...ja varattua aika ensimmäistä kertaa...!
Elämä tuntuu ahdistavalta ja on tosi levoton, ei pysty olemaan yksin kun ahdistaa. Lisäks ei saa yöllä unta ilman apua =( Lisäks tässä vielä bulimian ja anoreksian sekamuoto jota kestänyt reilut puoli vuotta...!
Miten musta tuli tälläinen, elämässä kyllä tapahtunut ISOJA asioita, mutta en vielä joku aika sitten pystynyt ymmärtämään ihmisiä jotka ei hallitse omaa mieltään...=( Nyt ymmärrän...!
Itkettää ja paha olla...kun sais soitettua apua.
Elämä alkanut muutenkin nyt huonompaan suuntaan mennä ahdistuksen ja levottomuuden myötä...alkoa kulunut enemmän, muutamat kerrat huumeita ottanut helpottamaan oloa ja helpottahan ne hetkellisesti mut sit taas paha olla...enemmänkin. Rauhoittavat auttaa kyllä...niitä "salaisesti" muutamia saanut...!
Itku =(
Elämä tuntuu ahdistavalta ja on tosi levoton, ei pysty olemaan yksin kun ahdistaa. Lisäks ei saa yöllä unta ilman apua =( Lisäks tässä vielä bulimian ja anoreksian sekamuoto jota kestänyt reilut puoli vuotta...!
Miten musta tuli tälläinen, elämässä kyllä tapahtunut ISOJA asioita, mutta en vielä joku aika sitten pystynyt ymmärtämään ihmisiä jotka ei hallitse omaa mieltään...=( Nyt ymmärrän...!
Itkettää ja paha olla...kun sais soitettua apua.
Elämä alkanut muutenkin nyt huonompaan suuntaan mennä ahdistuksen ja levottomuuden myötä...alkoa kulunut enemmän, muutamat kerrat huumeita ottanut helpottamaan oloa ja helpottahan ne hetkellisesti mut sit taas paha olla...enemmänkin. Rauhoittavat auttaa kyllä...niitä "salaisesti" muutamia saanut...!
Itku =(
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei mitään hätää. Meitä on muitakin, jotka ollaan aiemmin luultu, että ihmisten tulee tulla toimeen omin voimin ja ollaan kummeksuttu niitä mielenvikaisia. Minäkin olen ihmetellyt aiemmin, miten jotkut ovat joutuneet niin huonoon jamaan, että ovat joutuneet masennuksen kouriin ja vieläpä hakeneet siihen apua. Näin minusta tuntui kun olin menestyksekkäästi suorittanut lukion loppuun ja aloittanut yliopisto-opinnot haluamallani alalla. Olin sentään valioyksilö. Menihän siinä opiskelessa muutama vuosi hyvin ja edelleen kummenksuin noita hylkiöitä kunnes minusta tuli yksi heistä. Aloin kärsimään todella pahasta ahdistuksesta, uniongelmista ja paniikkihäiriöistä. Annoin tilanteen mennä todella pahaksi ennen kuin hain apua. Luulin, että kaikki menisi itsestään ohi, sillä eihän minun valioyksilön tarvitsisi hakea apua mistään, apu kun löytyy vain omasta päästä. Aikani siinä viiroittelen, kunnes oli ihan pakko mennä lääkäriin, koska en yksinkertaisesti saanut enää unta ainuttakaan tuntia yön aikana. Tämän jälkeen hain viimein apua. Nyt olen käynyt keskustelemassa ongelmistani yli kuukauden verran ja elämä ei tunnu enää ihan yhtä toivottomalta. Lääkehoitoakin mietitään, vaikka sitä en haluaisi aloittaa. Varaa ihmeessä aika lääkäriin, on meitä muitakin normaaleita "hulluja".
Itku silmässä luin...=(
Mä oon keskustellut kyllä tästä asiasta parin ihmisen kans...siis ystävien. Helpottaa sen hetken...musta vaan tuntuu kauheelta mennä juttelee vieraale.
Voi jeesus...on tää kyllä jo sillä asteella et jotain on tehtävä...sortuu vielä tältä kaidalta tieltä pois ja sit sitä ei helppoa olekkaan.
Kait ne siellä lääkärillä jotain lääkettä antaa et saa nukuttua ja olon paremmaks...
Olen siis toi alkuperäinen kirjoittaja...lähti omalla profiililla...
Moi, kyllä ne unettomuuteen lääkettä antaa ja masennukseenkin jos haluat. Monet masennuslääkkeetkin auttavat unettomuuteen ja masennut yleisesti voi aiheuttaa unettomuutta. Itse oon syönyt tällä hetkellä vain unettomuuteen lääkettä tarvittaessa. Onneksi sitä unettomuutta ilmenee vain silloin, jos joudun nukkumaan yksin, joten se ei ole jokaöistä, koska asun avoliitossa.
Mullakin on edelleenkin sellaisia fiiliksiä, että olisin jotenkin huonompi kuin muut, kun mulle on tullut tällaista. Ei se kuitenkaan niin voi olla. Kelle tahansa voi tulla psyykkisiä oireita, jos kokee jotain järkyttävää tai muuten menee huonosti. Mustakin tuntui aluksi kauheelta puhua jollekin vieraalle tästä, koska mun tilanteesta ei tiennyt kukaan muu kuin mun poikaystävä. Ensimmäisellä kerralla kun puhuin vieraalle (lääkärille), itkin vain koko ajan, enkä meinannut saada mitään sanottua. Ihan asiallisesti on kaikki suhtautuneet tähän. Psykologillekin on ollut hyvä jutella ja pystyn luottamaan täysin häneen.
Nyt oon kertonut tästä jo siskolleni ja kahdelle parhaalle ystävälleni, eivätkä nekään mua tuominneet. Ei meidänkään pitäisi siis tuomita itse itseämme. Pitää vain hyväksyä, että nyt on tällainen tilanne mutta kun hakee apua, niin se on askel oikeaan suuntaan ja paha olo menee joskus sen avulla ohitse.
Yritä jaksella ja varaa ihmeessä aika jonnekin, missä voit puhua ongelmistasi.