Olen 20-vuotias nuori nainen, ja olen mielestäni tunnistanut itsessäni aika selviä masennuksen merkkejä ja nyt sain viimein varattua ajan lääkärille (terveyskeskukseen soittaminen oli niin iso kynnys, että pitkin asiaa äärimmilleen kunnes tuntui, etten selviä enää).
Ensinnäkin olen kamalan väsynyt ja uupunut. En pysty tekemään pienimpiäkään päätöksiä, isoista puhumattakaan. En pysty opiskelemaan enkä ole oikeastaan poistunut kotoa ollenkaan viimeiseen kahteen viikkoon. Kiinnostukseni muihin ihmisiin on lähes olematonta, en jaksa nähdä poikaystävää enkä kavereitani ja pelkään kamalasti sosiaalisia tilanteita. Pahimpina päivinä en uskalla mennä yksin edes lähikauppaan. Lisäksi olen normaalia aggressiivisempi ja hermostuneempi, välillä olen todella levoton (mutten saa silloinkaan tehtyä mitään), mutta suurimman osan ajasta olen vain ihan lamaantunut enkä jaksa välittää mistään. Tätä on nyt jatkunut noin kaksi-kolme kuukautta.
Lääkäri ei sanonut oikein mitään, pisti vain täyttämään jonkin kyselyn, vilkaisi tuloksia nopeasti ja kirjoitti reseptin, vaikka yritin selittää, etten haluaisin aloittaa lääkitystä. (olen aiemmin syönyt sepramia masennukseen/ahdistuneisuuteen, ja siitä tuli kamalat sivuvaikutukset, alussa yritin jopa itsemurhaa ja monen kuukauden käytön jälkeenkin olin uskomattoman väsynyt, nukuin 15 tunnin yöunia jne, ja tunsin koko persoonallisuuteni muuttuneen). Lääkäri totesi sepramin olevan ”mukava ja edullinen” lääke, ja minä yritin itku kurkussa selittää, että en halua käyttää sitä enää. Lopulta sain sitten Efexor-reseptin ja lääkäri käski soittaa parin kuukauden kuluttua ja toivotti hyvät jatkot.
Hänen mukaansa minulla ei ilmeisesti ole mitään hätää, koska olen _tähän mennessä_ suoriutunut opiskeluista, en ole nyt ollut itsetuhoinen enkä käytä suonensisäisiä huumeita...
Olin aika hämmentynyt. Olin varannut 45 minuutin ajan, mutta tähän kaikkeen kului noin kymmenen minuuttia ja sen jälkeen lääkäri suorastaan passitti minut ulos. Nyt en tiedä ollenkaan mitä teen, en haluaisi aloittaa lääkitystä varsinkaan ilman terapiaa. Lisäksi olen pahassa pulassa opiskelujeni kanssa, meillä alkaa nimittäin kohta työharjoittelu enkä tiedä kuinka selviän siitä kun en meinaa päästä aamulla edes sängystä ylös. Ja työssä joutuisin olemaan paljon liikkeellä ja ihmisten parissa ja kantamaan paljon vastuuta, tuntuu etten pystyisi nyt sellaiseen (ja jos vielä aloitan tuon lääkityksen ja saan kaikki sivuvaikutukset vielä pahentamaan asiaa...).
Yritin varovasti kysyä sairasloman mahdollisuutta lääkäriltä, mutta tämä ohitti koko kysymyksen.
Olen ihan hukassa nyt... Kaiken lisäksi joudun aloittamaan lopputyöni tekemisen ihan pian. Tuntuu, etten saa tukea mistään. Koululääkärini ei suostu hoitamaan minua, koska en asu samalla paikkakunnalla missä opiskelen ja niinpä jouduin menemään tänne oman paikkakuntani terveyskeskukseen. Opettajaltakaan on turha pyytää apua, viimeksi kun yritin, sain kuulla pelkkää pilkallista naurua. (en tiedä mikä ihme sillä on mua vastaan, mutta se on moneen kertaan sanonut, että musta ei koskaan tule mitään ja muuta vastaavaa, vaikka olen tähän mennessä saanut hoidettua opinnot ihan hyvällä menestyksellä. Opettaja on myös nöyryyttänyt minua muiden opiskelijoiden nähden ja saanut mut itkemään keskellä koulun käytävää olemalla todella ilkeä ja epäasiallinen. Ja tätä en vain kuvittele, sillä paikalla olleet olivat kanssani samaa mieltä siitä, että kyseinen opettaja oli todella törkeä).
Nyt, kun terveyskeskuksestakaan en tuntunut saavan mitään apua, alan jo olla epätoivoinen. Kuvittelenko vain omat oireeni suuremmiksi kuin ne ovat, enkö todellakaan tarvitsisi apua? Haluaisin psykoterapiaan, mutta sopivan terapeutin löytäminen on ollut vaikeaa. Kävin joskus nuorisopsykiatrian polilla, jossa mulla oli ihana terapeutti, mutta sinnekään en pääse enää kun olen liian vanha. :( Lisäksi minulla on järkyttävä puhelimessa puhumisen kammo, joten eri terapeuteille soitteleminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. (ja sähköpostiosoitteita ei löydä mistään :/)
En oikein tiedä enää, mitä tehdä. Pitääkö todella vain yrittää ”ottaa itseä niskasta kiinni”, vaikka tuntuu näin avuttomalta? Ja ihmettelen vain, kuinka pahassa jamassa sitä täytyy olla, että oikeasti saisi jotain apua. Millä perusteella teille on myönnetty sairaslomaa, ja kuinka pitkäksi aikaa?
Ensinnäkin olen kamalan väsynyt ja uupunut. En pysty tekemään pienimpiäkään päätöksiä, isoista puhumattakaan. En pysty opiskelemaan enkä ole oikeastaan poistunut kotoa ollenkaan viimeiseen kahteen viikkoon. Kiinnostukseni muihin ihmisiin on lähes olematonta, en jaksa nähdä poikaystävää enkä kavereitani ja pelkään kamalasti sosiaalisia tilanteita. Pahimpina päivinä en uskalla mennä yksin edes lähikauppaan. Lisäksi olen normaalia aggressiivisempi ja hermostuneempi, välillä olen todella levoton (mutten saa silloinkaan tehtyä mitään), mutta suurimman osan ajasta olen vain ihan lamaantunut enkä jaksa välittää mistään. Tätä on nyt jatkunut noin kaksi-kolme kuukautta.
Lääkäri ei sanonut oikein mitään, pisti vain täyttämään jonkin kyselyn, vilkaisi tuloksia nopeasti ja kirjoitti reseptin, vaikka yritin selittää, etten haluaisin aloittaa lääkitystä. (olen aiemmin syönyt sepramia masennukseen/ahdistuneisuuteen, ja siitä tuli kamalat sivuvaikutukset, alussa yritin jopa itsemurhaa ja monen kuukauden käytön jälkeenkin olin uskomattoman väsynyt, nukuin 15 tunnin yöunia jne, ja tunsin koko persoonallisuuteni muuttuneen). Lääkäri totesi sepramin olevan ”mukava ja edullinen” lääke, ja minä yritin itku kurkussa selittää, että en halua käyttää sitä enää. Lopulta sain sitten Efexor-reseptin ja lääkäri käski soittaa parin kuukauden kuluttua ja toivotti hyvät jatkot.
Hänen mukaansa minulla ei ilmeisesti ole mitään hätää, koska olen _tähän mennessä_ suoriutunut opiskeluista, en ole nyt ollut itsetuhoinen enkä käytä suonensisäisiä huumeita...
Olin aika hämmentynyt. Olin varannut 45 minuutin ajan, mutta tähän kaikkeen kului noin kymmenen minuuttia ja sen jälkeen lääkäri suorastaan passitti minut ulos. Nyt en tiedä ollenkaan mitä teen, en haluaisi aloittaa lääkitystä varsinkaan ilman terapiaa. Lisäksi olen pahassa pulassa opiskelujeni kanssa, meillä alkaa nimittäin kohta työharjoittelu enkä tiedä kuinka selviän siitä kun en meinaa päästä aamulla edes sängystä ylös. Ja työssä joutuisin olemaan paljon liikkeellä ja ihmisten parissa ja kantamaan paljon vastuuta, tuntuu etten pystyisi nyt sellaiseen (ja jos vielä aloitan tuon lääkityksen ja saan kaikki sivuvaikutukset vielä pahentamaan asiaa...).
Yritin varovasti kysyä sairasloman mahdollisuutta lääkäriltä, mutta tämä ohitti koko kysymyksen.
Olen ihan hukassa nyt... Kaiken lisäksi joudun aloittamaan lopputyöni tekemisen ihan pian. Tuntuu, etten saa tukea mistään. Koululääkärini ei suostu hoitamaan minua, koska en asu samalla paikkakunnalla missä opiskelen ja niinpä jouduin menemään tänne oman paikkakuntani terveyskeskukseen. Opettajaltakaan on turha pyytää apua, viimeksi kun yritin, sain kuulla pelkkää pilkallista naurua. (en tiedä mikä ihme sillä on mua vastaan, mutta se on moneen kertaan sanonut, että musta ei koskaan tule mitään ja muuta vastaavaa, vaikka olen tähän mennessä saanut hoidettua opinnot ihan hyvällä menestyksellä. Opettaja on myös nöyryyttänyt minua muiden opiskelijoiden nähden ja saanut mut itkemään keskellä koulun käytävää olemalla todella ilkeä ja epäasiallinen. Ja tätä en vain kuvittele, sillä paikalla olleet olivat kanssani samaa mieltä siitä, että kyseinen opettaja oli todella törkeä).
Nyt, kun terveyskeskuksestakaan en tuntunut saavan mitään apua, alan jo olla epätoivoinen. Kuvittelenko vain omat oireeni suuremmiksi kuin ne ovat, enkö todellakaan tarvitsisi apua? Haluaisin psykoterapiaan, mutta sopivan terapeutin löytäminen on ollut vaikeaa. Kävin joskus nuorisopsykiatrian polilla, jossa mulla oli ihana terapeutti, mutta sinnekään en pääse enää kun olen liian vanha. :( Lisäksi minulla on järkyttävä puhelimessa puhumisen kammo, joten eri terapeuteille soitteleminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. (ja sähköpostiosoitteita ei löydä mistään :/)
En oikein tiedä enää, mitä tehdä. Pitääkö todella vain yrittää ”ottaa itseä niskasta kiinni”, vaikka tuntuu näin avuttomalta? Ja ihmettelen vain, kuinka pahassa jamassa sitä täytyy olla, että oikeasti saisi jotain apua. Millä perusteella teille on myönnetty sairaslomaa, ja kuinka pitkäksi aikaa?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Mielenterveystoimistoon, niin kyllä apuja löytyy enemmän?
Ps.ei millään pahalla, vaan sinun parastasi ajatellen.
... eikös mielenterveystoimistoon pidä olla lääkärin lähete?
-
Joillakin paikkakunnilla (lienee harvinaista) ei tarvita lääkärin lähetettä MTT:n potilaaksi pääsemiseen.
Lähetteen voit pyytää tk-lääkäriltä, mutta sen saaminen on varmempaa kun pyydät sitä kirjallisesti; suulliset pyynnöt on niin helppo joko tyrmätä tai "unohtaa" mutta kirjallisen pyynnön (kirjallisesta) eväämisestä sen sijaan joutuisi oikeasti vastuuseen - ja siitä eivät lääkärit tykkää.
Pyydä siis kirjallisesti (!) lähete MTT:n/psykiatrian polikklinikalle - tai vaadi kirjallinen perustelu sille mikset erikoissairaanhoitoon lähetettä saa.
-
Ehdotan, että kirjoitat hoitavalle lääkärillesi (se jolta sait reseptin) kirjeen jossa kerrot, ettet ole tyytyväinen saamaasi kohteluun ja että haluat lähetteen erikoissairaanhoitoon.
Puhelinkeskusteluista tai mistään vastaanoton aikana kertomastasi ei ole mitään hyötyä hoidon saamisessa, kaikki toiveet tai vaatimukset täytyy esittää kirjallisesti JA VAATIA MYÖS VASTAUKSET KIRJALLISINA!
Helpoimmin pääset alkuun kun printtaat oheisen viestisi ja lisäät loppuun vaatimuksen saada muutakin hoitoa kuin vain uusia lääkemääräyksiä.
Toivon Sinulle voimia vaatia tarvitsemaasi hoitoa.
Psykiatrit ja terapeutit ovat turkasen kalliita ja ei ole varaa menettää myöskään terveyttään joten tilanne on paha. Lääke ei tunnu sulle sopivan etkä pidä siitä . Siis masennus on sinun diagnoosi ei loppuunpalaminen ? Oletko syönyt pitkän jakson masennuslääkettä, mitä pitempään syö sen harvemmin pitäsi kuulemma uusiutua ? Tapahtuiko mitään erityistä miksi masennuit.En tiedä mitä maksaa ja millainen on tommy hellsten mutta pidin kirjoistaan, kokeile soittaa, sain kuvan että tosiaan kuuntelee .
Onko äitisi elossa ja terveenä?
Äidit eivät aina ole niin tyhmiä ja ymmärtämättämättömiä kalkkiksia, kuin tuntuu. He saattavat tuntua asioita tonkiville kytille... Mutta mutta. Äitien rakkaus on useimmiten miltei mittaamaton. Jos sulla on vaikkapa täti, mene hänen luokseen ja sano,että sä oot tympääntyny kaikkeen, tai jotain.
Hei! Olen neljä vuotta vanhempi kuin sinä, myös nainen, ja myös tunnistanut itsessäni masennuksen oireet. Et kertonut, onko sinulla jokin tietty syy masennukseesi, vai onko se esim. syysmasennusta tai jotain muuta `yleismasennusta`. Minäkin olen tunnistanut itsessäni masennusksen oireet, mutta en ole käynyt lääkärissä, kynnys on liian iso. Minulla se alkoi noin puoli vuotta sitten. Olin työmatkalla, tuolloin vielä määräaikaisella sopimuksella, ja rahan puutteessa päätin jatkaa sopimusta parilla viikolla, vaikka kotoa tuli jatkuvasti huonompia ja huonompia uutisia mummini tilasta. Tiesin myös, että hän kaipasi minua, mutta päätin olla välittämättä siitä, arvellen, että hän kyllä kestäisi vielä vähän aikaa.
Ei kestänyt. Mummini kuoli työmatkalla ollessani enkä ehtinyt enää nähdä häntä. Siitä asti olen tuntenut itseni petturiksi, ja syyllisyys siitä on musertava! En kykene puhumaan siitä kenellekään, enkä voi edes kirjoitta siitä ilman kyyneliä. Minulla on laaja ystävä- ja tuttavapiiri, mutta vain kaksi ihmistä tietää mistä on kysymys, ja hiljattain kerroin kolmannelle pääpiirteissään.
Minulla on ollut itsetuhoisia ajatuksia, mutta kun itse tiedän että ne johtuvat masennuksesta. olen pystynyt torjumaan ne -toistaiseksi. Mutta keskittymiskykyni on mitä sattuu, teen töissä virheitä ja saan pienimmästäkin asiasta haukkumiset yhdeltä esimiehistäni. Minulla pyrkii vieteri kiristymään jo ajatuksesta että joudun tekemään töitä hänen kanssaan, ja siitä seuraa entistä enemmän keskittymisvaikeuksia, virheitä ja haukkumisia. Luojan kiitos muut esimieheni ovat todella mukavia eivätkä huuda minulle isommistakaan virheistä. Jos mokaan jonkin jutun, he huomayttavat siitä, mutta täysin asiallisesti. Heidän sanomisensa ei tee oloani kurjaksi, toisin kuin sen yhden, jolle olen pelkkää ilmaa kunnes jokin menee vinoon.
Ongelmana on myös ollut äkilliset mielialan muutokset ja yleinen hajamielisyys, mikä on osaltaan sekin haitannut työn tekoani. On kiusallista, kun kesken työpäivän alkaa kyyneleet polttaa silmissä, ja olen monena iltana itkenyt itseni uneen, kun olen päästänyt ajatukseni vaeltamaan ja kaikki on heilahtanut uudelleen ympäri korviani. Tuttavistani se, joka tietä ongelmastani pääpiirteissään, ehdotti minulle sairaslomaa, mutta en haluaisi sehdä sitä. Lomalla hautoisin synkkiä ajatuksiani entistä enemmän enkä tiedä mihin se johtaisi. Töissä minulla on vähemmän aikaa ajatella omia murheitani, ja se auttaa minua pysymään koossa edes jossain määrin.
Työpaikassani on pieni yhteisö ja kaikki joutuvat tekemään yhteistyötä keskenään, mutta kukaan ei tule häiritsemään minua kun haluan olla rauhassa. Masennuksen takia usein välttelenkin toisia, mutta joskus kaipaan seuraa, ja tiedän löytäväni sitä ilman että minulta kysellään korvat täyteen miksi olen apea tai muuten vain poissaoleva. Minun työpaikallani vallitsee kirjoittamaton sääntö: kaikesta voi puhua jos haluaa, mutta henkilökohtaisia asioita ei kysellä.
Kerroit, että lääkärisi ei ottanut mitään kantaa ongelmaasi. Se on ehdottomasti väärin! Sanoisin, että sinun kannattaisi ottaa yhteyttä yksityiseen lääkäriin eikä terveyskeskuksiin, joissa lääkärin ainoa tavoite on päästä mahdollisimman nopeasti eroon potilaasta. Yksityisillä lääkäreillä kohtelu on parempaa ja hoito tehokkaampaa, ja heillä on tavallisesti aikaa kuunnella potilaitaan. Ajan saaminen saattaa kestää hiukan kauemmin, mutta odotus kyllä kannattaa.
Itse olen oman masennuksen kanssa umpikujassa. Tiedän, että tarvitsen apua, mutta en pysty sitä pyytämään. Tunnen olevani ansassa eikä ulospääsyä ole. Sanotaan, että se tehdään mitä pitää tehdä, mutta mistä löydän rohkeutta ryhtyä tuumasta toimeen?