Kerronpa oman tilanteeni..
Oon tänne kirjoittanut vähän aikaa sitten paniikkiin liittyen, mutta siis olen vähän reilu parikymmpinen tytteli, jolla elämä kunnossa. Maailman ihanin mies, hyvä työ ja perhe/ystäväsuhteet kunnossa. Aina ollut iloinen, reipas ja hyvännäköinenkin. Päällepäin ei siis mitään vikaa missään! En ikinä olisi uskonut, että minä joka aina hymyilee ja nauttii ihmisten seurasta olen nyt tälläinen. Vältän kaikkia missä on ihmisiä jos satun saamaan jonkun kohtauksen ettei ainakaan kukaan ole näkemässä...
Mutta kesällä kun loma oli pidetty ja oli taas tarkoitus vaan jatkaa työntekoa, tunsin yhtäkkiä miten pulssi oli noussut, pelästyin sitä ja sain jonkinasteisen paniikkin aikaseks. Vatsa meni ihan sekasin, sydän alko hakkaan kovempaa, tuli pahaolo, suuta kuivasi ja olin varma että sain jonkun sydänkohtauksen ja kuolen samantien. Tilanne helpottui alle tunnissa kuin sain propralia. Sen jälkeen tajuton väsymys ja pelko koko ajan et mikä sairaus mulla on. Tämä kohtaus tuli siis syömisen jälkeen töissä, jonka jälkeen sain viikottain aina syömisen jälkeen lievempiä ja pahempia tykytyksiä. Aloin pelkään syömistä töissä ja myös kotona. Välillä jätin syömättä kokonaan töissä kun pelko oli niin suuri. Koko ajan töissä istuessani, olin ahdistunut ja peloissaan. Kävin lääkärillä kaikissa mahdollisissa testeissä: verikokeet, lepoekg, holteri-ekg, rasitus-ekg. Kaikki ihan kunnossa, paitsi kotona sydän tykytti syömisen jälkeen n.120-130. Mutta koko ajan syke on sinusperäinen eli ole varsinaisi rytmihäiriöitä kun lisäreitä ei lasketa. Lääkäri pisti toiselle työterveyslääkärille, koska ei ole hänen mielestä sydänperäistä. Vika jossain muualla. Kävin toisella lääkärillä, mutta en sanut avattua suutani et mikä tilanne oikeesti on. Puhelimme vain jännittämisestä ja sanoin että jotain olen jättänyt tekemättä jännittämisen vuoksi. Eikä maininnutkaan että mulla vois olla jotain paniikkihäiriöö tms. Tosin ei varmaan saanut kuvaa mikä tilanne on kun en sitä saanut sanottua. Eli siitä ei ollut mitään hyötyä kun kertoi kuinka pitäisi rentoutua yms. En vain pysty. Sama tilanne jatkuu koko ajan. En pysty oleen rauhallisesti..koko ajan kun olen hereillä mietin, että mitä jos alkaa tykyttään, mitä jos saan jonkun kohtauksen...Koko ajan kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu että se hiipuisi ja samantien isken sormen kaulalle ja tunnustelen että mitä pysähtyykö se. Mutta siellä se pomputtaa. Välillä vaikka jännitän ja panikoin töissä istuessa niin syke on tasanen 60 tai vähän alle. Mutta joskus saa jännittämisestä hepulin ja nopenee pikkuhiljaa jopa 120 asti. Siitä saan lisää huolta kun ajattelen loogisesti, että aina jos jännitän niin sykkeen pitäisi nousta. eli mussa on jotain vikaa kun joskus on normaali leposyke..
Töissä en saa oikein mitään aikaiseksi kun istun ja varon liikkumasta mahdollisimman vähän. Kävelen jos on pakko. Muuten koitan esim. vessakäynnin yhteydessä hakea jonkun tavaran matkalla ja palaan paikalleni nököttään ja murehtimaan. Kun kello tulee neljä, huoli vähän helpottaa- pääsen kotio ja mies on turvana. Viikonloput on yleensä helpompia, nukun pitkään ja rentoudun siitä ettei tarvi pariin päivään mennä töihin. Lenkkeily ja jumppa on jäänyt kokonaan pois. Monta kertaa olen koittanut ottaa itteäni niskasta kiinni ja mennä lenkille käveleen mutta ei vaan pysty. Pelottaa että syke sekoaa rasituksessa, vaikka rasitus-ekg oli normaali. Mitä nyt hyperventiloin, kun pelkäsin sitä rasitusta...
Mies on tosiaan maailman ihanin mutta on itse sellainen ettei jännitä yhtään mitään. Vaikka ymmärtäis tilanteeni mutta jotenkin on vaikea sanoa tästä mitään.Pelkään että leimaa hulluks tms. Ja tilannetta vaikeuttaa, että olen terveyskeskuksessa itse töissä joten en tiedä mihin mennä kun työtoverit heti tietäisi jos johki psykiatrille menis..En ilmeisesti pysty avaan tilannetta kun näin keskustelupalstalla, taas kun sanoin kirjoitettua tänne ongelmastani niin helpotti oloa hiukan.:)
Onko muita jonka kanssa vaihtaa ajatuksia?Tuntuu etten pääse tästä yli enkä ali..:(
Oon tänne kirjoittanut vähän aikaa sitten paniikkiin liittyen, mutta siis olen vähän reilu parikymmpinen tytteli, jolla elämä kunnossa. Maailman ihanin mies, hyvä työ ja perhe/ystäväsuhteet kunnossa. Aina ollut iloinen, reipas ja hyvännäköinenkin. Päällepäin ei siis mitään vikaa missään! En ikinä olisi uskonut, että minä joka aina hymyilee ja nauttii ihmisten seurasta olen nyt tälläinen. Vältän kaikkia missä on ihmisiä jos satun saamaan jonkun kohtauksen ettei ainakaan kukaan ole näkemässä...
Mutta kesällä kun loma oli pidetty ja oli taas tarkoitus vaan jatkaa työntekoa, tunsin yhtäkkiä miten pulssi oli noussut, pelästyin sitä ja sain jonkinasteisen paniikkin aikaseks. Vatsa meni ihan sekasin, sydän alko hakkaan kovempaa, tuli pahaolo, suuta kuivasi ja olin varma että sain jonkun sydänkohtauksen ja kuolen samantien. Tilanne helpottui alle tunnissa kuin sain propralia. Sen jälkeen tajuton väsymys ja pelko koko ajan et mikä sairaus mulla on. Tämä kohtaus tuli siis syömisen jälkeen töissä, jonka jälkeen sain viikottain aina syömisen jälkeen lievempiä ja pahempia tykytyksiä. Aloin pelkään syömistä töissä ja myös kotona. Välillä jätin syömättä kokonaan töissä kun pelko oli niin suuri. Koko ajan töissä istuessani, olin ahdistunut ja peloissaan. Kävin lääkärillä kaikissa mahdollisissa testeissä: verikokeet, lepoekg, holteri-ekg, rasitus-ekg. Kaikki ihan kunnossa, paitsi kotona sydän tykytti syömisen jälkeen n.120-130. Mutta koko ajan syke on sinusperäinen eli ole varsinaisi rytmihäiriöitä kun lisäreitä ei lasketa. Lääkäri pisti toiselle työterveyslääkärille, koska ei ole hänen mielestä sydänperäistä. Vika jossain muualla. Kävin toisella lääkärillä, mutta en sanut avattua suutani et mikä tilanne oikeesti on. Puhelimme vain jännittämisestä ja sanoin että jotain olen jättänyt tekemättä jännittämisen vuoksi. Eikä maininnutkaan että mulla vois olla jotain paniikkihäiriöö tms. Tosin ei varmaan saanut kuvaa mikä tilanne on kun en sitä saanut sanottua. Eli siitä ei ollut mitään hyötyä kun kertoi kuinka pitäisi rentoutua yms. En vain pysty. Sama tilanne jatkuu koko ajan. En pysty oleen rauhallisesti..koko ajan kun olen hereillä mietin, että mitä jos alkaa tykyttään, mitä jos saan jonkun kohtauksen...Koko ajan kuuntelen sykettä. Välillä tuntuu että se hiipuisi ja samantien isken sormen kaulalle ja tunnustelen että mitä pysähtyykö se. Mutta siellä se pomputtaa. Välillä vaikka jännitän ja panikoin töissä istuessa niin syke on tasanen 60 tai vähän alle. Mutta joskus saa jännittämisestä hepulin ja nopenee pikkuhiljaa jopa 120 asti. Siitä saan lisää huolta kun ajattelen loogisesti, että aina jos jännitän niin sykkeen pitäisi nousta. eli mussa on jotain vikaa kun joskus on normaali leposyke..
Töissä en saa oikein mitään aikaiseksi kun istun ja varon liikkumasta mahdollisimman vähän. Kävelen jos on pakko. Muuten koitan esim. vessakäynnin yhteydessä hakea jonkun tavaran matkalla ja palaan paikalleni nököttään ja murehtimaan. Kun kello tulee neljä, huoli vähän helpottaa- pääsen kotio ja mies on turvana. Viikonloput on yleensä helpompia, nukun pitkään ja rentoudun siitä ettei tarvi pariin päivään mennä töihin. Lenkkeily ja jumppa on jäänyt kokonaan pois. Monta kertaa olen koittanut ottaa itteäni niskasta kiinni ja mennä lenkille käveleen mutta ei vaan pysty. Pelottaa että syke sekoaa rasituksessa, vaikka rasitus-ekg oli normaali. Mitä nyt hyperventiloin, kun pelkäsin sitä rasitusta...
Mies on tosiaan maailman ihanin mutta on itse sellainen ettei jännitä yhtään mitään. Vaikka ymmärtäis tilanteeni mutta jotenkin on vaikea sanoa tästä mitään.Pelkään että leimaa hulluks tms. Ja tilannetta vaikeuttaa, että olen terveyskeskuksessa itse töissä joten en tiedä mihin mennä kun työtoverit heti tietäisi jos johki psykiatrille menis..En ilmeisesti pysty avaan tilannetta kun näin keskustelupalstalla, taas kun sanoin kirjoitettua tänne ongelmastani niin helpotti oloa hiukan.:)
Onko muita jonka kanssa vaihtaa ajatuksia?Tuntuu etten pääse tästä yli enkä ali..:(
Vastaukset 6
Vanhimmat
Älä ystävä kallis jää turhaan kuuntelemaan paniikkioireitasi. Se yksin pelkääminen on kaikista kauheinta kun sekä liioittelee että koettaa vähätellä kaikkia tuntemuksiaan.
Jos et muuten saa kerrottua asiastasi niin laita vaikka s-postia terveyskeskuksenne psykiatriansairaanhoitajalle. Puhelinnumero mukaan ja soittopyyntö. Puhelimessa on ehkä vähän helpompi aloittaa asiasta puhuminen. Siitä se selviää mistä on kyse ja apua varmasti löytyy. Tämä on yllättävän yleinen vaiva...eikä kohtaukset tapa.
Paniikkiin liittyy niin paljon kaikkia vaivoja.
Mulla oli aluksi just tota itsensä tarkkailua ja sydämen sykkeen tarkkailua kokoajan, mutta jossain vaihees vaan päätin, että nyt lopetan tän tarkkailun ja ajattelen ihan muita juttuja.
Vaikka en enää sinänsä kärsi paniikista, niin edelleen mulle on jäänyt toi rasitus pelko, etten uskalla kauheesti rasittaa itteeni, ettei vaan sydän hakkaa liikaa, mulla silti kunto ihan ok ja oon normipainoinen, mutta haluisin oikeen himokuntoilla, mutta en vaan vieläkään kykene.
Minä panikoiduin äitini sairauskohtauksen jälkimainingeissa: reagoin uutiseen psykofyysisesti. Olen aina ollut terveystietoinen ja säikähdin oireita -kierre oli valmis. Kärvistelin noin viikon, kunnes aloitin lääkärissäjuoksut. Fyysisten tutkimusten mukaan, vika oli/on "korvien välissä" ja uskoin tuon aika pian. Nyt sitä stressaa stressistä, uskomaton kierre! Samalla tavalla tarkkailen pulssia ja verenpainetta ja mietin, lisääkö liikunta ylikierrettä. Ahdistusta lisää unettomuus. Minun tapani on hakea apua häpeilemättä: yleislääkärin epämääräiset ohjeet eivät riitä, ensi viikolla konsultoin yksityistä psykiatria. Minä hommaan itselleni vaikuttavat lääkkeet ja mahdollisesti terapiaa. Kävin tänä aamuna kuntosalilla vaikka huonouninen yö ahdisti valtavasti. Taistelen pelkoa ja jännitystä vastaan. Sitä vaan ihmettelee turhia huoliaan...kannustan sinuakin hakemaan apua!
Kiva kuulla että teillä kahdella samanlaista ongelmaa. :) tai enhän tätä tietysti kellekkään toivo koska hulluks meinaa tulla.
Heti kun luin teidän kirjoitukset niin helpotti oloa kun löysin jonkun joka ymmärsi tilanteeni.:)
Itseä ihan hävettää lääkärissäkäynnit koska niitä on kertnyt ihan kiitettävä määrä. Ihmettelin aina että miks mä joudun jatkuvasti käymään lääkäris ja kaikenlaisis tutkimuksissa kun esim. kukaan kavereista ei ole sairas että kävis lääkärissä. Mut nythän sen tajuaa että asia olisi ratkaistu sillä kun olis heti ekalla kerralla mennyt psykiatrille. mutta kun on varma että jotain vikaa kun oireilee koko ajan.
mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa. mulla on välillä hyviä päiviä kun on kauheesti menoa ja tekemistä niin kaikki menee ihan loistavasti. mutta sitten saattaa illalla kotona sohvalla iskea paniikkia kun tajuan taas tarkastella sykettä yms.
itse otin yhteyttä psykologiin ja menen hänen vastaanotolle joku päivä ja koitan saada purettua tätä pois. tosin esim. eilen kun oli hyvä päivä niin mietin jo että miksi suotta sinne menen kun näin hyvin pyyhkii.mutta illalla kotona sit taas jo mietinkin että kunpa sinne pääsis samantien.
ja uskalsin jopa eilen käydä jumpalla! se oli mulle jo saavutus. tosin koko sen ajan kun siellä olin niin olin ihan ahdistunut. tarkkailin sykettä ja kurkkuun sattui. mutta hengissä selvisin siitä ja kotio niin se pisti hymyileen ainakin hetkeks.:)
mutta kirjoteltaa muutkin ihmees jos on vastaavaa. ehkä sitä jossain vaiheessa voi nauraa kaikelle tälle kun sen jättää taakseen.:)
tsemiä kaikille!!:D
Noi sun systeemit kuullostaa erittäin tutuilta. Mutta tiedätkös mikä on jännää. Itseasias kohtauksiin paras lääke on juuri hikiliikunta. Tiedän että tossa mielentilassa sulle ei tule se kuuloonkaan, mutta usko huviksesi.
Itselläni on ollut paniikkia ja pakko-oireita jo 5 vuotta sitten. Itseasiassa paljon kauemminkin. Aluksin en vain tohtinut puhua siitä kenellekkään. Kärvistelin minkä voin, kunnes tuli totaalinen sekoamisen pelko. Pelkäsin itseäni ja ihan kaikkea. Lopulta hain apua yksityiseltä spykiatrilta, sain lääkityksen. IOhan vaan minimaalisen, se autto vaikka oireet aluksi pahenivat.
Suosittelisin että kävisit vaikka terkkarilla niin että siel olisi spykologi jeesaas lääkäriä. Tai vaihtoehtoisesti maksa muutama kymppi ja käy kallonkuristajalla. Se ei ole niin paha paikka mitä sitä luulis :)
stemiä
ps. itellä uusi koko paska ja täytyy sanoa että en edes muistanut kuinka kamalaa tää on :/
Samojen ongelmien kanssa olen paininut tässä jonkin aikaa. Viime keväänä oikestaan aloin saamaan paniikkikohtauksia..pinnistelin ja ajattelin, että jaksan ja ne menevät ohi. Ja meniväthän ne kesäloman ajaksi ohi mutta työn alettua alkoivat taas ja pahenivat ja tihenivät.Ja tämä kaikki on TODELLA ahdistanut ja pelottanut.Ulospäin ei varmaan kukaan ole huomannut mitään mutta sisäisesti olen ollut kokoajan jännitystilassa ja pelännyt uusia kohtatuksia. Sitten eilen uskaltauduin lääkäriin ja kerroin ongelmani..sain sitten lääkkeet. Varmaan ihan hyvä, että on lääkkeet, jotta saa tilanteen ja ajatukset rauhoitettua. Miehelleni kerroin asiasta eilen ja hän suhtautui empaattisesti- onneksi. Olin pelännyt, että hän pitää minua aivan sekopäänä..
Nyt toivon, että saisin elämän hymyilemään taas. Jotenkin helpottavaa kuulla etten ole asian kanssa yksin..vaan on muitakin joilla samat ongelmat. Terapiaakin olen miettinyt mutta aika kallista se tietty on.. ja en tiedä kuinka hyvin pääkaupunkiseudulla pääsee kunnalliselle puolelle psykiatrille.
Mutta nyt ollaan jokatapauksessa menossa kohti parempia aikoja - näin uskon ja toivon....