaan. Onko se pelkkää läheisyyden kaipuuta kun toinen ei ole vierellä.. Olette vaan erossa ettekä pidä yhteyttä toisiinne. Koska teillä oli riitoja yms.. Tässä tapauksessa sanoisin älä sinä vaan lähesty jos hän haluaa kerran erota. olet vielä nuori ja etkä varmaan halua sitoa itseäsi mihinkään epävarmaan, aikaa sinulla on mutta onko sitä enään yli 30 vuotiaana niin paljoa.. Itse sanoisin näin kokemuksella...
Terv. Virheistään kyllä oppii, mutta onko se sen arvoista tietäen etukäteen. Voimia sulle tän kans!