kuten isomman osan ajasta se typerä asperger. Asperger sitä, asperger tätä, minä en sitä diagnoosia halunnut, en minä halunnut kuulla, että olet sitten tuollainen omituinen lopun ikääsi.
Minä haluan olla niin kuin muut, minä haluan ymmärtää asiat niin kuin muut, minä haluan tehdä asiat niin kuin muut. Vaikka kuinka opettelisi ei ne vaan onnistu läheskään kaikki mitä tahtoisi tehdä toisin.
Ärsyttää lätinät siitä, että hienoa kun olet erilainen -mitä hienoa siinä muka on? Kiukun kiukun.
Minusta olisi hienoa olla kerrankin ihan samanlainen kuin valtaosa ihmisistä, ihan tavis, massaan hukkuva joku-virtanen-vaan.
Minä haluan olla niin kuin muut, minä haluan ymmärtää asiat niin kuin muut, minä haluan tehdä asiat niin kuin muut. Vaikka kuinka opettelisi ei ne vaan onnistu läheskään kaikki mitä tahtoisi tehdä toisin.
Ärsyttää lätinät siitä, että hienoa kun olet erilainen -mitä hienoa siinä muka on? Kiukun kiukun.
Minusta olisi hienoa olla kerrankin ihan samanlainen kuin valtaosa ihmisistä, ihan tavis, massaan hukkuva joku-virtanen-vaan.
Vastaukset 22
Vanhimmat
on! Että meitä yksilöitä on, eikä kaikki vaan harmaata massaa.
Kun vanhenet hiukan, opit kyllä tulemaan toimeen assiuden kanssa, ja löydät sen vahvuudetkin. Oletan, että olet aika nuori. Minä olen yli 40, ja iloinen assiudestani. Kuulin siitä vasta muutama vuosi sitten. Olisi ollut mahtavaa tietää asia jo nuorena.
Autoilu on hyvä esimerkki taidon sisäistämisestä niin, että siihen ei tarvitse kiinnittää teknisessä mielessä huomiota. Mutta mikä siinä stressaa on nämä sosiaaliset taidot, sillä autoilu on mitä suurimmassa määrin sosiaalista peliä, jolla on niin kirjoitetut kuin kirjoittamattomat sääntönsä. Assi on hyvä kirjoitetuissa säännöissä ja sikäli vahvoilla, jos mennään lakitupaan, mutta netit hallitsevat sosiaalisen pelin kirjoittamattomat säännöt, joita meikäläisen on todella vaikea tajuta.
Vaikken tiennyt assiudesta mitään, ehkäpä juuri siksi olen aina tieten tahtoen lyönyt päätäni seinään. Aina olen pyristellyt vastavirtaan kuin siiat Kukkolan koskessa. Aina asiat, joita en ole tajunnut on olleet haasteenani. Niinpä en ajautunut, vaan pyristelin huomaamattani ammattiin, jota en ollut koskaan kuvitellut tekeväni. Ammattiin, joka vaatii näitä sosiaalisia taitoja ja empatiaa. Tuskinpa olisin alalle pyrkinyt, jollei siihen olisi liittynyt myös nuoruuden intohimo.
Niin assit pystyy melkein mihin vaan - silloin kun intohimoa riittää. Mutta tiedostaessaan assiutensa osaisi välttää itselleen sopimattomia asioita, jotka voi koitua myös tuhoksi, kuten näiden sosiaalisten taitojen hallinta - se kun ei ole mitään kirkossa kuulutettua, mitään automaattista kuten neteillä, vaan vaati jatkuvia tietoisia toimenpiteitä; jatkuvaa peilaamista itsensä ja muiden välillä. Kuinka helppoa olisikaan, jos sen oppisi niinkuin autoilun, ettei siihen tarvitsisi kiinnittää jatkuvaa stressaavaa huomiota.
...nyt ihan teini enää kuitenkaan, yli kolmekymppinen.
Minä en ole iloinen assiudestani, se ei sulostuta elämääni milläänlailla vaan tekee kaikesta paljon hankalampaa.
Hienoa, että erilaisia ihmisiä on, mutta pitääkö sen olla juuri minä? 35 vuotta omituisena toljotuksen kohteena väsyttää joskus tosi paljon. En tiedä miten asperger sinulla ilmenee, mutta minulla se ainakin on iso rasite ja este tehdä asioita joita tahtoisin tehdä.
ja se on hyväksi työssäni. Pitkäjännitteisyys auttaa myös. Yksinolon ihannoiminen sopii elämäntyyliini. Omalaatuisuudesta on (kai) etua kirjoittajalle (kunhan lopulta alan kirjoittaa).
Manipuloitava naiivi höpsö olen ollut aina. Toisaalta, vaikka assius on tuonut valitettavasti luokseni väärinkäyttäjiä ja psykopaatteja, myös maailman ihanimmat, suloisimmat herrasmiehet ovat ihastuneet ja jääneet loppuikäisiksi ystäviksi. Ehkä he tuntevat suojelunhalua..
Miksi juuri sinun pitäisi olla erilainen? Ethän ole! Olet aivan samanlainen kuin kaikki muutkin siinä, että jokainen on yksilö. Jokainen on kokoelma omia piirteitään. Etsipä tutuistasi edes kaksikin, jotka ovat keskenään samanlaisia. Tuskin onnistuu!
yhteinen ominaisuus monille asseille (kuten näille kolmelle;)
asia viedään loppuun. Tai niin ainakin minä teen. Juu, aloituskynnys on joskus korkea. Taitojen puute arveluttaa, kiirettä on, mutta jokin pakkovietti ajaa aloittamaan, pian..
ei ole ongelma, aloitan minkä haluan - joskus ehkä vähän viiveellä mutta kuitenkin. Toteutuskaan ei tuota tuskia jos asia on sellainen jonka todella haluan toteutuvan. Kyse ei olekaan mistään työtehtävien tai harrastusten tai vast. toteuttamisesta vaan sosiaalisista taidoista - joo joo, tiedän että niitä voi harjoitella ja jne jne mutta jos teen mekaanisesti kuten muutkin, ei se poista sitä mitä on pään sisällä, ei se tee minusta yhtään sen sosiaalisempaa tai helpompitajuista ja sehän tässä pännii.
Ihan sellainenkin "pieni" asia kuin ystävyys/kaveruus/parisuhteet - ei onnistu semmoiset vaikka kuinka olisi tahtoa ja yritystä, kun ei mikään tunnu siltä kuin "pitäisi" jotta voisi sellaisia toteuttaa. Olisi se hauska edes kerran kokeilla miltä tuntuu tuntea ja ajatella ja elää kuulumalla johonkin, eikä aina olisi sellainen tunne kuin asuisi lasipallon sisällä;kaiken näkee ja kaikki näkevät sinut, mutta kuitenkaan ei pääse lähelle, ei voi koskea ja kaikki puhe vääristyy sen välissä olevan lasiseinän takia.
Ja jos jostakin hetkellisestä luonnonoikusta pääsee pieneksi hetkeksi siihen oikeaan todellisuuteen,alkaa sitä kaivata. Ennen ei kaivannut kun ei tiennyt mitä se oman maailman ulkopuolinen elämä on.
Tuskinpa Lapin mies saisi assi-neidin kovin helpolla sänkyynsä - niin epäilen. Itselleni ainakin nämä pikarakkaudet on todella mahdottomia. Pitää suunnitella pitkään, jotta edes uskaltaa suunsa ventovieraalle avata. Varsinkin kun tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa kellekään.
Juu ei saisi ei - ikinä, pikana eikä vaikka koittaisi taivutella 100 vuotta.
Minä saan kyllä suuni auki ja aina väärässä paikassa väärään aikaan ja sieltä tipahtelee asioita jotka eivät liity milläänlailla tilanteeseen ja taas on yksi kiusallinen soppa valmis. Hankalinta on kun ihmiset käsittävät väärin niin, että luulevat minun tarkoittavan jotain ihan muuta kuin olin tarkoittanut - ja suuttuvat siitä kun luulevat että tein sen tahallaan. Ja itse mietin, että mitä minä nyt TAAS sanoin tai tein väärin.
Tähän saakka sillä ei ole ollut yhtikäs mitään merkitystä, minua ei ole voinut vähempää kiinnostaa mitä muut ajattelevat minusta, mutta kai se alkaa painaa ikä päälle vai mikä lie, että tahtoisi alkaa tulla ymmärretyksi ja ymmärtää - ei kaikille eikä kaikkia, mutta edes jotakin.
kyllä sitä on "small talkia" sen verran oppinut, että osaa ottaa sään puheeksi, kun ympärillä kaikki haavi auki puhumattomina suomalaiseen tyyliin istuu ventovieraitten kanssa. Mutta kyllä sammakot suusta putoilee, jos ei tarkkaan sanottavaansa suunnittele.
Minulla on kyllä päinvastaista tämä kehitys, kyllä nuorempana nolotti nuo sammakot - ei nykyään sillä ole enää niin väliä, mitä meikäläisestä ajattelevat. Mutta on tietysti tilanteita, joissa joutuu skarppaamaan, kuten virallisissa yhteyksissä ...
...taas kerran huomata, ettei olekaan ainoa tällä pallolla :)
"Minä saan kyllä suuni auki ja aina väärässä paikassa väärään aikaan ja sieltä tipahtelee asioita jotka eivät liity milläänlailla tilanteeseen ja taas on yksi kiusallinen soppa valmis."
Etkö voisi heittää juttua leikiksi ja nauraa omalle kommentillesi ja sselittää höpöttäneesi "taas" omiasi.
"mutta kai se alkaa painaa ikä päälle vai mikä lie, että tahtoisi alkaa tulla ymmärretyksi ja ymmärtää - ei kaikille eikä kaikkia, mutta edes jotakin."
Älä tee tästä itsellesi epätoivoa. Et voi laskea muiden varaan omaa hyvää oloasi. Unohda sellaiset asiat, mitä et ymmärrä, sillä jollain tavalla, tai toisella vastaus ongelmiisi tulee, kun ajan kanssa ajatuksesi pääsevät sinne asti.
Vihasin itseäni jonkin aikaa ja pidän kohtaloani epäreiluna, kunnes tajusin, että toisilla ihmisillä on myös ongelmia.
Ymmärtäminen on tiettyä viisautta. Silloin, kun sinua ei ymmärretä, kyse on myös toisen ihmisen ongelmasta.
niin viisaita on nuo sanasi, mutta vaikeasti hahmotettavia. Kun kerroit omista kokemuksistasi, ymmärsin paremmin, mitä tarkoitit. Nyt elämän kokemuksesi peittyy vaikeitten fraasien alle. En ole lukenut psykologiaa se tekee tämän keskustelun hankalaksi. Muuten mielelläni keskustelisin näistä asioista syvällisemmin, mutta nyt en tiedä mitä sanoa, kun ymmärrykseni tuntuu karanneen.
"Kyse ei olekaan mistään työtehtävien tai harrastusten tai vast. toteuttamisesta vaan sosiaalisista taidoista - joo joo, tiedän että niitä voi harjoitella ja jne jne mutta jos teen mekaanisesti kuten muutkin, ei se poista sitä mitä on pään sisällä, ei se tee minusta yhtään sen sosiaalisempaa tai helpompitajuista ja sehän tässä pännii."
Mielestäni sosiaaliset taidot ongelmana ovat vain pinnallinen oire. Niiden heikkous johtuu jostain muusta asiasta, jonka korjaaminen parantaa sosiaalisia taitoja.
Mielestäni omat sosiaaliset taidot ovat keskivertoa paremmat, mutta ongelmia ovat ymmärtämättömyys ja joskus ehkä vähän kummallisesti liika kiltteyteni ja empaattisuutteni.
Mielestäni kyse ei monestikaan ole niinkään assin huonoista sosiaalisista taidoista, kuin yleisestä ihmisten heikosta itsetunnosta, minkä aiheuttamia harhoja assi ei koe moraalisesti loogisiksi.
"Ihan sellainenkin "pieni" asia kuin ystävyys/kaveruus/parisuhteet - ei onnistu semmoiset vaikka kuinka olisi tahtoa ja yritystä, kun ei mikään tunnu siltä kuin "pitäisi" jotta voisi sellaisia toteuttaa. Olisi se hauska edes kerran kokeilla miltä tuntuu tuntea ja ajatella ja elää kuulumalla johonkin, eikä aina olisi sellainen tunne kuin asuisi lasipallon sisällä;kaiken näkee ja kaikki näkevät sinut, mutta kuitenkaan ei pääse lähelle, ei voi koskea ja kaikki puhe vääristyy sen välissä olevan lasiseinän takia."
Luulin, että seurustelu olisi naisille helpompaa, kuin miehille, kun asseista puhutaan.
Tuntuu koskaan siltä, että mikään ei tunnu miltään?
"Ja jos jostakin hetkellisestä luonnonoikusta pääsee pieneksi hetkeksi siihen oikeaan todellisuuteen,alkaa sitä kaivata. Ennen ei kaivannut kun ei tiennyt mitä se oman maailman ulkopuolinen elämä on."
Mitä tällä tarkoitat? Arvaukseni voisi olla, että pääsit irti ikäväksi kuvittelemastasi maailmasta ja elit hetken jossain unelmassa.
En ole katsonut Philiä pariin vuoteen. Nuo sanat olivat vain minun omista kokemuksistani. Ei se niin psykologisoitua ollut.
kun minulle koko elämä on ollut yhtä itselleni nauramista ja leikkiä ja yleisenä pellenä ja muiden huvituksena olemista - minä en halua enkä jaksa sitä enää 24h.
Mutta vakavoidu tässä nyt sitten yhtäkkiä noin pitkään kestäneen uran jälkeen :P
Osittain kyse on varmaankin selviytymiskeinosta, osittain ihan luonteesta, minä en osaa ottaa paljon mitään, en itseäni, enkä mitään muutakaan kovin vakavasti, vaan loikin läpi päivien kolmiloikkaa kuin kolmevuotias isossa leikkipuistossa - ei se kai muuten niin vaarallista olisi, mutta kun aikuisten oikeat asiat kärsivät, kaikkein eniten lapseni jolle minusta on tullut enemmän kaveri ja pöljä riesa kuin äiti jolla on auktoriteettiä ja jokainen äärinmäisen kokeilunhaluisen ja itsepäisen teini-ikäisen vanhempi tietää,miten vaarallista se on.
No mutta asia on hoidossa, on kallonkutistajaa ja jos jonkinmoista vipeltäjää tällä hetkellä elämässäni opettamassa miten pitäisi käyttäytyä tullakseen ihmiseksi. Siksi varmaan tämänhetkinen kriisi; kun pitäisi koittaa olla jotain mitä ei ole eikä tajua, ja koska itsekin tahtoisin,ihan vain siksi, että asiat hoituisi kerrankin mutkattomasti.
seurustelu naisille helpompaa? No, en tiedä, minulle ei ainakaan.
Viimeisellä tarkoitin sitä, että jos joku ihminen pääsee hetkeksi sisälle maailmaani, se ei aina tunnukaan niin pahalta hetkittäin ( riippuen siis täysin ihmisestä ja mitä tunnen itse) tai jos onnistun toimimaan ja jotenkin ymmärtämään niitä toimia mitä muut tekevät ja huomaan, että asiat sujuvat helpommin heidän, kuin minun tavallani, sitä helppoutta ja itsestään selvyyttä miten toiset suvereenisti hoitelevat aivan arkipäiväisiä asioita sen kummemmin ajattelematta ja jotka minulle ovat työn ja tuskan takana, sitä alkaa kaipaamaan välillä.
Maailmani ei missään nimessä ole ikävä, sitä en ole sanonut, se on vain niin monimutkainen että itsekin turhautuu joskus jatkuvaan ajattelemiseen ja analysointiin ja vääntämiseen ja kääntämiseen ja tahtoisi tehdä asiat sen kummemmin pohtimatta miksi, koska se nyt vain vaikuttaa olevan niin paljon helpompaa.
Unelmassa minä elän nyt, omassa unimaailmassa kuurona ja mykkänä muille ihmisille, todellisuus on ja olisi kommunikointia,vastavuoroisuutta, sosiaalisuutta.
yksi assimies (tai assimainen) oli ihanimpia kumppaneita. Luonteet ei sopineet yhteen, mutta se meille oli yhteistä, että saatoimme puhua jostain suihkumoottorista tuntitolkulla, ja hauskaa oli. Ja seksi oli matalan kynnyksen takana. Minä olen huomannut itsestäni, että tarvitsen fyysistä läsnäoloa, ennenkuin pääsen henkisesti toista lähelle. Järkevää olisi tehdä päinvastoin, tiedän. Mutta e-assienkin kanssa fyysinen puoli on ollut yleensä ok. 'Normaalit' ovat syytelleet minua juroksi ja sosiaalisesti kylmäksi.
"kun minulle koko elämä on ollut yhtä itselleni nauramista ja leikkiä ja yleisenä pellenä ja muiden huvituksena olemista - minä en halua enkä jaksa sitä enää 24h."
Varmaan riippuu ihan ympäristöstä. Jos elät ympäristössä, missä et vain pysty näyttämään vakuuttavempaa puoltasi, roolisi ehkä meneekin sitten pelleksi.
Sun pitäis olla ensisijaisesti vakuuttava ja asiallinen, mutta sitten kuitenkin pystyä ottamaan huumorilla mokasi, ikään kuin osoittaen ymmärtäväsi itseäsi ja hyväksyväsi mokan ja osoittaen välinpitämättömyyttä sitä kohtaan.
Silloin, jos pelleilet jatkuvasti, osoitat että mokallasi on suurikin merkitys ja, että mokailu on kovin merkittävää.
mieleen, että kyllähän aikuinen voi muuttaa olosuhteita, vaikka olisikin assi. Pitäisi vain uskoa siihen. Minulla on ongelmia ihmissuhteissa ja työpaikassa, sekä työssä että työpaikan ihmissuhteissa summatakseni tuon. Niin eihän sen pitäisi olla ylivoimaista hakea sellainen työ mitä voi tehdä! Muutkin onnistuu siinä... en tiedä. Olen jopa ajatellut itsetuhoisesti työni takia, en tietenkään mitään itselleni tekisi.
olet ollut ja olet loppu ikäsi, vaikka sulla ei olisikaan diagnoosia. Ei se asperger siitä miksikään muutu, vaikka ei olisikaan diagnoosia.
Itse tiesin aina, että olen jotenkin outo, erilainen kuin monet muut, vaikka ei diagnoosia ollutkaan. Mulle diagnoosi oli helpotus; erilaisuudelle oli nimi enkä enää yrittänyt olla niin kuin ns. normaalit, kun ei se kuitenkaan onnistuisi, ei ollut koskaan aikaisemminkaan onistunut. Aloin hyväksyä itseni ja antaa itseni olla se mitä olen, enkä siis yrittää olla jotain muuta. Ei mulle kyllä koskaan kukaan ole sanonut, että on hienoa olla erilainen. Mitä hienoa siinä muka olisi? Olen sellainen kuin olen ja sen hyväksyminen tekee elämästä helpompaa. Se ehkä on hienoa, että voi hyväksyä itsensä, antaa itsensä olla sitä mitä on.
On toki vieläkin hetkiä, jolloin mietin millaista olisi olla ns. tavallinen. Menee yleensä aika äkkiä ohi.
minulle taasen ennen diagnoosia oli olemassa jotenkin ajatus ja toivoa, että sitä voisi jonakin päivänä opetella (parantua) olemasta omituinen. Ehkä kun oli jo yksi dg jolle on olemassa jonkunsortin paranemisen mahdollisuus. Ja sitten sanotaankin, että vaikka asia a. poistuisi,niin b. jättää sinut jokatapauksessa friikiksi lopuksi iäksi.
Eikä helpota yhtään asiaa, että kukaan, en minä, eikä hoitavat tahot osaa sanoa, mikä johtuu kummasta.