Hei! Mulla on ihmeellisiä pelkoja siitä, että jos kieltäydyn tai näytän todelliset suuttumuksen tunteeni menetän läheiset ihmiset tai ystävät. Tuntuu, että oon liian kiltti joka paikassa. Mulla on paljon ystäviä ja kaikki aina kertoo miten mukava ja luotettava ystävä oon jne, mutta tuntuu että kaikki just pitää musta sen takia kun miellytän aina kaikkia. Joka kerta, kun annan periksi ja teen muiden tahdon mukaan, päätän että nyt oli viimeinen kerta. Silti sauraavassa tilanteessa teen taas samalla tavalla.
Vastaan ystävien puheluihin toimien välillä terapeuttina, vaikka olisin kuoleman väsynyt pitkän koulu tai opiskelupäivän jälkeen, toimin välikätenä ihmisten riidoissa, pyydän anteeksi vaikka en koe olevani väärässä vain päästäkseni tilanteesta ja riidasta eroon. Pelkään riitelyä!! En tajua mistä se johtuu.
Avopuolisoni kanssa kinastelen toki normaaleista asioista, mutta hänellekään en halua valittaa turhista.. Tuntuu, että sisällä kasvaa valtava möykky, kun en saa sillä hetkellä sanottua ihmisille omia mielipiteitä kun pitäisi! Tilanteen jälkeen aina ahdistaa ja tulee paha olo, kun ei taaskaan saanut sanottua.
Tapaan ystäviä aina jos he ehdottavat, vaikka olisin suunnitellut rentoutuvani vaikka kotona tehden omia asioita. Mikä siinä kieltäytymisessä voi olla niin vaikeaa! Tiedän, etteivät ihmiset arvosta sellaisia loppujen lopuksi, jotka eivät ilmaise omaa mielipidettä. En jännitä kuitenkaan esiintymistä tai muitakaan sosiaalisia tilanteita. Ainoastaan niitä henkilöitä, joista huomaan että he eivät pidä minusta tai osoittavat sen jollain tavalla..
Onko muilla vastaavia kokemuksia?? Miten tästä pääsee eroon? Haluan, että pystyisin aina sanomaan oman mielipiteen, sanomaan EI silloin kun siltä tuntuu. Pelottaa mihin tämä vielä johtaa. Haluaisin esim. lapsia, avopuolisoni ei ja olen vain tyytynyt hänen päätökseen odottaa vielä muutaman vuoden. Samoin hän haluaa että muuttaisimme maalle, itse en ja huomaan että kuitenkin olen mukana katselemassa omakotitalo ilmoituksia maalta.. Tää on tosi rankkaa..
Vastaan ystävien puheluihin toimien välillä terapeuttina, vaikka olisin kuoleman väsynyt pitkän koulu tai opiskelupäivän jälkeen, toimin välikätenä ihmisten riidoissa, pyydän anteeksi vaikka en koe olevani väärässä vain päästäkseni tilanteesta ja riidasta eroon. Pelkään riitelyä!! En tajua mistä se johtuu.
Avopuolisoni kanssa kinastelen toki normaaleista asioista, mutta hänellekään en halua valittaa turhista.. Tuntuu, että sisällä kasvaa valtava möykky, kun en saa sillä hetkellä sanottua ihmisille omia mielipiteitä kun pitäisi! Tilanteen jälkeen aina ahdistaa ja tulee paha olo, kun ei taaskaan saanut sanottua.
Tapaan ystäviä aina jos he ehdottavat, vaikka olisin suunnitellut rentoutuvani vaikka kotona tehden omia asioita. Mikä siinä kieltäytymisessä voi olla niin vaikeaa! Tiedän, etteivät ihmiset arvosta sellaisia loppujen lopuksi, jotka eivät ilmaise omaa mielipidettä. En jännitä kuitenkaan esiintymistä tai muitakaan sosiaalisia tilanteita. Ainoastaan niitä henkilöitä, joista huomaan että he eivät pidä minusta tai osoittavat sen jollain tavalla..
Onko muilla vastaavia kokemuksia?? Miten tästä pääsee eroon? Haluan, että pystyisin aina sanomaan oman mielipiteen, sanomaan EI silloin kun siltä tuntuu. Pelottaa mihin tämä vielä johtaa. Haluaisin esim. lapsia, avopuolisoni ei ja olen vain tyytynyt hänen päätökseen odottaa vielä muutaman vuoden. Samoin hän haluaa että muuttaisimme maalle, itse en ja huomaan että kuitenkin olen mukana katselemassa omakotitalo ilmoituksia maalta.. Tää on tosi rankkaa..
Vastaukset 3
Vanhimmat
Et ole aina lajissasi, taistelen itsekin saman probleeman parissa. Suosittelen sinua lukemaan seuraavan kirjan, eli Anna-Liisa Valtavaaran opus KILTTEYDESTÄ KIPEÄT. Tuo kirja avarsi kummasti oman itseni tuntemista. Luota vaan itseesi ja ole rohkea, olet arvokas juuri sellaisena kun olet,eikä se vaadi aina oman mielipiteen "nielaisemista". Jos aina elää vain muille itsensä hukaten on suuri vaara että katkeroituu ennen pitkää. Mutta me ollaan kilttejä, eikä haluta katkeroitua, joten opetellaan nätisti sanomaan se EI tarvittaessa oman mielenrauhamme vuoksi ja on huomattava sekin,että ihmiset arvostavat sitä kun nätisti tuo julki rehellisen mielipiteensä. Jos joku ystävä hylkää sen perusteella, että olet oma itsesi niin ei hän kyllä koskaan ole ystävän arvoinen ollutkaan, olen sitä mieltä!
Kiltteys on muutamassa vuodessa noussut aikamme 'hyväksi viholliseksi'. Ohittanee todennäköisesti kohta jopa terroristit ja kaiken muun ulkoistetun (se kun on nyt muodissa) pahuuden 'ihmiskunnan viholliset top-10' -listalla.
Jotenkin kummasti kaikista hyvistä ja positiivisista ihmisen persoonallisuuden ominaisuuksista (joilla kaikesta huolimatta edelleenkin ihaillen kuvaillaan monia humaaneja suuria ihmiskunnan hyväntekijöitä) on yhtäkkiä tehty yltiönegatiivisen 'kiltteys' -käsitteen alle niputettavia, sen lieveilmiöiksi tai -muodoiksi luokiteltavia säälittävyyden ja heikkouden ilmentymiä, jotka jokaisen itseään kunnioittavan tiedostavan yksilön tulisi siivota persoonallisuudestaan mitä pikimminkin tai muuten kuule jäät jalkoihin, omat tarpeet huomiotta, sairastut kiltteyteen, hyi hyi ja apua kauhistus.
Ajan henkeen tuntuu kuuluvan, että kaikki 'kiltit tytöt' (jotka lähes poikkeuksetta tuntuvat olevan harvinaisen katkeroituneita) tulevat kovalla tohinalla ulos kaapista vähän niinkuin 60- ja 70-lukujen feministien tai sateenkaari-ihmisten tapaan kuuluttaen kaikkiin mahdollisiin medioihin uutta mustavalkoista teoriaa, uutta vankeutta vapautumisen sijaan: kiltteys on pahasta, toisten auttaminen ja toisiin keskittyminen on pahasta, eläköön vasta löydetty narsismi ja itsekeskeisyys!
Vain ilkeällä on varaa ja halua olla kiltti.
Vain tarpeeksi vahva tahtoo olla heikoin.
Vain uskon kautta ymmärtää.
On uskottava voidakseen ymmärtää, miksi meillä on toiset ihmiset, lähimmäiset.
Kuules, tuon kaiken kokeneena joskus kauan aikaa sitten voisin väittää että olet liian KILTTI. Vaikka meille opetettiin kotona; tervehdi naapuriasi, auta vanhuksia, kuuntele lähimmäistäsi, ole avulias, ystävä hädässä ja kaikkea tätä niin tuon kaiken toteutus nykymaailmassa on lähes sairautta. Entinen mieheni on sanonut eron syyksi tyttärelleni "äitisi on oli liian kiltti, yksitoikkoinen". Tuomarille hän oli sanonut "liian kotikeskeinen". Tietysti tuo on hölöttänyt kaikkea muutakin tehdäkseen tekonsa oikeutetuiksi sielussaan.
Olen pahoillani että joudun painottamaan asiaa "liian kiltti". Sen vuoksi mukavat, empaattiset, lämminsydämiset ihmiset joutuvat tässä yhteiskunnassa pelkästään syjityiksi työpaikoilla ja kouluissaan. Voit vielä opetella kovaääniseksi, minäkeskeiseksi ja tunteettomaksi.
Eikö ole nurinkurista? Olen keskustellut ohimennen aiheesta ammattilaisten kanssa ja heidän yleinen mielipiteensä tuntuu asettuvan -"sellaista se on nykyään", "ihmisen pitäisi osata kovettaa itsensä vaatimusten tasalle" tai "heikot eivät pärjää" -välille. Kiltteys on siis vika tai heikkous josta on päästävä eroon.
Voimia elämääsi!