Kun tuota suommettumisesta yhä puhutaan negatiivisenä ilmiönä niin tuon taas esiin sen että sehän oli positiivinen tapahtuma niissä oloissa. Tämä on tarkoitettu erikoisesti Kapille, kun hän häy kimppuuni tuolla alempana olevassa Mpp:n Nato-avauksessa haukkumalla minua vain suomettuneeksi, joka selittää kaiken. Hän ei pysty itse asiaan puuttumaan, vain räksyttättämään suomettumisesta:
Kun maamme joutui sodassa Neuvostoliiton valtapiiriin, meidän tuli kaikessa ottaa huomioon itänaapurin mielipide. Olimme myöhemmin käyttöön tulleen termin mukaan suomettuneita. Kuitenkin tällä taktiikalla varmistimme maamme säilymisen länsimaisena demokratiana. Kaikki muut N-liiton etupiiriin joutuneet maat joutuivat kommunistien valtaan ja sen suoranaisiksi satelliiteiksi.
Demokratiasta jouduimme tinkimään vain sen verran, että Kekkonen piti huolen, etteivät avoimesti neuvostovastaiset puolueet ja henkilöt päässeet Suomen hallitukseen. Näitä olivat 50-luvun loppupuolelta alkaen Paasikiven ja Kekkosen uutta ulkopolitiikkaa vastustavat tannerilaiset demarit, junnilalaiset kokoomuslaiset, vennamolaiset ja ehrnroothilaiset ruotsalaiset. Tämä klikki huipensi yrityksensä kaataa Kekkonen 62-presidentinvaalissa muodostamalla Honka-liiton. Neuvostoliittokin reagoi heti ja poikien piti luopua pelistä. Sen jälkeen tämä liittokunta alkoi hajota ja SDP:stä tuli Paasion ja Sorsan johdolla Kekkosen merkittävin tuki. Puolue oli sitten kauan johtava hallituspuolue. Myös Kokoomus pääsi eroon junniloistaan ja tuli Holkerin johdolla ulkopoliittisesti kelvolliseksi.
Kun sitten Neuvostoliitto ja sen muodostama blokki hajosi 90-luvun alussa, oli maamme maapallon vauraimpia maita, jossa vallitsi pohjoismainen hyvinvointi, markkinatalous, alueellinen ja sosiaalinen tasapaino ja demokratia. Muu N-liiton valtapiiriin kuulunut Eurooppa oli rappiotilassa.
Venäjä on taas pikkuhiljaa nousemassa jaloilleen, tosin natisevin polvin. Venäjä on edelleenkin meidän rajanaapurimme ja nyt sitä on pidettävä positiivisena haasteenamme, kun emme itse vain pilaa mahdollisuuksiamme. Suomettuminen on edelleenkin viisasta politiikkaa.
Kun maamme joutui sodassa Neuvostoliiton valtapiiriin, meidän tuli kaikessa ottaa huomioon itänaapurin mielipide. Olimme myöhemmin käyttöön tulleen termin mukaan suomettuneita. Kuitenkin tällä taktiikalla varmistimme maamme säilymisen länsimaisena demokratiana. Kaikki muut N-liiton etupiiriin joutuneet maat joutuivat kommunistien valtaan ja sen suoranaisiksi satelliiteiksi.
Demokratiasta jouduimme tinkimään vain sen verran, että Kekkonen piti huolen, etteivät avoimesti neuvostovastaiset puolueet ja henkilöt päässeet Suomen hallitukseen. Näitä olivat 50-luvun loppupuolelta alkaen Paasikiven ja Kekkosen uutta ulkopolitiikkaa vastustavat tannerilaiset demarit, junnilalaiset kokoomuslaiset, vennamolaiset ja ehrnroothilaiset ruotsalaiset. Tämä klikki huipensi yrityksensä kaataa Kekkonen 62-presidentinvaalissa muodostamalla Honka-liiton. Neuvostoliittokin reagoi heti ja poikien piti luopua pelistä. Sen jälkeen tämä liittokunta alkoi hajota ja SDP:stä tuli Paasion ja Sorsan johdolla Kekkosen merkittävin tuki. Puolue oli sitten kauan johtava hallituspuolue. Myös Kokoomus pääsi eroon junniloistaan ja tuli Holkerin johdolla ulkopoliittisesti kelvolliseksi.
Kun sitten Neuvostoliitto ja sen muodostama blokki hajosi 90-luvun alussa, oli maamme maapallon vauraimpia maita, jossa vallitsi pohjoismainen hyvinvointi, markkinatalous, alueellinen ja sosiaalinen tasapaino ja demokratia. Muu N-liiton valtapiiriin kuulunut Eurooppa oli rappiotilassa.
Venäjä on taas pikkuhiljaa nousemassa jaloilleen, tosin natisevin polvin. Venäjä on edelleenkin meidän rajanaapurimme ja nyt sitä on pidettävä positiivisena haasteenamme, kun emme itse vain pilaa mahdollisuuksiamme. Suomettuminen on edelleenkin viisasta politiikkaa.
Vastaukset 46
Vanhimmat
Tuntuu niin tutulta. Kukahan siitä on joskus kertonut? Oivahan siitä on kertonut ehkä n. 800 kertaa, aina sanantarkasti samanlaisena. Ei ole mennyt Oivalle perille kapin sanoma, että valhe ei muutu totuudeksi tuhannellakaan toistolla.
Et ole ainoastaan tyhmä. Olet ääliö.
... esitän. Sinä nimeltäsi "ennenkin" ja Kapi ette vähällä opi. Ei nyt 800 kertaa ole tullut, mutta 8 kertaa muutamaien viikkojen aikana.
Myönnät kai sen, että kommunismia maassamme torjuttiin demarivoimin?
Sitä länsimaista demokratiaa ja sananvapautta varmistamaan demareita rahoitettiin lännestä, kai olet sen jo lukenut?
Kekkosta ja maalaisliittoa rahoitettiin idästä sekä muita kommunisteja.
Sossut sanoivat 70-luvulla SORSAN suulla olevansa sosialismin kannalla. Tapahtui vielä vaalikeskustelussa. Varmasti löytyy dokumenttiakin jos tarve vaatii.
Punikkiaate Suomessa on kuolemassa.
CIA tuki sitten ilmeisesti demareita sosialismin edistämiseksi maassamme.
Olet kohta keriksen veroinen palstan pilaaja.
sen persnuolijat ovat joka tilanteessa valehtelemassa ja kieroilemassa kuten demarit ovat kautta aikojen tehneet.
Suomella menee nyt hyvin Pääministeri Vanhanen johtaa hallitusta erittäin tehokkaasti ja tahtipuikot tiukasti kiinni käsissä. Vanhanen on myös antanut ministereilleen työrauhan ja yhdessä hoitavat kaikki asiat. Näin on hyvä.
Hallituksessa on vapautunut ja luottava ilmapiiri.
Ei voi muuta sanoa. Mitä r...än ruskean reiän nuolentaa. Osa tuossa saattaa olla tottakin (aikanaan pakonsanelemaa) mutta aika etovaa on tuon ihannointi.
Venäjään on syytä pitää yllä asialliset suhteet ja pyrkiä siihen, että venäläiset luottavat meihin.
Luottamusta ei saavuteta kumartelemalla ja nöyristelemällä, vaan asiallisuudella
..entiset kannattajat mitään luottamusta haluta herättää vaan me halutaan TAPELLA !
Venäläisten edessä on oltava suoraselkäinen omien periaatteittensa takana. vain siten voi saavuttaa venäläisten luottamuksen ja arvostuksen.
kuinka moni suomalainen kauppamies onkaan epäonnistunut Neuvostoliiton aikana yrittäessään olla niin nöyrää kommunistia kuin ikinä osaa, mielistellä ja imarrella NL:on saavutuksia.
Tuollaisia "suomettuneita" katsottiin NL:ossa vain huvittuneesti eikä heidän kanssaa ruvettu mihinkään tekemisiin, koska venäläinen pitää nöyristelyä epäluotettavuuden ja heikkouden merkkinä.
Tappelupupareiden kanssa venäläinen sen sijaan jopa ystävystyy, koska se suhde on aina rehellisellä pohjalla.
Tannerin eikä hänen tyyppisten "rehellisten" kauppamiesten kanssa?
se on POLITRUKKI.
Kekkonen sentään tiesi, mitä teki, mutta oiva ei tiedä, mistä puhuu!
Mpp on kai jokseenkin julkivasemmistolainen, vähän vihertäväkin, eikä ainakaan tunnusta koskaan olleensa Neuvostoliiton ihailija. Mutta Oiva on olevinaan niin porvaria, niin porvaria, ettei voinut Halosta äänestää (tosin tuomitsee toisen demarin, Lipposen tämän "oikeistolaisuuden" vuoksi).
Mpp tunnustaa olevansa USA-vastainen, ja Oiva edelleen tuomitsee 1960-luvun alkupuolen demarijohdon ja eräät muut neuvostovastaisina, eli siis myöntää olleensa neuvostomyönteinen.
Siis pahoja ovat ne ihmiset, jotka eivät vihaa USA:ta, ajattelee mpp, sillä USA:n vihahan on hänen Nato-vastaisuutensa parhain selittäjä. Katainen, Kanerva, Häkämies ja monet muut ovat mpp:lle tuon pahuuden ilmeintymiä meillä.
Ja pahoja olivat ne, jotka eivät rakastaneet kommunistista Neuvostoliittoa, ajattelee Oiva, ja pahuuden ilmentymiä olivat Tanner ja muu silloinen demarijohto ja eräät muut. Ja kaihoten Oiva muistelee suomettumisen aikaa.
Ja niin vasemmistolainen mpp kuin "porvarillinen" Oiva inhoavat Natoa ja rakastavat Venäjää, ihanan Neukkulan rintaperillistä, meille yhä suurinta uhkaa - siis ihan oikeasti myös uhkaa, ei ainoastaan haastetta - edustavaa ikiaikaisen vainoojamme jatkumoa.
Viha-rakkaus-suhde siis yhdistää tuon epäpyhän allianssin, vasemmistolaisen mpp:n ja "porvarillisen" Oivan, toisen viha USA:ta kohtaan ja toisen rakkaus N:liittoa kohtaan. Ja niin nuo vellokset löytävät yhteisen sävelen, jota on kuultu kauan, kuultiin taas ja varmasti tullaan vielä paljon kuulemaan.
Mitenhän heidän sinfoniansa soi sitten kun olemme Naton jäseniä?
ja päästelee hätäpaskoja! :))
Minua voi ehkä nimittää vihertäväksi vasemmistolaiseksi. En ole siitä pahoillani. Kuten on varmaan tullut selväksi kannatan vastuullista markkinataloutta eli olen sen sortin vasemmistolainen. Eikös se Kokoomus sano myös sitä samaa kannattavansa.
Mutta se, että olisin USA-vihamielinen, ei pidä paikkaansa. En lokeroi mitään valtiota ikiajoiksi pahaksi tai hyväksi jossain suhteessa. Olen kehitysoptimisti tässä mielessä ja sen tueksi löytyy kyllä paljon esimerkkejä maailmasta. Tarkennan siis vihani kohteen, jotta sinäkin voisit sen sitten paremmin huomioida tulevissa analyyseissasi.
Vihaan maailmanvaltaan tähtäävää hegemoniapolitiikkaa, missä ei kaihdeta väkivaltaisia ja muita kansoja sortavia keinoja tällaisten itsekkäiden pyrkimysten saavuttamiseksi. Oikein hyviä esimerkkejä tällaisen politiikan harjoittamisesta ovat olleet aiemmin Hitlerin Saksa ja sittemmin kapitalistisen talouden ja ns. kansallisia etujaan ajava USA. Vihaan siis senkaltaista politiikkaa, missä puututaan väkivallalla ja alistaen muiden kansojen elämään. NL oli myös tällainen roistovaltio, mutta se sai onneksi sentään aika vähän vahinkoa aikaan muissa maissa. Tietysti voi sanoa, että alistamalla näitä satelliittivaltioitaan, se samalla esti pakolla niiden kehittymisen ja kansalaisten hyvinvoinnin kasvun. NL:n roistomaisuudesta kärsivät eniten sen omat kansalaiset.
Viha ei tässä sanana myöskään ilmennä asian kokonaisuutta. Viha on tässä kohdin pelon peilikuva. Pelkään tällaisia väkivaltaa kaihtamattomia ja toisten alistamista harjoittavia valtioita ja niiden johtajia. Historiaa kertoo, että sellaiset ovat himossaan aina vaarallisia ja aiheuttavat muille suurta vahinkoa. En mielelläni lähtisi yhteistyöhön varauksitta kenenkään roistoksi tunnetun kanssa yksityiselämässä. Miksi ihmeessä silloin kannattaisin sitä, että roistovaltion elkeitä osoittaneen kanssa pitäisi tehdä yhteistyötä ja edistää ja tukea sellaisen roistomaisuutta.
Jo viime sotien aikaan oli kovin kyseenalaista tukeutua Saksaan. Kyllä täällä sivistyneistön olisi ainakin pitänyt oivaltaa se, millaista kehitystä Hitler maailmassa ajoi. Mehän emme tukeutuneet Saksaan vain vasta silloin, kun muita auttajia ei enää olut, vaan haimme turvaa Saksasta jo aiemmin. Suomelle paljon luonteva tuki olisi löytynyt demokraattisesta ja ihmisoikeuksia kunnioittavasta lännestä kuin fasistisesta Saksasta. On tietysti onni, että järki pysyi sen verran matkassa, ettemme lähteneet tuon roistovaltion kimppaan myös aatteellisesti saman lipun alla. Se ehkä pelasti meidät täydeltä tuholta, mutta osoitti samalla mitä vaaroja maailmanhegoniaan tähtäävä valtion kanssa huseeraminen saa aikaan.
Voi herranjestas kuinka omahyväisyytesi haisee.
Olet täynnä USA-vihaa. Et voi sitä olla näyttämättä vaikka kkuinka selität. Kyllä vasemmistopopulistit ovat massapsykologian oppikirjansa sinuun niin tiukasti juurruttaneet. Asia kuin asia palvelee vain yhtä tarkoitusta - USA:n vihaamista ja mustamaalaamista.
USA vihaajat ovat aina henkilöineet vihansa, kulttia muistuttava Roosevelt-viha oli yleistä jo 30-luvulla, Nixon-viha Vietnamin sodan aikaan, myöhemmin oli Carter, joka joka kuvattiin vasemmistolaisten toimesta idiootiksi samaan tapaan kuin Reagan. Nyt on vallalla Bush-viha. Näin USA vihaaja voi väittää ettei vihaa USAta valtiona, vaan sen hallintoa. Ja leikkiä intelligenttiä laillasi.
Härkösen kirjoituksessa on sellainen näppärä silmänkääntötemppu, että suomettumisen käsite jotenkin olisi ovelaa Kekkosen luomaa politiikkaa.
F-J Straussin Finnlandisierung tarkoitti kuitenkin Neuvostoliiton puuttumista Suomen sisäisiin asioihin, niin että suomalaiset (Kekkonen) hyväksyvät sen. Lehdistön itsesensuuri oli yksi osa suomettumista. Suomettuminen ei suinkaan tarkoittanut Kekkosen ovelaa idänpolitiikkaa, ja siksi Kekkonen aina loukkaantui, kun ko. käsitettä käytettiin. Asiallisesti suomettuminen Straussin tarkoittamassa mielessä oli täyttä totta.
Kekkonen, isänmaallinen mies, pelasi hirmuista riskipeliä salliessaan Straussin määritelmän mukaisen suomettumisen. Hän luotti omaan asemaansa ja vaikutusvaltaansa Kremlissä. Neuvostoliiton avoin puuttuminen mm. nimitysasioihin ja hallituspohjaan meni yli ja ohi sen, mitä Suomen edun mukainen "suomettuminen" olisi vaatinut. Paasikivi "suomettui" paljon terveemmällä tavalla, mutta hän ei käyttänytkään ulkopolitiikkaa sisäpolitiikan lyömäaseena kuten Kekkonen ja k-linjalaiset. Niin Virolaisen V-linja kuin esimerkiksi Pihlajamäen Musta Tusina olivat Kepusta itsestäänkin ulkopoliittisen kelvottomuuden leimaamia.
Härkönen kuvaa suomettumista sillä tavalla kuin Kekkonen sen ajatteli ja Juhani Suomi sitä kuvaa. Reaalisuomettuminen meni kuitenkin huomattavasti pidemmälle. Mihin asti se olisikaan mennyt ellei NL olisi alkanut heiketä ja menettää otettaan 80-luvulle tultaessa mm. Puolan ja Afganistanin tilanteiden sekä oman sekasortoisen talouden takia. Sitä ei onneksi tiedetä.
Totta joka sana. Nimimerkkisi on oikeutettu.
Oiva ei ymmärrä ollenkaan Kekkosen tarkoitusperiä eikä hänen ominaislaatuaan, vaan ihailee sitä, mitä luulee Kekkosen olleen ja perusteilla, jotka luulee Kekkosella olleen "neukkuystävyydessään".
Kekkonen oli pohjimmiltaan todella isänmaallinen mies. Jokainen, joka on tutustunut häneen ennen vuotta 1943, sen tajuaa. Hän oli myös hyvin älykäs mies, suorastaan pirullisen älykäs, ja oivalsi 1943 myös oman asemnsa vaarallisuuden ja oivalsi myös sen, miten hän kääntää sen voitokseen, ja loppu on historiaa. Jota kuitenkaan Oiva ei ymmärrä oikein.
Mpp sen sijaan ymmärtää hyvin Paasikiven ja Kekkosen politiikan erilaisuuden ja tietää, että se Paasikiven-Kekkosen linja oli vain Arvo Korsimon luoma jippo, joka toimi niin kuin oli tarkoitettukin. Mutta ei siihen enää pitäisi kenenkään uskoa, kun niin paljon on tullut esille uutta ja oikeampaa tietoa.
Ihan oikeasti todella uskon, että jos Kekkonen silloisine valtuukineen eläisi nyt, me olisimme jo Naton jäseniä. Urkki olisi kyllä asian niin hoitanut.
Minä ennätin vähän samoista asioista, mutta eri tavalla ylempänä:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=110&conference=1500000000000105&posting=22000000029555944
... Kekkosen isänmaallisuudesta ja pirullisesta älykkyydestään, jolla hän pyöritteli venäläisi meidän eduksemme. Kertoisitko vielä, mitä minä en ymmärrä historiasta.
Sanan Paasikiven-Kekkosen-linjan keksivät venäläiset ja Korsimo tajusi sen arvon ja otti sen käyttöön meillä. Paasikeven-Kekkosen linja oli todellisuutta. Kekkonen oli jo rauhanopposition aikana Paasikiven luotettava kumppani ja sitten koko Paasikiven sodanjälkeisen johtajuuden ajan. Kekkonen jatkoi sujuvasti linjaa ja avasi sen avarammaksi uskaltaen ryhtyä luomaan läheisiä suhteita länteenkin, mitä Paasikivi ei uskaltanut tehdä.
Varmaan vähempikin olisi riittänyt.
http://www.verkkouutiset.fi/arkisto/Arkisto_1997/7.helmikuu/UKKKGB.HTM
... sopivasti sen verran kun oli tarpeen, eikä siitä ollut ainakaan vahinkoa maallemme. Suomettumispolitiikalla me selvisimme kylmästä sodasta voittajana.
En minä, enempää kuin todelliset historioitsijatkaan, anna noille Rautkallion jutuille arvoa.
Kun suomettumisesta keskustellaan, niin Kekkosen ulkopolitiikka kannattaa pitää erossa siitä, miten sitä käytettiin muiden kuin Kekkosen toimesta leimakirveenä sisäpolitiikassa.
Suomettumisellahan ei tarkoitettu Kekkosta henkilönä, vaan paljon laajemmin sitä poliittista kulttuuria ja tapaa toimia, johon kekkosajan poliittinen eliitti vajosi madellessaan Kekkosen ja Moskovan edessä edistääkseen omaa asemaansa.
Tämä koski keskustapuoluetta ja muidenkin puolueiden johtoa, mediaa, idänkaupan vientiyrityksiä (jotka tunnet), kulttuuria, teatteria, taidetta, kirjallisuutta, kansalaisjärjestöjä.... vaikka mitä
Suomettuminen oli sitä, että 70-luvulla piti toistaa ystävyyden ja yhteistyön mantraa, jotta tulisi yleisesti hyväksytyksi, tai välttyisi tulemasta leimatuksi "yleisillä syillä" yhteistyhön kelpaamattomaksi.
Kekkonen hoiti ulkopolitiikkaa niissä oloissa niin hyvin kuin sitä oli kenenkään muun aikalaisen mahdollista hoitaa. Tää ei kovinkaan moni kiistä.
Kekkosen vallan ympärillä tapahtui sitten se ilmiö, jota kutsutaan suomettumiseksi, jota sinäkin voisit analysoida objektiivisemmin, kun olet ne ajat elänyt ja tunnet asiat omasta kokemuksestasi yhtä hyvin kuin minäkin.
... kun selitetään suomettumisen olleen jotain muuta kuin Kekkosen idänpolitiikkaa, jotain sellaista, jota muut tekivät Kekkosen liepeillä ajaakseen omia liketaloudellisia tai muita etujaan. Kun nämä kirjoittajat esiintyvät joka jutussa eri nimimerkillä, ei tiedä onko kyseessä yksi torvi vai useampia.
Itse tunnen tosiaan nuo ajat, kun toimin neuvostokaupan piirissä suomettumisen aikana 70- ja 80-luvulla. Seurasin myös politiikkaa erittäin kiinteästi.
Kaikkien yhteiskunnan toimijoiden, puolueiden, median, idänkaupan vientiyritysten, kulttuurin, teatterin, taideiten, kirjallisuuden, kansalaisjärjestöjen ja kaikkien muidenkin, kuuluukin edistää omaa asiaansa. Kekkonen loi sellaiset olosuhteet, jonka puitteissa tuo oli mahdollista N-liittoon päin. Kekkonen loi myös olosuhteet, että noita asioita voitiin myös edistää länteen päin.
Idänsuunta vaati omat kuvionsa, oli tapana monessa yhteydessä toistaa ystävyyden ja yhteistyön mantraa, kun tiesi venäläisten sitä odottavan ja itsekin niin tekivät, mutta se ei maksanut mitään. Kerrankin minäkin ajattelin, onko tuo tarpeellista toistaa jossakin harjannostajaispuheessani. Kysyin asiasta esimieheltäni ja tilaisuuteen tulevalta Suomen valtion edustajalta. He olivat sitä mieltä, että on tarpeellista.
Te raukkamaiset suomettumisajasta puhujat ette kehtaa tai ette uskalla käydä Kekkosen kimppuun, vaan syytätte sitä "tapaa toimia, johon kekkosajan poliittinen eliitti vajosi madellessaan Kekkosen ja Moskovan edessä edistääkseen omaa asiaansa." Laajennatte tuon syytöksenne koskemaan muitakin toimijoita kuin poliitikkoja.
Suomessa oli siihen aikaan poliitikkoja, jotka eivät halunneet tai eivät osanneet toimia itään päin positiivisella tavalla. Ei heidän tyhmyyttään käytetty sisäpolitiikassa leimakirveenä, vaan heidät todettiin ulkopolitiikkaan sopimattomiksi. Tällaisia olivat esimerkiksi Tanner, Leskinen, Pitsinki, Lindblom, Junnila, Ehrnrooth ja Vennamo.
Kun tuo joukko ei voinut toimia ulkopolitiikassa, vaikeutti se luonnollisesti heidän sisäpoliittista rooliaankin, sillä eihän noita miehiä voinut käyttä esimerkiksi valtakunnan hallituksessa sisäpoliittisessakaan roolissa.
Meillä on kaksi eri näkemystä, joten kinaaminen ei enää johda mihinkään.
Kekkosen-Koiviston hallitsijakausilla, 1973-1995 oli Suomessa niin tiukka NL:a koskeva sensuuri, ns. lehdistöpykälä. Se jätti suomalaiseen mieleen niin suuren arven, että seuraava sukupolvikin kärsii siitä.
Kolumni 12.9.2004
Zyskowicz sohaisi
ampiaispesään
Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz sohaisi viime tiistaina eduskunnassa ampiaispesään puhuessaan Yleisradion suomettuneesta roolista 1960- ja 70-luvulla.
Zyskowiczin mukaan Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajat valehtelivat Suomen kansalle kertoessaan sosialismin saavutuksista ja pimittäessään tietoisesti epäkohtia.
Zyskowicz piti tärkeänä, että Yleisradio tekee tiliä menneisyytensä kanssa ja tuo suomettumisen ajan epäkohdat esiin. Sen julkisen palvelun laitos on hänen mielestään velkaa Suomen kansalle.
Zyskowiczin vaatimuksella on toki puolensa. Yleisradiohan meni ystävyyssuhteiden vaalimisessa pidemmälle kuin esimerkiksi sanomalehdet. Ylen lähetti kanaviltaan Naapurineljännestä ja muita kiiltokuvaohjelmia.
Yle oli linjassaan esimerkiksi Helsingin Sanomia, Uutta Suomea ja Suomen Sosialidemokraattia sekä osin myös Kansan Uutisia neuvostomyönteisempi.
Tosin lehtien linja pehmeni varsinkin 70-luvulla, kun Neuvostoliitto kiristi otettaan Suomesta ja puuttui yhä hanakammin sisäpolitiikkamme.
Arvostellessaan Yleä Zyskowicz unohti kokonaan sen historiallisen taustan ja ne olosuhteet, joissa Yleisradio ja muut suomalaiset tiedotusvälineet tuolloin toimivat.
Yleisradio toimi eduskunnan alaisuudessa, ja sen tuli noudattaa omistajansa linjaa.
Omistajan linja kristallisoitui vuonna 1973, kun Keijo Korhonen Suomen edustajana allekirjoitti yya-juhlan loppukommunikean, jossa lehdistöpykälällä kahlittiin suomalaisen median kädet.
Kriittisenä aikana syntynyt lehdistöpykälä valjasti yksiselitteisesti Suomalaiset mediat, ei vain ylläpitämään, vaan nimenomaan edistämään maittemme välisiä suhteita.
Lehdistöpykälä meni lävitse olankohautuksin, vaikka se soti jyrkästi vastaan esimerkiksi Neuvostoliiton Etyk-pöydässä hyväksymää päätösasiakirjaa, jonka kolmannessa korissa oli maininta lehdistövapaudesta lähes länsimaisen mallin mukaan.
Sen, minkä itäinen naapuri salli kansainvälisesti, se ei sallinut Suomelle. Ja Neuvostoliitto vahti lehdistöpykälän noudattamista pilkuntarkasti. Kuvaavaa oli, että Neuvostoliitosta lähti heti lehdistöpykälän allekirjoituksen jälkeen Suomen suurlähetystöön valitus, jonka mukaan 11 lehteä oli kirjoittanut neuvostovastaisesti. Lisäksi Urho Kekkonen sai Kremlistä lisäevästyksen opastaa Uuden Suomen, Suomen Sosialidemokraatin ja muutamat muut asian yli potkineet lehdet neuvostomyönteisen linjan taakse.
UKK teki työtä käskettyä. Hän muun muassa kutsui kaikki sanomalehtien päätoimittajat luokseen vaatien sovitun linjan noudattamista. Jos viesti ei mennyt perille, lähti toimitukseen vihainen myllykirje. Jos sekään ei auttanut, oli toimittajan, päätoimittajan tai molempien työsuhde katkolla.
Muun muassa Suomen Sosiaalidemokraatin kolumnisti Simo Juntunen irtisanottiin neuvostovastaisen kirjoittelun takia suuren kohun saattelemana.
Keijo Korhonen on myöhemmin todennut, että lehdistöpykälä kirjoitettiin Neuvostoliiton ankaran painostuksen alla. Sen hyväksyminen oli nimenomaan korkeimman poliittisen johtomme tahto.
Myymällä lehdistövapauden Suomi sai Korhosen mukaan vastalahjaksi muuta. Käsitykset vastalahjan sisällöstä vaihtelevat arvioijan mukaan. Yksiselitteistä vastausta ei ole.
Kekkoselle sopimus oli eduksi kahdellakin tapaa. Hän vahvisti omaa erityisasemaansa Kremliin nähden, ja hän sai toivomansa niskalenkin kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien päälehdistä.
Luottamus Kekkoseen ei ollut sataprosenttista neuvostojohdossa. Muun muassa Jukka Seppinen valottaa tuoreessa kirjassaan, että varsinkin DDR:n arkistoista löytyy useita Kekkosta epäileviä selvityksiä.
Epäilyksiä Kekkosen vilpittömistä pyrkimyksistä neuvostosuhteiden vaalimiseen lisäsi sekin, että Kekkonen ajoi voimakkaasti EEC-vapaakauppasopimuksen hyväksymistä ja Suomen suhteiden lujittamista myös länteen.
Arvoitukseksi jää, miten paljon tiedotusvälineiden kahlitseminen palveli kauppapoliittisia päämääriä. Ainakin punaiset vuorineuvokset olivat hyvillään siitä, että Kekkonen vaali hyvä suhteita itään jopa demokraattisia perusoikeuksia polkemalla.
Zyskowiczin puhe oli yksipuolisuudestaan huolimatta tervetullut herätys. Poliittisesta lähimenneisyydestämme ei näet ole tehty tiliä riittävän syvältä ja laajalta.
Tilintekoa on haitannut erityisesti se, että suomettuminen reunailmiöineen oli maan tapa. Synnittömiä löytyy kovin vähän; kokoomuksesta kommunisteihin tehtiin toistuvia ylilyöntejä.
Ajan hengestä antaa hyvän kuvan se, että Suomi oli ainoa länsimaa, jossa puolueet laidasta laitaan olivat ryhtyneet tai ryhtymässä yhteistyöhön Neuvostoliiton kommunistipuolueen kanssa, tai niin kuin lännessä nähtiin, syömään Nkp:n kädestä.
Suomen menneisyyttä ja tiedotusvälineiden roolia pitää tarkastella maan omaksuman peruslinja kautta. Yksittäisten tapausten tikunnokkaan nostaminen ei tee oikeutta kenellekään ja hämärtää helposti sen, mistä itse asiassa olikaan kyse.
Lehdistöpykälä oli ilman muuta rasitus Suomen puolueettomuudelle ja uskottavuudelle, ja se hyväksyttiin ilman keskusteluja. Olisiko vähempikin hinta riittänyt suhteiden säilymiseen ja kaupan sujumiseen?
Zyskowiczin mielestä kyllä. Moni muu on epäilevämpi.
PAULI UUSI-KILPONEN
Kirjoittaja on Länsi-Suomen vastaava päätoimittaja.
[email protected]
Älähän unohda Jussia leimattujen joukosta.
..., mutta ei kerrota, mikä ja millainen se oli. Ei taida olla kummoinen kun ei ole aiemmin korviini tullut.
... ulkopoliittisen luottamuksen myöhemmin. Virolainen ei tosiaan koskaan sisäistänyt Suomen asemaa kylmän sodan maailmassa.
Suomen aseman erittäin hyvin, eikä lähtenyt suomettumislinjalle. Juuri siksi, eli että kyseenalaisti Kekkosen diktatuurin, hän joutui epäsuosioon. Jopa juoppo Karjalainenkin sai kiikkua lähempänä Urkin hovia. Väykystä oli tarkoitus tulla uusi Karjalainen, mutta Urkin kunto petti ennenkuin aika oli kypsä vallanvaihtoon Kepun sisällä.
Kyllä Virolainen ymmärsi NL-suhteiden tärkeyden. Hän oli 1964-1966 pääministerikin porvarihallituksessa 1958 yöpakkashallituksen jäsenyydestä huolimatta. Silloin hän kelpasi jopa pääministeriksi.
Suomettumista oli osaltaan se, että UKK löi ulkopolitiikalla Virolaista 1970-luvulla, vaikka 60-luvulla tämä vielä kelpasi pääministeriksi. Synnit kävivät vanhetessaan raskaammiksi.. Mitään uutta syntiä Virolainen ei päässyt tekemään, mutta NL:n vaikutuksesta ja omista hlökohtaisista syistään (mm. se, että Kekkonen piti Virolaistakin mahd. presidenttikandidaattina eikä sietänyt kilpailijoita) Virolainen oli tuomittu ulkopoliittiseen kelvottomuuteen.
...se, kun Virolainen vihjaisi julkisesti, että kokoomuskin voitaisi ottaa hallitukseen, mistä nousi aika dramaattista kirjoittelua sanomalehdissä.
Sanotaan, ettei Kekkonen tykännyt siitä, että Virolainen paljasti hänen pitävän kokoomusta tarkoituksellisesti paitsiossa, vaikka kaikki tiesivät sen muutenkin.
Kekkosen aikanahan juuri mitään asiaa ei saanut ääneen sanoa, muuta kuin noudattamalla tiettyä peitekieltä.
... hallituksesta niin kauan kun se oli junnilalaisten komennossa ulkopoliittisista syistä. Siihen aikaan ulkopolitiikka kulki sisäpolitiikan edellä. Kun Holkerin johdolla Kokoomuksessakin päästiin eroon Kekkosen idäanpolitiikan vastustamisesta, Kekkonen olisi ottanutkin puolueen hallitukseen, mutta sitten sen estivät demarit Sorsan johdolla. Sorsan myötä demarit olivat karistaneet oikeistolaisen tannerilaisen poppoon pois puolueesta, mutta luiskahtivat sen verran vasemmalle, ettei Kokoomus enää sopinut heidän hallituskumppanikseen vaikka olivat jo ulkopoliittisesti kelvollisia.
Ei noissa asioissa ollut mitään salaista silloinkaan, näin puhuttiin silloinkin yleisesti.
Virolainen puhui liian fiksusti, joten Kekkonen koki sen varpaidensa tallomiseksi.
Kokoomus nostettiin hallitukseen heti, kun siihen oli tilaisuus, vaikka Väykky yritti venkuloida itselleen presidenttialustaksi porvarihallituksen.
Se oli nimenomaan Sorsa, joka käänsi Koiviston pään Holkerin hallitukseen, kun Sorsa halusi eroon kieroilevasta Väyrysestä.
... Kokoomusta hallitukseen oli kyseessä juuri se aika, kun sossut eivät halunneet Kokoomusta hallituskumppanikseen. Keskusta toki ideologisistakin syystä saattoi olla Kokoomuksen kanssa samassa hallituksessa sen jälkeen, kun olivat karistaneet junnilansa pilaamasta ulkopoliittista kelpoisuuttaan.
Virolainen nosti kokoomuksen "hallituskelpoisuuden" esiin vain pelotellakseen tottelemattomat sosialidemokraatit ojennukseen punamullassa, jota keskusta Kekkosen aikana johti yhtä kovalla kädellä kuin Heinäluoma Vanhasen 1. hallitusta.
Junnila oli kunnian mies, hänestä olisi pitänyt tulla ulkoministeri, ja sillä hyvä, kaikkea olisi tarvinnut NL;sta kysyä. Junnila oli kuitenkin oikeassa, ja puolusti eurooppalaista demokratiaa. Hänen kohtelunsa tahra suomalaisten kunniassa.
... Kekkosen luottamuksen vasta 70-luvulla.
... linjan ydin oli se, että rakennetiin luottamukselliset suhteet itään. Sihen kuvaan ei tietenkään sopineet junnilat eikä tannerit.
Suomettuminenon sekä positiivinen että negatiivinen ilmiö, ei vain joko tai, sitä tai tätä.
Positiivista oli, että ulkopolitiikka neukkujen suuntaan toimi siedettävästi, mahdolliset uhat ennalta ehkäisten ja kauppasuhteita edistäen.
Negatiivista oli sisäpolitiikan parlamentarismin rappio ja mm.kokoomuksen diskriminointi kepun ja Kekkosen toimesta, kaikki itsesensuurit ja muut kuppikuntien touhut, joissa syynättiin tarkkaan jopa vapaiden kansalaisjärjestöjen yhteiskuntakelpoisuus sillä silmällä, olivatko ne hyväksyttäviä neukkujen mielestä.
... parlamentarismin rappio ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi Honka-liiton aikoihin siihen osallistuvia puolueita tai henkilöitä ei kertakaikkiaan voinut ottaa tasavallan hallitukseen ulkopoliittisista syistä. Kekkosella ja kepulla ei olisi sisäpolitiikassa ollut paljonkaan erimielisyyksiä noiden kanssa, mutta klikki sulki itsensä ulos myös sisäpoliittisesta vaikuttamisesta. Siitä seurasi parlamentarismin rappio siinä mielessä, että Kekkonen joutui hallitsemaan maata maalaisliittoon, kansanpuolueisiin tai skoogilaisiin tukeutuviin vähemmistöhallituksien avulla tai jopa käyttämään työmarkkinajärjestöjen edustajia hallituksessa. Se myös johti epäparlamentaariseen presidentin vallan kasvuun.
Itsesensuuri on aina paikallaan, eihän ihmisen tai yhteisön pidä tietoisesti mennä tyhmyyksiä mäläyttelemään niin kuin koku Häkämies teki äskettäin. Poliittisille johtajille, diplomaateille ja liikemiehille itsesensuuri on kullanarvoinen ominaisuus. Kylmän sodan aikana oli paikallaan myös seurata vapaiden kansalaisjärjestöjen toimien sopivuutta viralliseen ulkopolitiikkaan varsinkin jos järjestö sai vielä valtionavustusta, mikä tekee siitä jossainmäärin virallisen.
Kun laskettiin NL johtamaan Suomen sisä- ja ulkopolitiikkaa, heille jäi käsitys, että Suomi on jo "liivintaskussa", lähes verrattavissa Balttiaan. Nyt Baltit, ja entiset Varsovanliiton maat ovat Naton jäseniä, ja katkeroituneen Venäjän pullistelu, ja mahdolliset provokaatiot ja agressiot ohjautuvat Suomen natottomaan suuntaan.
... periksi suomettumisaikana, mutta se otti aina huomioon vaapurin mielipiteen, eikä tehnyt sellaisaia päätöksiä, jotka aivan suotta ärsyttäisivät naapuria. Mutta meille elintärkeissä kysymyksissä emme antaneet periksi.
Venäjän nykyinen pullistelu kyllä kohdistuu voimakkaammin Baltian suuntaan kuin meihin.
Suomettuminen oli Kekkosen ja hänen perseennuolijoidensa keksimä poliittinen vipu, jolla Neuvostoliiton uhka kanavoitiin sisäpoliittiseksi vallaksi.
Kekkosen hengenheimolaisia olivat kaikki ne "kansalliset johtajat", jotka edistivät uraansa Neuvostoliiton avulla, välittämättä Neuvostoliiton ikeen alla vaikeroivista kansoista, joiden oikeutetut mielenilmaisut stumpattiin massiivisella väkivallalla.
Neuvostoliitolla, Kekkosella ja kommunismilla ei historiassa ole oikeutta hyvän puolelle.