Hau! Olen pieni chihuahua ja kerron elämästäni. Synnyin 9 vuotta sitten hyvin hyvin pienenä ja kasvoin emon turvissa ensimmäiset elinkuukauteni. Vartuttuani hieman sain uuden, rakastavan kodin. Olen huomannut, että minusta on pidetty, olen näyttänyt sen lähimmilleni olemalla leikkisä ja iloinen. Ystävällinen olen ollut aina, olen ottanut vastaan joka päivä häntäheiluen kotiinpalaavat perheenjäseneni, vetänyt nätisti nenäni kurttuun ja näyttänyt iloisesti valkoisia hampaitani. Minut on aina huomattu ja pidetty hyvänä, nukkuakin olen saanut rauhassa.
Aloin saamaan hiljalleen kohtauksia, joista lähimmäiseni olivat kovin huolissaan. Aluksi lääkäritäti luuli, että minulla on epilepsia. Eli ei kovin vakavaa, ajatteli mammani ja muut läheiseni. Aloin kuitenkin pökertymään useammin ja minut jouduttiin viemään eläinsairaalaan. Karvojani ajettiin ja tutkittiin. Todettiin, että sairastan vakavaa sydänsairautta. Lääkkeet auttoivat. Ne auttoivat hyvin kevään ja kesän yli, että jaksoin olla iloinen ja vähän leikkiä. Lenkkeillä en oikein jaksanut kun aloin läähättämään helposti ja sydän hakkasi kovasti. Auringosta olen aina pitänyt, kesähelteellä on ollut kiva maata kalliolla auringossa. Viime kesänä en pystynyt oikein auringosta nauttimaan, minua kiellettiin ottamasta aurinkoa. Alkusyksynkin jaksoin hyvin, jouduin kyllä syömään niitä pahanmakuisia lääkkeitä vieläkin enemmän kuin aiemmin.
Eilen en enää jaksanut. Oli pakko antaa periksi ja nukahtaa mamman syliin. Heilutan nyt häntääni täällä koirataivaassa, pehmeän pilven päällä. Sain mukaani oman rakkaan peittoni, leluni ja nukkumakorin. Tiedän, että mammani itkee tätäkin kirjoittaessani, ja muillakin läheisilläni on kova ikävä. Mutta minun on hyvä olla täällä. Heilutan iloisesti häntääni niinkuin ennenkin, ja leikin. Olen saanut paljon uusia haukkukavereita. Minulla ei ole mitään hätää.
Aloin saamaan hiljalleen kohtauksia, joista lähimmäiseni olivat kovin huolissaan. Aluksi lääkäritäti luuli, että minulla on epilepsia. Eli ei kovin vakavaa, ajatteli mammani ja muut läheiseni. Aloin kuitenkin pökertymään useammin ja minut jouduttiin viemään eläinsairaalaan. Karvojani ajettiin ja tutkittiin. Todettiin, että sairastan vakavaa sydänsairautta. Lääkkeet auttoivat. Ne auttoivat hyvin kevään ja kesän yli, että jaksoin olla iloinen ja vähän leikkiä. Lenkkeillä en oikein jaksanut kun aloin läähättämään helposti ja sydän hakkasi kovasti. Auringosta olen aina pitänyt, kesähelteellä on ollut kiva maata kalliolla auringossa. Viime kesänä en pystynyt oikein auringosta nauttimaan, minua kiellettiin ottamasta aurinkoa. Alkusyksynkin jaksoin hyvin, jouduin kyllä syömään niitä pahanmakuisia lääkkeitä vieläkin enemmän kuin aiemmin.
Eilen en enää jaksanut. Oli pakko antaa periksi ja nukahtaa mamman syliin. Heilutan nyt häntääni täällä koirataivaassa, pehmeän pilven päällä. Sain mukaani oman rakkaan peittoni, leluni ja nukkumakorin. Tiedän, että mammani itkee tätäkin kirjoittaessani, ja muillakin läheisilläni on kova ikävä. Mutta minun on hyvä olla täällä. Heilutan iloisesti häntääni niinkuin ennenkin, ja leikin. Olen saanut paljon uusia haukkukavereita. Minulla ei ole mitään hätää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Otan osaa suureen suruusi. Joka on niin tyypillinen lause. Minusta minun kuuluisi sanoa sinulle, että tiedän miltä sinusta tuntuu.
Tuntuu todelta pahalta. Anna itkun tulla.
Itse olen saman joutunut rakkaalle Karolleni tekemään, sydänvika meni niin pahaksi.
Se päivä on aina mielessä. Ja ikävä on vieläkin.
Oli herttainen, pieni nukkekoira, hölmösana, mutta lapset aina ihastelivat, kuten nallea. Oli lasha apso, tukka ponnarilla.
Itku tulee vieläkin vaikka tästä jo pari vuotta.
Minun suruaikani ei ole vielä ohitse. Enkä sitä kiirehdi. Se oli rakas ja sitä rakastettiin.
Ikävä kun jollain paikkakunnilla ei ole koirein hautausmaata, jossa voisi käydä samoin kuin ihmisten. Kyllä varmaan löytyisi aina sellainen alue. Mut ei! Siitäkin pitäisi alkaa taisteleen.
Jaksamista ja voimia sinulle!