Näistä internetin keskustelupalstoista on tullut minulle jonkinlainen ilmainen terapiamuoto. Tosin, täälläkin saa välillä osakseen vittuilua mutta vittuilu karaisee; Pitää vaan osata pitää puolensa.
Kuitenkin, useampaan otteeseen kun olen asioistani esim täällä suomi24:ssa ja muutamilla muilla palstoilla kertonut niin ihmiset ovat sanoneet minulle, että minun pitäisi hakea ammattiauttajan apua sillä kuulemma teksteistäni näkee että olen sellaisen tarpeessa.
Minusta on vuosien mittaan tullut katkera ihmisraunio. Elämä ei ole mennyt edes sinne päin mitä joskus teini-ikäisenä haaveilin. Kaikki opinnot ovat jostain syystä jääneet kesken. Asia olisi helpompi hyväksyä jos itse ajattelisin että olen liian tyhmä esim yliopistoon eikä siitä olisi tullut yhtään mitään sinne edes pyrkiä. Kuitenkin, muutamat koulukaverit, joita en todellakaan pidä itseäni älykkäämpinä ovat valmistuneet yliopistosta ja heillä on tänä päivänä hyvät työpaikat.
Pari vuotta kävin ammattikorkeakoulua ja ensimmäisenä vuonna pärjäsin hyvin koska työttömänä pystyin keskittymään koulunkäyntiin kokonaan, iltakoulu siis, mutta toisena vuonna sain työpaikan enkä jaksanut käydä sekä töissä että koulussa.
Nyt olen tylsässä duunissa. Kyllähän siinä tarpeeksi rahaa tienaa, että laskunsa maksaa mutta jotenkin tuntuu että säästöliekillä olen omaa potentiaaliani käyttänyt.
Elämäni suurin tragedia ja masennuksen aiheuttaja on kuitenkin krooninen yksinäisyys. Oli sitten kyse suhteen puuttumisesta tai edes sosiaalisen elämän puuttumisesta. Muutettuani pääkaupunkiseudulle vähän aikaa pidin yhteyttä entisiin kotipaikkakuntalaisiin jotka myös muuttivat tänne mutta pikkuhiljaa he ovat jääneet ilman että ketään olisi tilalle tullut. Vietän kaiken vapaa-aikani yksin. Siis, kyllä minulla harrastuksia on joissa on ihmisiä, esim punttisali, mutta en silti ole tutustunut muihin ihmisiin.
Työpaikka on ainoa paikka, jossa saan päivittäisen ihmiskontaktiannokseni ja vaikka olenkin epäsosiaalinen niin työpaikalla tulen ihan hyvin työkavereiden kanssa juttuun enkä todellakaan ole siellä mikään syrjäänvetäytyvä henkilö.
Sitten tämä kaikkein pahin asia eli naisseuralaisen puute. Vuodesta toiseen täysin yksin ilman mitään suhdetta. Minulle on muodostunut sellainen ajatusmalli että minä olen niin kertakaikkiaan epäkelpo ihminen että ainoastaan joku täysin henkisesti jälkeenjäänyt nainen voisi edes kuvitella mitään suhdetta minun kanssani.
Minulle on myös valjennut että tässä asiassa ei koskaan mitään muutosta tule tapahtumaan. Olen 100% varma siitä, että vietän loppuelämäni ilman yhtäkään suhdetta kenenkään vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Tässä vaiheessa ihmiset sanovat että ei tuollaista voi tietää etukäteen mutta minä tiedän että näin on. Minulle ei tässä elämässä eikä maailmassa ole rakkautta olemassa. Ihmisten vastaanjankuttaminen ja varsinkin lässytys "Kyllä sinä jonkun löydät" saa minut raivon valtaan sillä se kuulostaa pahemman sortin vittuilulta koska minä vaan tiedän että niin ei tule käymään. En minä aina ole näin pessimisti ollut mutta vuosien ja vuosien pettymysten jälkeen minusta on tullut tällainen ja ihminen on sen verran viisas olento, että se osaa vetää kokemuksistansa johtopäätöksiä.
Esim se, että jos netin kautta tapaan jonkun naisen ja meillä synkkaa viestitellessä varsin hyvin ja sitten sovitaan tapaaminen ja tapaaminenkin sujuu ihan ok mutta sen jälkeen naisen taholta viestittely loppuu kuin seinään, niin kyllähän tuosta voi johtopäätöksen tehdä.
No, ennen nettiaikaa ihan live-elämässä sain kerta kerran jälkeen turpiini kun yritin naisia lähestyä. Minun kohdallani kysymys onkin siitä, että koska minun kohdalleni ei ole odotettavissa muuta kuin päähänpotkittavan rooli eikä minua enää huvita pelata ja olen alistunut kohtalooni olla yksin koko loppuikäni. En tiedä ymmärrättekö mutta silloin kun olen tuossa mielentilassa ja joku tulee sanomaan jotain, että "Kyllä sinullekin joku on olemassa2 niin minun todellakin tekisi mieli hakata sitä henkilöä nyrkillä kasvoihin niin että veri vain roiskuisi. Se kuulostaa niin julmalta vittuilulta.
Siis, jos palataan alkuperäisen teemaan, niin näillä nettipalstoilla kun olen tämän kipeän asian kanssa käynyt keskustelua niin useasti minulle on sanottu, että olen selkeästi ammattiauttajan tarpeessa.
Minä vaan en todellakaan nettimaailman ulkopuolelle ole vuodatuksineni valmis astimaan. Nettipalstoilla voi anonymiteetin suojassa sanoa miltä tuntuu. Kasvokkain en ikimaailmassa alkaisi kenellekään ihmiselle näitä äsken mainitsemiani asioita kertomaan, oli sitten tuttu tai tuntematon kyseessä. Siis, vaikka vaihtoehto olisi mikä hyvänsä niin en silti ikinä. Ylpeys estää moisen. Ylpeys ei estä ns ruikuttamasta nettipalstoilla koska täällä minua ei kukaan tunne mutta ylpeys estää minua kasvokkain alkaa kertomaan itsestäni kuinka huonoksi ihmiseksi itseni tunnen.
No, minä yritän sinnitellä miten parhaani kykenen.
Kuitenkin, useampaan otteeseen kun olen asioistani esim täällä suomi24:ssa ja muutamilla muilla palstoilla kertonut niin ihmiset ovat sanoneet minulle, että minun pitäisi hakea ammattiauttajan apua sillä kuulemma teksteistäni näkee että olen sellaisen tarpeessa.
Minusta on vuosien mittaan tullut katkera ihmisraunio. Elämä ei ole mennyt edes sinne päin mitä joskus teini-ikäisenä haaveilin. Kaikki opinnot ovat jostain syystä jääneet kesken. Asia olisi helpompi hyväksyä jos itse ajattelisin että olen liian tyhmä esim yliopistoon eikä siitä olisi tullut yhtään mitään sinne edes pyrkiä. Kuitenkin, muutamat koulukaverit, joita en todellakaan pidä itseäni älykkäämpinä ovat valmistuneet yliopistosta ja heillä on tänä päivänä hyvät työpaikat.
Pari vuotta kävin ammattikorkeakoulua ja ensimmäisenä vuonna pärjäsin hyvin koska työttömänä pystyin keskittymään koulunkäyntiin kokonaan, iltakoulu siis, mutta toisena vuonna sain työpaikan enkä jaksanut käydä sekä töissä että koulussa.
Nyt olen tylsässä duunissa. Kyllähän siinä tarpeeksi rahaa tienaa, että laskunsa maksaa mutta jotenkin tuntuu että säästöliekillä olen omaa potentiaaliani käyttänyt.
Elämäni suurin tragedia ja masennuksen aiheuttaja on kuitenkin krooninen yksinäisyys. Oli sitten kyse suhteen puuttumisesta tai edes sosiaalisen elämän puuttumisesta. Muutettuani pääkaupunkiseudulle vähän aikaa pidin yhteyttä entisiin kotipaikkakuntalaisiin jotka myös muuttivat tänne mutta pikkuhiljaa he ovat jääneet ilman että ketään olisi tilalle tullut. Vietän kaiken vapaa-aikani yksin. Siis, kyllä minulla harrastuksia on joissa on ihmisiä, esim punttisali, mutta en silti ole tutustunut muihin ihmisiin.
Työpaikka on ainoa paikka, jossa saan päivittäisen ihmiskontaktiannokseni ja vaikka olenkin epäsosiaalinen niin työpaikalla tulen ihan hyvin työkavereiden kanssa juttuun enkä todellakaan ole siellä mikään syrjäänvetäytyvä henkilö.
Sitten tämä kaikkein pahin asia eli naisseuralaisen puute. Vuodesta toiseen täysin yksin ilman mitään suhdetta. Minulle on muodostunut sellainen ajatusmalli että minä olen niin kertakaikkiaan epäkelpo ihminen että ainoastaan joku täysin henkisesti jälkeenjäänyt nainen voisi edes kuvitella mitään suhdetta minun kanssani.
Minulle on myös valjennut että tässä asiassa ei koskaan mitään muutosta tule tapahtumaan. Olen 100% varma siitä, että vietän loppuelämäni ilman yhtäkään suhdetta kenenkään vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa. Tässä vaiheessa ihmiset sanovat että ei tuollaista voi tietää etukäteen mutta minä tiedän että näin on. Minulle ei tässä elämässä eikä maailmassa ole rakkautta olemassa. Ihmisten vastaanjankuttaminen ja varsinkin lässytys "Kyllä sinä jonkun löydät" saa minut raivon valtaan sillä se kuulostaa pahemman sortin vittuilulta koska minä vaan tiedän että niin ei tule käymään. En minä aina ole näin pessimisti ollut mutta vuosien ja vuosien pettymysten jälkeen minusta on tullut tällainen ja ihminen on sen verran viisas olento, että se osaa vetää kokemuksistansa johtopäätöksiä.
Esim se, että jos netin kautta tapaan jonkun naisen ja meillä synkkaa viestitellessä varsin hyvin ja sitten sovitaan tapaaminen ja tapaaminenkin sujuu ihan ok mutta sen jälkeen naisen taholta viestittely loppuu kuin seinään, niin kyllähän tuosta voi johtopäätöksen tehdä.
No, ennen nettiaikaa ihan live-elämässä sain kerta kerran jälkeen turpiini kun yritin naisia lähestyä. Minun kohdallani kysymys onkin siitä, että koska minun kohdalleni ei ole odotettavissa muuta kuin päähänpotkittavan rooli eikä minua enää huvita pelata ja olen alistunut kohtalooni olla yksin koko loppuikäni. En tiedä ymmärrättekö mutta silloin kun olen tuossa mielentilassa ja joku tulee sanomaan jotain, että "Kyllä sinullekin joku on olemassa2 niin minun todellakin tekisi mieli hakata sitä henkilöä nyrkillä kasvoihin niin että veri vain roiskuisi. Se kuulostaa niin julmalta vittuilulta.
Siis, jos palataan alkuperäisen teemaan, niin näillä nettipalstoilla kun olen tämän kipeän asian kanssa käynyt keskustelua niin useasti minulle on sanottu, että olen selkeästi ammattiauttajan tarpeessa.
Minä vaan en todellakaan nettimaailman ulkopuolelle ole vuodatuksineni valmis astimaan. Nettipalstoilla voi anonymiteetin suojassa sanoa miltä tuntuu. Kasvokkain en ikimaailmassa alkaisi kenellekään ihmiselle näitä äsken mainitsemiani asioita kertomaan, oli sitten tuttu tai tuntematon kyseessä. Siis, vaikka vaihtoehto olisi mikä hyvänsä niin en silti ikinä. Ylpeys estää moisen. Ylpeys ei estä ns ruikuttamasta nettipalstoilla koska täällä minua ei kukaan tunne mutta ylpeys estää minua kasvokkain alkaa kertomaan itsestäni kuinka huonoksi ihmiseksi itseni tunnen.
No, minä yritän sinnitellä miten parhaani kykenen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Heippa!! Nimeni on Kerttu.Tai siis nimimerkkini. No olen 29 vuotias nuori mielenterveyskuntoutuja nainen. Olen miesten päihinpotkima.En uskalla lähestyä miestä. pelkään että jos lähestyn jotakin miestä hän alkaisi potkimaan minua päihin.Kauniikisi minua on kyllä kehuttu.Kun olen mieliairas niin minun on vaikea saada itselleni miestä joka minua rakastaisi. Koska kukahan tahtoisi rakastua tai ihastua mielisairaaseen naiseen? Eipä kukaan. Olen sen huomannut.Olet siis kohtalotoverini.Minun sähköposti osoitteni on [email protected] jos sinä haluat laittaa sähköpostia minulle??Olisi minullakkin edes yksi ystävä ja kohtalotoveri??Mutta jos en kiinnosta niin enhänä minä sille minkään voi sitten.Mutta hyvää syksyä kuitenkin!!! Vertais tukea haen vain. Mutta taitaa olla väärä paikka?? T: KerttuKuusipuu
varma että haluatko apua vai et. Mutta rivienvälistä olin lukevinani että toivoisit asioiden olevan toisin. Itsesäälissä piehtarointi ja itsestä vastuun ottamattomuus on aina helppo ja riskitön vaihtoehto, koska silloin tietää tasan tarkkaan mitä huominen tuo tullessaan. Ja se huominen ei ikinä muutu.
On ihmisiä jotka makaavat vaikka tulisilla hiilillä koko pitkän elämänsä koska he pelkäävät nousemista ja uuden paikan hakemista vieläkin enemmän. Ikävä tosiasia kuitenkin on, että jokainen itse vastaa tekemistään (tai tekemättömistä) teoista eikä sitä vastuuta voi muille sysätä. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, että epäsosiaalisen ihmisen on vaikea ystäviä lähteä mistään metsästämään. Se tuntuu jo ajatuksena ihan toivottomalta. Mutta jos ystäviä aiot löytää, niitä täytyy etsiä.
Ihmissuhteissa täytyy meidän jokaisen laittaa itsensä likoon, jotta niistä voisi jotakin syntyä. Eikä onnistumisesta voi siltikään mitään takeita antaa. Ei kukaan tule kotiisi/elämääsi pyytämättä tai kutsumatta. Sinun on ovi elämääsi avattava jotta joku sinne voi astua. Meille jokaiselle (jos ei nyt ole ihan 4 seinään sisään linnoittautunut erakko) tulee päivässä monta (kymmentä) mahdollisuutta luoda kontaktia toisiin ihmisiin, mutta niihin tarjottuihin mahdollisuuksiin on tartuttava epäonnistumisenkin uhalla.
Yksinään omassa päässä vatvotuista ikävistä asioista tulee pakostakin kohtuuttoman suuria ja ne tuntuvat ylitsepääsemättömiltä ja kerta kaikkiaan toivottomilta. Joku fiksu joskus sanoi että murheet puolittuu kun niistä puhuu jollekin, tiedä sitä sitten, mutta ainakin asioihin saa kohtuullistavaa perspektiiviä kun toinen ihminen pääsee asioita kommentoimaan.
Luuletko sinä tosiaan että minä olen kaikki viime vuodet istunut kotona odottamassa että minua tultaisiin hakemaan? Kyllä tässä on pitkä tie käyty läpi ennenkuin tähän pisteeseen ollaan tultu.
En minäkään ole aina ollut näin kyyninen ja katkera vaan minusta on tullut tällainen koska kaikki menee koko ajan päin helvettiä.
Kuitenkin, se on käynyt harvinaisen selväksi että mitään muutosta parempaan ei ole luvassa. Minulle optimismi on sitä, että asiat eivät toivottavasti muutu vielä huonommiksi kuin ne jo ovat.
aika vähän. Kunhan vain yritän auttaa miestä hädässä, mutta sinä rähiset auttajatkin kauemmaksi. Minä en anna niin helposti periksi.
Mitä konkreettista olet tehnyt tämän pitkän taipaleen aikana jotta tässä pisteessä ei nyt oltaisi? Voitko käsi sydämellä sanoa että olet itse yrittänyt kaikkesi jotta parempaa olisi luvassa?
"Kaikki menee koko ajan päin helvettiä". Määrittele tuo "kaikki" koska minä en voi uskoa että että ihmisen elämässä kaikki asiat olisivat noin huonosti varsinkaan kokoaikaa. Elämässä on paljon hyvää sinä helvetin huononakin päivänä, mutta sinä konttaat jossakin niin syvällä et sinä sitä edes huomaa.
Kyynisyys ja katkeruus ovat erinomainen veljespari torpetoimaan kaiken hyvän. Mille sinä olet katkera? Elämälle, itselle, toisille, kaikelle?
Olet oikeassa. Kyllä minulla saattaa mennä useita päiviäkin, että ns unohdan itseni ja silloin minulla on ihan hyvä fiilis. Eihän elämästä tulisi yhtään mitään jos koko ajan eläisi kauheassa angstissa. Sitä on vaan elämän varrella muutama asia käynyt niin päivänselväksi, että tyhmempikin osaa vetää johtopäätöksiä.
Se, että minä tulen viettämään tämän koko elämäni aivan ypöyksin ilman ainuttakaan suhdetta on se suuri tragedia. Kyllä sitä on tehty vaikka mitä, että näin ei kävisi. Nyt olen todellakin luovuttanut eikä minua enää huvita leikkiä mutta aiemmin olen ollut hyvinki8n positiivinen että kyllä minullekin tässä elämässä onni löytyy. On eletty live-elämää, on eletty virtuaalielämää, sellaista asiaa ei olekaan mitä en olisi ainaskin kokeillut joten kyllä minä voin käsi sydämelä ihan sanoa, että ainakaan yrityksen puutteesta ei ole ollut kiinni.
Sen takia sen johtopäätöksen tekeminen onkin niin helppoa, että minä olen jollain tavalla sellainen ihminen jonka seurassa ei normaalit ihmiset viihdy. No, myönnän sen itsekin, että olen epäsosiaalinen.
Jumalauta jos joku alkaisi minulle kasvokkain selittämään jotakin asenteesta tai yrittämisestä niin en tiedä miten siihen reagoisin. Kenties, moinen itsessään on esimerkki siitä, että ansaitsen tilanteeni.
Mainitsin toisessa ketjussa, että minulla on ns tekstari- ja sähköpostiystäviä, joista joidenkin kanssa olen jo vuosikausia pitänyt yhteyttä. Siis naisia. Heistä on tullut jonkin sortin sydänystäviä ja juuri siitä syystä en heitä halua koskaan oikeasti tavata sillä minulla on kokemusta siitä, että noita viestituttuja tavattuani heidän viestittämishalukkuutensa kaikkoaa taivaan tuuliin.
Minun kohdallani en enää koe että on olemassa mitään muutosmahdollisuutta. Kyyninen ja katkera? Kyllä mutta minun tilanteessani ja menneiden kokemusten varjossa sellaista ihmistä ei olekaan joka ei olisi.
heipä hei! Luin viestisi ja tunnuit tavallasi pyytävän neuvoja siihen, miten saisit aikaan ihmissuhteita. Niitä on hyvin vaikea antaa, kun et kertonut, millaista suhdetta kaipaat. Seksiä, syvempää suhdetta vai ihan tavallista ystävää. Et myöskään kertonut, miten tervehdit tapaamiasi naisia, ensivaikutelma on kaikkein tärkein. Imelä makeilu ei toimi useimpien naisten kanssa. Yhden melko varman neuvon voin kuitenkin antaa: Mikäli pidät koirista, yritä hakeutua koiratarhojen liepeille ja pysähdy rapsuttamaan jotain kivaa ohikulkevaa koiraa ja kysele siitä jotakin. Useimmat koiranomistajat kertovat mielellään lemmikeistään, ja siitä on sitten helpompi siirtyä muihin aiheisiin. Ei haittaa, vaikka et tietäisi koirista mitään, sen voi myöntää suoraan. Silloin saat vastauksia ilman koiramaailman slangisanoja.
On kuitenkin valitettava tosiasia, että pääkaupunkiseutujen ihmiset ovat etäisempiä ja kylmäkiskoisemoia kuin pienempien kaupunkien asukkaat. Sen olen itse huomannut monet kerrat.
Tapaamista ei kannata pyytää ensimmäisellä kerralla tai vielä seuraavallakaan, mutta jos riittävän usein vaikka hölkkälenkillä `satut` tapaamaan samoja koiran omistajia ja aina pysähdyt rapsuttamaan heidän koiriaan, uskallan melkein taata, että ennemmin tai myöhemmin löydät jos et ystäviä, niin ainakin tuttavia jotka eivät lähde karkuun kun näkevät sinut. Siitä on hyvä jatkaa eteenpäin. Kokeile, saatat yllättyä iloisesti.
No kiitti vaan neuvosta mutta sinä et tainnut lukea kokonaan minun tekstiä.Nimittäin, minä olen jo aikoja sitten luopunut toivosta. Minä olen 100% varmuudella koko loppuelämäni yksin ja kenties kaikki asiat huomioonottaen omalla kohdallani asia on parempi ollakin niin.
Luin kyllä viestin kokonaan. Sanoit siinä luopuneesi toivosta, mutta miksi valitat, jos et halua edes yrittää mitään uutta? Jos nostat kätesi pystyyn ja jäät piehtaroimaan itsesääliin, sinun on turha valittaa siitä ettei ole ystäviä. Sanoit kaipaavasi seuraa, joten kerroin, että koiramaailmasta sitä yleensä löytää. On oma asiasi, teetkö niin vai et, mutta tiedän kokemuksesta, että eläinihmiset yleensä ovat juttelevaista sakkia ja heistä saa vähintäänkin juttuseuraa varsin vähällä vaivalla. Mutta kuten sanoin, et kertonut, millaista suhdetta kaipaat.
Kenenkään ihmisen ei pitäisi sulkeutua kuoreensa ja eristäytyä muusta maailmasta. Se tekee ihmisen vain katkeraksi ja ilkeäksi. Minä tiedän millaista on olla yksin, tiedän sen liiankin hyvin, ja juuri siksi yritin ehdottaa, että koettaisit tutustua koiraväkeen. Sieltä minä löysin ensimmäiset todelliset ystäväni.