Olen kärsinyt masennuksesta kauan, välillä mennyt kyllä paremminkin.
Nytten menee huonosti, mies ei enää huomioi minua millään tavalla, on etäinen ja kylmä.
Olen yrittänyt olla hyvä avovaimo, olen yrittänyt tehdä kaiken kunnolla.
Nyt en jaksa enää yrittää mitään.
Itsetuhoisuus on palannut, mutta eihän sitä kukaan huomaa kun peitän kaikki jäljet, eikä kukaan huomaa myöskään alakuloisuuttani.
Kun edes joku sanoisi yhden rohkaisevan sanan, antaisi jonkin eleen että välittää, mutta kun ei.
Tahtoisin kuolla pois. Mutta en tiedä miten sen tekisin. Ja pystyisinkö edes? Minulla ei ole enää mitään täällä, nyt kun tiedän että kaikkien on parempi ilman minua...
Nytten menee huonosti, mies ei enää huomioi minua millään tavalla, on etäinen ja kylmä.
Olen yrittänyt olla hyvä avovaimo, olen yrittänyt tehdä kaiken kunnolla.
Nyt en jaksa enää yrittää mitään.
Itsetuhoisuus on palannut, mutta eihän sitä kukaan huomaa kun peitän kaikki jäljet, eikä kukaan huomaa myöskään alakuloisuuttani.
Kun edes joku sanoisi yhden rohkaisevan sanan, antaisi jonkin eleen että välittää, mutta kun ei.
Tahtoisin kuolla pois. Mutta en tiedä miten sen tekisin. Ja pystyisinkö edes? Minulla ei ole enää mitään täällä, nyt kun tiedän että kaikkien on parempi ilman minua...
Vastaukset 8
Vanhimmat
saat lääkityksen,ja siitä lähtee taas
päivä valkenemaan.Olisiko miehesi stressaantunut?
Ihan yksin, itseksesi on tosi vaikeaa selvitä. Vaikeaa on lähteä, ottaa se ensi askel, jos on niinkuin suossa, jossa jokainen liike saa tiukemmin jumiin. Yritä. Kerää voimia.
Voi olla, että tää elämä on sittenkin vain tää yksi.
Voi olla, että opit olemaan oman elämäsi sankari ja kohtelemaan kiitoksia ja moitteita -molempia huijareita - samalla tavoin, tasapuolisesti.
Kylläpäs jysähti - kirjoituksesi on kuin oma kirjoittamani! Paitsi, että olen naimisissa, enkä juurikaan edes jaksa yrittää olla hyvä vaimo ja äiti, saatikka peitellä pahaaoloani.
Olikin jo jonkin aikaa helpompaa (ties monennenko lääkevaihdon annoslisäyksen jäljiltä), mutta eilen se taas alkoi. Ja tämä päivä onkin ollut yhtä helvettiä!!! Pelko, kyllästyminen, väsymys ja totaalinen epätoivo iski taas niin voimalla, etten ollenkaan tiedä mitä tehdä.
Tiedän, että tämä tästä taas helpottaakin, onhan tätä sattunut satoja, ellei tuhansia kertoja aiemminkin. Mutta nyt pelkään, etten jaksakaan enää odottaa sitä parempaa päivää.
Tarkoitus oli rohkaista sinua jaksamaan, koska sisimmässäni tiedän, ettei viimeinen lauseesi ole totta. Mutta tuntemukseni ovat niin samanlaiset...
Minulla on maailman kultaisin mies, mutta se ei vaan enää riitä, koska tiedän, ettei hän rakasta minua. Minulla on aivan ihania lapsia, mutta uskon, että heidän olisi niin paljon helpompaa ilman minua. Tiedän, terapeuttini on koettanut takoa järkeeni, ettei se ole totta, mutta eipä tällaisissa tilanteissa järkipuheet ole tehonneet aiemminkaan.
Vanhemmille on aiemmin työ, harrastukset ja oma elämä, ja nykyisin myös muut sukulaisetkin minua ja perhettäni niin paljon tärkeämpiä. Tiedän senkin, että tuo kuullostaa itsesääliltä, ikävä kyllä, pelkästään sitä se ei ole.
En jaksa enää vetää tätä kulissia! Haluan vain levätä, olla miettimättä mitään! Haluaisin olla rauhassa!
Ikävä kyllä tällaisessa mielentilassa minusta ei ole rohkaisijaksi, eikä tukijaksi. Ajatuksen avulla kuitenkin tahtoisin saada valettua sinuun voimaa ja rohkaisua, ja toivon tämän pienen eleen auttavan sinua edes hiukan! Ja tahdoinkin sanoa, ettet todellakaan ole yksin - meitä on niin paljon!!!
(Jostain syystä en nyt saanutkaan nimimerkkiäni näkyviin, mutten halua sinulle olla vain "nimetön") Niinpä illanjatkoja sinulle toivottelee täältä
- Taiju -
Koko viikonloppu on nyt mennyt siinä että on itkettänyt, miten selviän huomisesta työpäivästä kun en pysty olemaan itkemättä.
Yöt olen valvonut ja miettinyt, miettinyt sitä milloin ja miten päätän tämän elämäni. Millaisen viestin jätän jäljelle, miten selitän päätökseni.
Itsemurhasta on tullut lohdullinen tie ulos tästä kaikesta.
Elämäni ei kai ole edes tarkoitettu elettäväksi.
Eu ole enää mitään mistä ottaa kiinni, ei ketään ottamassa kiinni kun putoan...
Hakeutua avun piiriin. Se on mahdollisuus selviytyä Ps. Jos tuo kaikki on totta?
Olen ollut samassa tilassa monta kertaa > Nykyään olen täysin TERVE yksilö.
"TOSI KUIN VESI"
http://www.kriisikeskussjk.fi/
Tuossa yksi linkki mihin voit ensihädässä ottaa yhteyttä. Jos tämä ei käy. päivystäviä puhelimia löytyy kyllä luettelosta ??
ONNEA YRITYKSELLE Tv. JUKKA
Minun mieheni ei tukenut minua, ei välittänyt. Hänen asiansa olivat aina minun asioitani tärkeämpiä. Erosin. Ja olen onnellisempi.
Yritin itsemurhaa, kun olimme yhdessä. Siitä on muistona lukuisat arvet ranteissa.
Minun perheeni ei välitä minusta ja olen ihan yksin. Ihmiset syyllistävät ja alistavat ja minä syyllistyn ja alistun.
Tämä kaikki on helvetin vaikeata. Mutta olen tärkeä, vaikka sitä ei muut huomaa. Aion vielä näyttää ja nousta täältä. Olen sen itselleni velkaa. Ethän luovuta?
Itsekin sairastan masennusta ja osaan kuvitella, miltä sinusta tuntuu. Tiedän senkin, miltä tuntuu peittää jäljet. Esittää kuuroa, kun loukataan...
Miten tällä hetkellä voit?
Kuulostaa niin tutulta tuo tekstisi, itse olen sinnitellyt jo vuosia näiden olojeni kanssa, välillä on ollut parempaa, välillä huonompaa... Nyt lopulta sain itseäni niskasta kiinni ja hain apua, se oli pitkällisen prosessin tulos (suunnittelin soittoa terv.huoltoon varmasti kolmisen kuukautta) tartuin puhelimeen ja sitten en pystynytkään... Nyt vain soitin ja yllätyin itsekin kuinka helppoa sen sanominen sitten olikin, ja mikä helpotus valtasi mun mieleni sen jälkeen... Nyt on selvittelyaika terveydenhoidon puolella ja katsotaan miten jatkossa, voisin vaikka itkeä. Se että lopulta pystyy myöntämään itselleen että mä en selviä tästä yksin, on pitkä ja vaikea prosessi, - ainakin mulle, mutta lopulta jos haluaa tästä noidankehästä eroon, ei ole muuta vaihtoehtoa.
Koita jaksaa ja hae apua, se kannattaa.
...kun ei millään haluaisi ottaa sitä ensimmäistä askelta. Itse taistelin "tilaanko ajan-en jaksa-tilaanko-ei tänään-nyt on pakko tilata-mutta en jaksa" tunteiden kanssa kuukausia, josko ei ihan vuoden, toistakin. En olisi tilannut, ellei se ainoa ystävä, joka itsekin masennuksen takia hoidossa, olisi saanut lopulta puhuttua minulle järkeä.
Pian sen jälkeen tuli muutto toiselle paikkakunnalle, jossa alkoi sama kierre alusta. Lopulta ystävä sanoi, että hän soittaa, ellen itse jaksa, tai lähtee minun mukaan aikaa varaamaan. Täällä tämän puolen hoitoon pääsy oli onnenpotku, ja kannatti!
Minulle aloitettiin kunnon hoidot; yksilöterapian parhaalle mahdolliselle psykologille, lääkkeet, sain oman psykiatrin, perheneuvolankin tueksi.
Välillä elämä on TODELLISTA HELVETTIÄ, mutta tiedän ainakin olevani hyvässä hoidossa. Vaikka välillä tuntuu, että psykologinikin on vuosien jälkeen perin kyllästynyt samoihin valituksiini...
Minulla on, niin kuin jo sanon aiemmin, ihana perhe ja aivan ihana mies, joka on ollut alusta asti tukena ja hoidoissani mukana. Nyt vain tuntuu, että hänkin on lopen väsynyt ja kyllästynyt tähän sairauteeni, eikä enää jaksa välittää minusta, rakkaudesta puhumattakaan...
Meillä on pitkä liitto takana kaikkine iloineen (ovatko ne olleetkin vain minun omia ilonaiheitani...?) ja murheineen. Nyt tuntuu, että alamme olla tien päässä.
Kirpaiseva totuus on, ettei mieheni koskaan olisi halunnut suhdetta kanssani. Minä pakotin hänet, ja joka ikinen päivä saan nyt sitä katua...
Rakastan miestäni niin helvetillisen paljon!!! Minuun sattuu ja minua ahdistaa tieto, että hänellä olisi elämä vielä edessä, niin paljon parempi elämä ilman tätä kivitaakkaa, joka tunnen hänelle olevani.
Rakastan lapsiamme, joita kuitenkaan ei koskaan olisi pitänyt syntyä. Tunnen olevani niin miehelleni, kuin lapsillenikin taakka, häpeäpilkku, välttämätön paha! Tunnen, että lapsistamme on tullut muuri välillemme, muuri joka erottaa, mutta myös yhdistää - väärällä tavalla!
Kuten tästä sekavasta sepustuksesta nyt selviää (?), niin olen hoidoista huolimatta taas aivan sekaisin! Sellaista tämä elämä on, varsinkin vaikeasti masentuneelle kroonikolle... Yhtä pientä ylä- ja isoa ala-mäkeä!
Mutta mitä tämä olisikaan ilman hyvää hoitoa... Olisiko elämääni enää ollenkaan...?!? Tuskin!
Itse en tiedä kauanko jaksan, tai haluankaan jaksaa, mutta... Kohtalotoverit, koettakaa jaksaa!!