...väittää että koska me kolme lasta olimme niin ihanan helppoja lapsina, on elämämme todella helppoa tätä nykyä ja tulevaisuudessa.
Istuin itku kurkussa ruokapöydässä (vietimme synttärijuhlaa)...: Mun elämä? Helppoa? Mun on pirun vaikea luottaa ihmisiin, jokainen suhde jonka aloitan, kariutuu jo alkumetreillä huonon itsetuntoni takia. En löydä töitä, koska en luota taitoihini tarpeeksi. Ikävöin ulkomaalaista rakastani (onko jotenkin helppo rakastaa kun toinen on niin kaukana?) joka IKINEN päivä (tästä miehestäkään vanhempani eivät tiedä).
Lapsuuteni oli todella vaikea (jonka isänikin myönsi), vanhempani erosivat, riidat ovat jatkuneet tähän päivään saakka, kohta toistakymmentä vuotta. On syömishäiriötä, yhden illan juttuja, itsemurhayrityksiä masennusta (joista kuitenkaan kukaan perheestä ei tiedä. Ainoastaan syömishäiriöstä, näkyyhän se päälle päin!(elopainoa 100))....JNE! Mun on niin pirun vaikea puhua KENELLEKÄÄN mun asioista.
Tuli sellanen tunne että iloinenko tässä pitäisi olla? (lisäksi vielä odotan lasta, jonka olen päättänyt abortoida) Isäni sanoja lainaten; Olette saaneet niin hyvät eväät elämään, jonka voitte sössiä vain itse! Jonka olen siis jo sössinyt 10-vuotiaana kun ahmin ja ahmin ruokaa pahaan olooni. Saati nyt kun olen raskaana.
Niin hel*etin monet itkut olen itkenyt, kun on niin paha olla. Välillä on hyviäkin kausia, sen myönnän, mutta nyt tälläkin hetkellä tuntuu että rämmin jossain hemmetin syvässä paskassa, josta ei ole poispääsyä. Tunnelinpäässä ei näy valoa. Ei edes pientä pilkahdusta.
OLEN NIIN VÄSYNYT.
Istuin itku kurkussa ruokapöydässä (vietimme synttärijuhlaa)...: Mun elämä? Helppoa? Mun on pirun vaikea luottaa ihmisiin, jokainen suhde jonka aloitan, kariutuu jo alkumetreillä huonon itsetuntoni takia. En löydä töitä, koska en luota taitoihini tarpeeksi. Ikävöin ulkomaalaista rakastani (onko jotenkin helppo rakastaa kun toinen on niin kaukana?) joka IKINEN päivä (tästä miehestäkään vanhempani eivät tiedä).
Lapsuuteni oli todella vaikea (jonka isänikin myönsi), vanhempani erosivat, riidat ovat jatkuneet tähän päivään saakka, kohta toistakymmentä vuotta. On syömishäiriötä, yhden illan juttuja, itsemurhayrityksiä masennusta (joista kuitenkaan kukaan perheestä ei tiedä. Ainoastaan syömishäiriöstä, näkyyhän se päälle päin!(elopainoa 100))....JNE! Mun on niin pirun vaikea puhua KENELLEKÄÄN mun asioista.
Tuli sellanen tunne että iloinenko tässä pitäisi olla? (lisäksi vielä odotan lasta, jonka olen päättänyt abortoida) Isäni sanoja lainaten; Olette saaneet niin hyvät eväät elämään, jonka voitte sössiä vain itse! Jonka olen siis jo sössinyt 10-vuotiaana kun ahmin ja ahmin ruokaa pahaan olooni. Saati nyt kun olen raskaana.
Niin hel*etin monet itkut olen itkenyt, kun on niin paha olla. Välillä on hyviäkin kausia, sen myönnän, mutta nyt tälläkin hetkellä tuntuu että rämmin jossain hemmetin syvässä paskassa, josta ei ole poispääsyä. Tunnelinpäässä ei näy valoa. Ei edes pientä pilkahdusta.
OLEN NIIN VÄSYNYT.
Vastaukset 8
Vanhimmat
välinen kuilu. Eivät he voi ymmärtää, vaikka haluaisivatkin. Monet asiat ovat nyt helpompia kuin ennen, mutta monet taas monimutkaisempia, epävarmempia, vaarallisempia ja vaikeampia. Ei se ole sinun eikä heidän syy.
Isäsi kuitenkin myöntää, että lapsuutesi oli vaikea. Hän siis myöntää tehneensä asioita väärin. Se on hyvä, mutta ei hän enää osaa tehdä tehtyjä virheitä tekemättömiksi :(
Toivottavasti jaksat käydä terapiassa, niin saat asioita paremmin hallintaasi.
syytät. Jokainen todellakin sössii oman elämänsä aivan itse. Olet selvästi käynyt psykoanalyyttisessä terapiassa, kun olet noin katkeroitunut lapsuuteesi ja syyttelet vanhempiasi. Suosittelen ajattelemaan lapsuuttasi ja vanhempiasi positiivisemmin. Näin tulet onnelliseksi.
...oikeastaa ketään tästä tilanteesta (olenhan itse tyhmä ja kaiken paskan takana), kaikista vähiten isääni! Jaksan vain ihmetellä hänen sanojaan edelleen....
Olet selvästi käynyt psykoanalyyttisessä terapiassa, kun olet noin katkeroitunut lapsuuteesi ja syyttelet vanhempiasi.
En ole IKINÄ istunut terapiassa.
käydä sielä terapiassa. En nyt siis syyllistä, hauku tai muuta sellaista, vaan suosittelen sitä oikein lämpimästi!
Itselläni on myös vaikea lapsuus, jota tosin hyvä isäsuhde on tietysti helpottanut. Pitäisikö sinun jutella asiasta isäsi kanssa? Kysyä, mitä hän tällä sanomisella oikein tarkoitti.
Minulla on siis vaikea lapsuus ollut sen takia, että vaikka olen ainoa lapsi, olen nykyisin kokenut jääneeni syrjään vanhempieni elämästä. Olen varmaan suurimman osan lapsuudestani ja nuoruudestani ollut mummoloissa, sekä serkkujenikin luona, sillä vanhemmillani ei koskaan ollut aikaa minulle. He olivat töissä, ja heillä oli omat menonsa. Niin kuin nykyisinkin.
Alan itsekin olla pian mummu-iässä, mutta vanhempani ovat minusta vain 18v vanhempia, terveitä, vireitä ihmisiä. Silti minä ja perheeni eivät mahduta heidän elämäänsa juuri lainkaan. Lapsillamme ei siis ole isovanhempia juuri lainkaan; he eivät koskaan vietä viikonloppuja mummoloissa, isovanhemmat eivät koskaan vietä aikaansa mitenkään ainoiden lastenlasten kanssa. Siis molempien puolten isovanhemmat!
Toissa iltana yksi lapsistamme teki itku kurkussa läksyjään. Tehtävissä kysyttiin millaisia omat isovanhemmat ovat, ja mitä hän tekee yhdessä heidän kanssaan...
Lapsi oli myös muutamia kertoja ja viimeksi vain muutamaa päivää aiemmin kertonut, mitä hänen parhaat kaverinsa ovat kertoneet tekevänsä omien mummojen ja ukkiensa kanssa; shoppailua, lahjojen saantia aina tavatessa, yhteisiä elokuva/teatteri/tivoli -iltoja, viikonloppujen viettoa mökillä/mummolassa, yhteisiä huvipuisto/Muumimaa- ja jopa ulkomaan -matkoja.
Meidän lapsemme olisivat iloisia, jos isovanhemmat muistaisivat edes syntymäpäivät silloin tällöin, tai että saisivat käydä mummoloissa edes päivän aikaan, mutta ei...
En ole katkera, mutta kuitenkin... Nooh, tämä nyt meni paljon asian vierestäkin, mutta olihan alussa vähän asiaakin...
Siis olen itse vaikeasti masentunut ja siksi eläkkeellä, on lääkitys ja käyn viikottain terapiassa. Tätä on kestänyt jo useamman vuoden ja matka parempaan on pitkä, taitaa olla jopa liian pitkä omalta osaltani...
Oman itsesi kannalta olisi paras, jos jaksaisit hakeutua terapiaan, sillä lyhytkin hoitojakso ja asioiden läpikäyminen saattaa riittää. Eikä elämä mene kokonaan pilalle. Ja se, jos voisit jutella isäsi kanssa, voisi parantaa tilannetta paljonkin.
Itse en vanhempieni kanssa voi keskustella, koska se on aina ja vääjäämättä johtanut suuttumiseen, vanhoista asioista syyttelemiseen ja pitkiinkin välirikkoihin.
Mitä kaivelet ja itket vanhoja asioita. Tee elämällesi jotain, ettei mene koko ikä vanhojen veivaamiseen. Menneet asiat ei vollottamisesta enää muutu. Jokainen voi tehdä elämästään juuri sellaisen kuin itse haluaa lapsuudenkokemuksistaan huolimatta.
Tutulta kuulostaa omalla tavallaan, itselläni on ollut myös vaikea lapsuus, alkoholiongelmainen, kännissä aggressiivinen isä ja kiltti äiti joka sai sitten aika ajoin turpaansa... Myös itse pääsin osalliseksi väkivallasta. Koulukiusattu yläasteella, alkon ja päihteiden kanssa sekoilua enemmän ja vähemmän teini-iästä nuoruuteen, holtitonta seksuaalikäyttäytymistä ja yksi abortti, ahdistusta, masennusta, itkua ja surua... Siinäpä ne tärkeimmät. Olo alkoi helpottaa vasta kun ymmärsin työntää sen kaiken paskan johonkin kolkkaan itsessäni josta se ainoastaan kummitteli aika ajoin.
Ainoita asioita mistä voi olla ylpeä on se että ylioppilaslakki ja ammattitutkinto on kaikesta huolimatta taskussa.
Kenellekkään en ongelmista ole kertonut ennen tätä syksyä, kun mielialaongelmat pahenivat siihen pisteeseen että aloin muistuttaa dementikkoa, en muista mitään ja hukkaan kaiken, keskittymiskyky oli nollissa... Tai on. Korkeakoulussa opiskelu ei vain enää onnistunut. Vastaanotolla revittiin kaikki asiat auki ja vasta silloin tajusin kuinka hajalla mä ihmisenä olen ollut kaikki nämä vuodet.
Nyt aloitettiin lääkitys ja terapia odottaa, lääkäri veikkasi että prosessista tulee pitkä....
Zemppiä sulle ja suosittelen hoitoon hakeutumista, vaikka helppoa se ei olisikaan.
Heips,
en ole aloittaja, mutta päätin vastata kun mulla ihan samaa probleemaa, eli tuo, että mielialaongelmat ja unettomuus tekee sen että olen tullut ihan dementiksi. Nyt olen sairaslomalla kun työstä ei enää tullut mitään kun en muista asioita. En ole tyhmä, ainakaan älykkyystestien mukaan, mutta muistini on vaan aivan onneton. Päässäni ei pysy mikään.
Nyt olen kolmatta viikkoa poissa töistä ja saanut uuden lääkityksen kanssa vähän paremmin nukuttua, ja muistikin on alkanut toimia edes hitusen paremmin. Eli juuri nyt tilanne on taas vähän parempi kuin pari-kolme viikkoa sitten, mutta pelkään, että jos palaan pian töihin, unettomuus ja muistiongelmat taas pahenevat.
Jouduitko sinä sitten keskeyttämään opintosi muistiongelmien vuoksi? Liittyykö sulla unettomuus muistiongelmiin? Omalla kohdallani huomaan selvästi niiden välisen yhteyden.
Itsekin käyn terapiaa, olen käynyt jo vuoden alusta ja anon ensi vuodeksi jatkoa. Itse olen saanut siitä apua, toivottavasti sinäkin. Uskon, että muistikin voi palautua kun masennus ja ahdistus helpottavat. Voimia! :)