En tiedä mikä minuun on mennyt... olen kaksi vuotta nyt ollut lääkityksellä keskivaikeaan masennukseen, jossain välissä oli hyviä aikoja ja tunsin eläväni, oli voimia panostaa kaveri- ja ystävyyssuhteisiinkin. Tämä syksy on kuitenkin ollut kamala. Olen ollut ahdistunut, tuntuu ettei minulla ole kavereita ja olen kiukutellut niille kavereille joita minulla on, ollut mustasukkainen, kärsimätön, vaativa ym. ym...
Opiskelen tällä hetkellä, eikä opiskelukaupungissa ole muita kuin opiskelukaverit, joiden kanssa nyt pelkään rikkovani välit. Tämä on minulle aivan uusi ulottuvuus tässä masennuksessa, tuntuu että sisälläni kasvaa pieni perkele joka lopulta tappaa itsensä jäätyään yksin katkerana. Aiemmin ei ole tällaista ollut, itkettää iltaisin kun ahdistus vähänkin hellittää. Päällisin puolin elämäni on kunnossa. Kaipaan niin ystäviäni ja toisten läsnäoloa... käytökseni ei vaan auta yhtään mutten voi sille mitään. Silloin jos toiset on minua kohtaan huomaavaisia, olen iloinen ja energisempi. Muuten tällainen apaattinen piruparka.
Olen viikkoja yrittänyt jäsentää ajatuksiani, keskustella kavereiden kanssa, lukenut toisten kirjoituksia ja neuvoja. Olen miettinyt lääkitystäni, pitäisikö se vaihtaa tai annosta muuttaa, onko lääkäristä tässä tilanteessa enää mitään apua?
Nyt tuntuu että olen oikeasti tullut siihen ratkaisevaan umpikujaan, pystyn ajattelemaan selkeästi mutten näe enää ratkaisua. Minulle ei välttämättä tulisi enää ikävä toisia ihmisiä vaikka lähtisin pois, en osaisi ikävöidä. Minut on jätetty tai minua ei huomata, en jaksa vaatia ystävyyttä rakkailtani, tyhjiä sanoja. 21 vuotta takana, eikö siinä ajassa jo ole nähnyt tarpeeksi? Tiedän mistä jään paitsi ja hyväksyn sen täysin. Minun osani ei ollut menestyä tässä elämässä. Tällä hetkellä olen harvinaisen rauhallinen, sain sanoa sanottavani. Kaiken mitä oikeasti tarkoitin.
Opiskelen tällä hetkellä, eikä opiskelukaupungissa ole muita kuin opiskelukaverit, joiden kanssa nyt pelkään rikkovani välit. Tämä on minulle aivan uusi ulottuvuus tässä masennuksessa, tuntuu että sisälläni kasvaa pieni perkele joka lopulta tappaa itsensä jäätyään yksin katkerana. Aiemmin ei ole tällaista ollut, itkettää iltaisin kun ahdistus vähänkin hellittää. Päällisin puolin elämäni on kunnossa. Kaipaan niin ystäviäni ja toisten läsnäoloa... käytökseni ei vaan auta yhtään mutten voi sille mitään. Silloin jos toiset on minua kohtaan huomaavaisia, olen iloinen ja energisempi. Muuten tällainen apaattinen piruparka.
Olen viikkoja yrittänyt jäsentää ajatuksiani, keskustella kavereiden kanssa, lukenut toisten kirjoituksia ja neuvoja. Olen miettinyt lääkitystäni, pitäisikö se vaihtaa tai annosta muuttaa, onko lääkäristä tässä tilanteessa enää mitään apua?
Nyt tuntuu että olen oikeasti tullut siihen ratkaisevaan umpikujaan, pystyn ajattelemaan selkeästi mutten näe enää ratkaisua. Minulle ei välttämättä tulisi enää ikävä toisia ihmisiä vaikka lähtisin pois, en osaisi ikävöidä. Minut on jätetty tai minua ei huomata, en jaksa vaatia ystävyyttä rakkailtani, tyhjiä sanoja. 21 vuotta takana, eikö siinä ajassa jo ole nähnyt tarpeeksi? Tiedän mistä jään paitsi ja hyväksyn sen täysin. Minun osani ei ollut menestyä tässä elämässä. Tällä hetkellä olen harvinaisen rauhallinen, sain sanoa sanottavani. Kaiken mitä oikeasti tarkoitin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
lääkitys ihan kohdallaan, todennäköisesti syöt liian pientä annosta. Se on aika helposti korjattu.
itse vain kamppailen sen kanssa, että aloittaako lääkitys vai ei. mutta ei taida olla vaihtoehtoja....pelkään vain niitä sivuoireita niin paljon (serotoniinioireyhtymää esimerkiksi)
mutta siis, aikalailla samoin on mullakin asiat. kavereita ei oikeastaan enää ole. aikani jaksoin esittää iloista, ja suht normaalia. mutta nyt en enää jaksa...olen siis eristäytynyt lähes täysin. avomies on, mutta menee niin huonosti, eikä ole yhtään voimia ajatella suhdetta eteenpäin.
olen myös ajatellut samoja, että minä en vain osannut elää tässä maailmassa...(on siis itsetuhoajatuksia).
luulen kuitenkin, että kohdallani masennus johtuu suuresti siitä, että olen todella ujo. siis, haluaisin ystäviä jne. mutta en vain millään pysty täysin vapautumaan kenenkään seurassa.... on hirveä ristiriita siinä, kuinka haluaisin ystäviä, ja että osaisin olla oma itseni. mutta en vain ole pystynyt, tähän mennessä ainakaan.
ja tuntuu että mitään ei ole tehtävissä. alan olla jo aivan lamaantunut...
yritin vain sinulle ap. sanoa, että onko sinun masennukseesi mahdollisesti jokin syy..? jos tajuat syyn, niin ehkä onnistuisit sitä kautta selättämään vähän paremmin masennustasi.
lievä tai keskivaikea. Ota yhteyttä terapeuttiisi, jos sinulla sellainen on. Jos ei, niin lääkäriin. Psykiatrille mieluummin ja kerro samat asiat hänelle.
Kun vaikea masennus laittaa ihmisen matalaksi, muut ensin ja sitten oma itsekin muuttuu arvottomaksi. Tämä ei ole totta vaan sairauden luomaa harhaa.
Lääkityksen korjaaminen, mahdollinen sairaalajakso saattaisivat auttaa.
Itse olen erehtynyt ja jättänyt hoitoon hakeutumisen ajoissa väliin pari kertaa. Sieltä pohjalta ylösnousu onkin sitten hitaampaa...
Kaikesta huolimatta valopilkkuja elämääsi.
Moikka!! Minä sairastan masennusta. Minä pistin välit poikki kahteen minun ystävään viimmesyksystä lähtien lopullisesti.Toinen soittelee ajoittain minulle minä en edes vastaa hänen soitteluihin. Toinen ei edes soita minulle.Se toinen lopetto kirjeystävyden kanssani vuonna 2004 syksyllä.Minä lopetin hänen kanssa ystävyyden vuosi sitten liokakuussa.Ei ole minun pakko olla hänen ystävä kun en kelvannut hänelle. Lopettihan hän kanssani kirjeystävyydenkin jo vuosia sitten.Tiedän että hän ei minua ystäväkseen enää koskaan halua. Opin tietämään sen vuosi sitten jo.Enhän minä väkisn voi olla hänen ystvänsä.