Tällä palstalla on monia jotka kyselevät laihtumisesta ja laihduttamisesta ja syömishäiriöstä. Itse en tällä palstalla kovin käy, koska teksti on sellaista etten itse saa siitä mitään apua, minua vain säälittää kaikki ihmiset jotka epätoivoissaan haluavat vinkkejä ja oikeasti sairastavat.
En voi sanoa ettenkö itse olisi koskaan käynyt pro-ana sivuilla tms. mutta niistä ei saa kuin enemmän sairautta ja oman epäonnistumisen tunnetta.
Toivoisinkin että kun tällä palstalla on kaikille luku sallittu ja kovin nuoretkin täällä tuntuvat käyvän, niin ettei meistä kukaan antaisi vinkkejä. Itse en ainakaan haluaisi "olla vastuussa" kenenkään sairastumisesta.
Syömishäiriö EI ole elämäntapa, eihän elämäntavoista voi parantua, anoreksiasta voi. Syömishäiriö ei todellakaan ole sellainen asia jota kannattaa "harrastaa" tai varsinkaan haluta tai ihailla! Syömishäiriö ei ole elämää. Se on leikkiä elämän, mielentilan, jaksamisen ja pakkomielteiden rajoilla. Ja minä oikeasti tiedän mistä puhun, en ole tullut tänne kritisoimaan tai morkkaamaan teitä. Minähän olen yksi teistä. Siksi juuri haluaisinkin että kenenkään ei tarvitsisi tätä helvettiä kokea.
Itse olen sairastanut syömishäiriötä noin 4 vuotta, se on lyhyt aika jos ajattelee että jotkut kärsivät tästä yli kymmenenkin vuotta. Mutta kun loppua ei tunnu näkyvän. Kun vähän tervehdyin anoreksiasta, tuli bulimiset oireet ja niitä on nyt ollut yli vuoden. Olen ollut anoreksia takia osastolla kahdesti, ensimmäisen kerran suljetulla 17 vuotiaana puoli vuotta, toisen kerran avolla 19-vuotiaana. Nykyään kaikki luulevat että minulle menee hyvin, vaikka kaikki menee ihan päin peetä. Pakko kuitenkin jaksaa, poikakaverin, vanhempien, opiskelun ja yhteisen kämpän takia. Iloinen iloinen iloinen on oltava, vaikka sisältä tunnen että voisin repiä itseni kappaleiksi. Mutta en saa hajota, en kenenkään nähden, kun minullahan menee hyvin!
Syömishäiriö pitää otteessaan vaikken enää tahtoisi. Hakekaa ihmiset apua, ennenkuin on liian myöhäistä! Minä sain apua, ilman sitä tuskin olisin tätä kirjoittamassa.
En voi sanoa ettenkö itse olisi koskaan käynyt pro-ana sivuilla tms. mutta niistä ei saa kuin enemmän sairautta ja oman epäonnistumisen tunnetta.
Toivoisinkin että kun tällä palstalla on kaikille luku sallittu ja kovin nuoretkin täällä tuntuvat käyvän, niin ettei meistä kukaan antaisi vinkkejä. Itse en ainakaan haluaisi "olla vastuussa" kenenkään sairastumisesta.
Syömishäiriö EI ole elämäntapa, eihän elämäntavoista voi parantua, anoreksiasta voi. Syömishäiriö ei todellakaan ole sellainen asia jota kannattaa "harrastaa" tai varsinkaan haluta tai ihailla! Syömishäiriö ei ole elämää. Se on leikkiä elämän, mielentilan, jaksamisen ja pakkomielteiden rajoilla. Ja minä oikeasti tiedän mistä puhun, en ole tullut tänne kritisoimaan tai morkkaamaan teitä. Minähän olen yksi teistä. Siksi juuri haluaisinkin että kenenkään ei tarvitsisi tätä helvettiä kokea.
Itse olen sairastanut syömishäiriötä noin 4 vuotta, se on lyhyt aika jos ajattelee että jotkut kärsivät tästä yli kymmenenkin vuotta. Mutta kun loppua ei tunnu näkyvän. Kun vähän tervehdyin anoreksiasta, tuli bulimiset oireet ja niitä on nyt ollut yli vuoden. Olen ollut anoreksia takia osastolla kahdesti, ensimmäisen kerran suljetulla 17 vuotiaana puoli vuotta, toisen kerran avolla 19-vuotiaana. Nykyään kaikki luulevat että minulle menee hyvin, vaikka kaikki menee ihan päin peetä. Pakko kuitenkin jaksaa, poikakaverin, vanhempien, opiskelun ja yhteisen kämpän takia. Iloinen iloinen iloinen on oltava, vaikka sisältä tunnen että voisin repiä itseni kappaleiksi. Mutta en saa hajota, en kenenkään nähden, kun minullahan menee hyvin!
Syömishäiriö pitää otteessaan vaikken enää tahtoisi. Hakekaa ihmiset apua, ennenkuin on liian myöhäistä! Minä sain apua, ilman sitä tuskin olisin tätä kirjoittamassa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Niin, täytyy vielä lisätä se juttu että kun te olette nuoria (no olen itsekin nuori, vasta 21) niin syömishäiriön vaarat tai uhat eivät tunnu miltään, tai tuntuvat jotenkin kaukaisilta ja sitä ajattelee että ihan sama, kuhan oon laiha. Itsekin tein, ja teen edelleen niin. Kuitenkin olen nykyään ruvennut miettimään, kun elämä kuitenkin menee koko ajan eteenpäin, että mitä jos olenkin jo aiheuttanut jotain pysyvää harmia elimistölleni? Osastoajan lopulla minulla todettiin keliakia, joka on kyllä periytyvää ja isälläni on myös, nii rupesin kuitenkin miettimään että entä jos syömättömyyteni ja huono tilani aiheutti sen puhkeamisen?
Toinen asia on menkat.En edes tiedä koska ne on viimeksi tulleet luonnollisesti.Olen syönyt pillereitä aika kauan, ensin vain hormoneja ja nykyään e-pillereitä.Niillä kierto toimii normaalisti, mutta entä jos jättäisin ne pois? Voinko ehkä ikinä enää saada lapsia, vaikken niitä juuri nyt edes voisi kuvitella hankkivani, mutta jos oikeasti joskus haluankin, onko se mahdollista enää?
Kun menkkoja ei kunnolla ole ja ravitsemus on huono, tulee myös osteoporoosivaara. Minulla on luuntiheys jo jonkin verran alentunut, osteopeniaa varmaankin. Syön kalkki-D-vitamiini-tabletteja, nyt olen kuitenkin jättänyt syömätä... Entä jos olen jo 30- tai 40-vuotiaana niin kyyryssä oleva että pienestä kolauksesta murtuu jo luu?Ja kipuja on jo nyt selässä ja niskoissa ihan tarpeeksi, ei kiitos enempää.
Entä sydän?Kestääkö se,kun oksentelen melko usein?Ja juomisenikin jää usein melko vähälle, en vaan muista eikä janota.Ovatko suola-arvoni sekaisin?Ja kaikkein pahiten pelkään mahalaukkuni ja ruokatorveni kärventyvän joku päivä, nykyään jo koskee oksentaminen.Niin ja ne hampaat...ei ne vielä huonossa kunnossa ole, mutta ikenet!
Mutta kaikista eniten mietin sitä, jaksanko joka hemmetin päivä miettiä ruokaa,kaloreita,kulutusta,ahmimista,liikaa syömistä, liikuntaa, syyllisyyttä, ruokailun suunnittelua...KOKO LOPPUELÄMÄNI?Sillä syömishäiriö voi todellakin kroonistua. Psykiatrini siitä jo mainitsikin.En halua tätä samaa aina vain, tahdon jo eroon!Mutta uskallanko?
miettikää muutkin näitä asioita,kertokaa mitä itse olette mieltä.
mutta kun muutenkin tuntuu että kaikki menee päin vittua ja epäonnistuu sitä lakkaa välittämästä itsestään. Tulevaisuudentoivo hukassa, eikä jaksa huomata syitä siihen miksi yrittää välttää se kaikki ylimääräinen paska tulevaisuudessa.
Jos joku nyt ymmärsi.
Surettaa että jotkut joutuat kokemaan tuollaista, mutta kun vihaa itseään ei osaa silti ottaa opikseen ja ajatella omaa parastaan. :(
Väsyttää.
Kovin samanlaisia ovat omat ajatukseni yhä vieläkin.
En ole yhtään positiivinen, ei kiinnosta.Miltei tuntuu että ansaitsen kaiken maailman sairaudet, ihan oikein minulle.
Kuitenkin koska en halua tätä kellekään muulle,ajatukseni oli että jos joku teistä edes vähän heräisi huomaamaan, joku joka jo ei ole näin pahasti samassa suossa. Tai ainakin ymmärtäisi sen, mikä oli pääpointtini että ei jakelisi niitä vinkejä, niistä ei OIKEASTI ole apua sairastavalle, terveistä nyt puhumattakaan!
Sillä voin itsestänikin sanoa että kyllä anorektikko (kuten muutkin sh:t) keinot keksii, aivan ilman niitä vinkkejäkin, vaikkei tarvitsisi!
..kun pystyt tuollaiseen analyysiin. Kirjoituksesi oli koskettava ja pysäyttävä. Karmea totuushan on se, että anoreksiassa kuolleisuus on kaiketi 20%luokkaa. Minä olen pohtinut näitä syömishäiriö- teemoja miljoona vuotta ja voin todeta, että vain avutumalla ja myöntämmällä voimattomuutensa voi saada apua. Olen varamsti vanhempi kuin sinä enkä halua kuulostaa tädiltä mutta:puhukaa ajatuksitanne, yksin hautomalla ei saa apua!Syömishäiriöt ovat psyyken metkuja ja siksi niitä pitää hoitaa:)
..sorry!:)
En minäkään niin nuori ole kuin varmaan monet täällä (olen 21), ja mietin että vaikuttaakohan sairastavan ikä siihen muille puhumisen helppouteen tai vaikeuteen. Kun itse kuitenkin sairastuin 17-vuotiaana eli suht "vanhana",melkein täysi-ikäisenä, niin jo alusta asti sanoin ja "valitin" perheenjäsenilleni olostani ja muutenkin he huomesivat sen kun kykin peilin edessä joka minuutti ja juoksin lenkillä joka päivä.
Ja uskon että varmasti siksi pystyn tällaiseen "analyysiin" kun tätä on kuitenkin muutamia vuosia takana ja olen kiertänyt niin monet lääkärit ynnä muut ja joka paikassa on pitänyt kertoa samat asiat ja miettiä omaa tilannetta. Tosiasia kuitenkin on että tietyssä sairauden vaiheessa ei esim. terapiasta ole hyötyä.Terapeutille voi puhua suun ja silmät täyteen että voi hyvin jne. kun todellisuudessa ei ole paranemisen halua. Ei terapiakaan auta pakkopullana, siihen täytyy olla omaa halua ja motivaatiota. Itse tunnen että vasta nyt voisi terapiasta olla jotain hyötyä, nyt kun siihen ei ole enää Kelan rahoitusta jäljellä :(
On oikeasti helpottavaa kun pystyy sanomaan omista asioistaan/ongelmistaan jollekin joka ymmärtää ja jonka kanssa voi puhua.Minua auttoi jo paljon kun nyt sain puhua ystäväni kanssa bulimiaan liittyvästä salailustani ja laihduttamisenhalustani ja hän halusi tukea. Pienetkin asiat voivat saada ihmeitä aikaan, askel kerrallaan :)