Lohduttakaa kohtalotoverit olen nyt ihan loppu.Olen sisulla jaksanut olla ja elää skitsofreniaan sairastuneen mieheni kanssa.sairaus puhkesi 8vuotta sitten.Nyt olen loppuunpalanut, kaiken saatavissa olevan avun käyttänyt aviovaimo.Erota en voi(velvollisuudentunto?).lapset kolme kpl voivat hyvin,mies "kiltti",mutta täysin avuton pärjäämään yksin ilman "huoltajaa".Olen kestänyt vuosien mittaan pilkan ja syrjinnän jota vielä nykyääkin on,vaikka kuinka avoimesti asioista puhutaan.Mielestäni olen hoitanut asiat hyvin ,mutta enää en kerta kaikkiaan jaksa!Mitä teen? Arjen pyöritän rutiinilla,mutta henkisesti olen yksinäinen ja surullinen.
mies mielisairas
eevastiina
254939
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Oletko hakenut apua erilaisista mielenterveyspotilaiden omaisten ryhmistä, näitä pitäisi olla ympäri maata. Jos et tiedä, soita vaikka mielenterveystoimistolle ja kysy. Näissä vaoit ainakin tavata muita samanhenkisiä. Omaisille ja perheille järjestetään myös kuntoutuskursseja.
Voisit myös yrittää saada miehesi johonkin palvelukotiin, sairaalan intervelliin tmv. lyhyeksi aikaa (jos kaipaat taukoa) tai pysyvästikin siten, että miehesi vain vierailisi viikonloppuisin sinua ja lapsia tapaamassa. Ota siis yhteyttä miehesi hoidosta vastaavaan tahoon ja keskustele tilanteesta ja väsymyksestäsi.
Yritä myös panostaa omaan itseesi. Katso, että lapset pärjäävät, mutta tee asioita ihan itsellesi: Lähde matkalle, etsi harrastus, kutsu ja tapaa ystäviä joko kotona tai muualla !
Skitsofrenia tuhoaa usein siihen sairastuneen elämän. Niin surullista, kuin näin onkin sanoa, on joskus valittava, tuhoaako sairaus yhden vai useampia elämia.
Kaikkein ensimmäiseksi haluan ilmaista kunnioitukseni siitä, että olet jaksanut; ja haluaisit jaksaa edelleenkin miehesi rinnalla. Todella hatunnoston arvoinen asennoituinen.
Toisaalta henkinen loppuunpalamisesi on massamme tuttua tuhansille ja taas tuhansille, jotka joutuvat päivästä toiseen selvitymään yksin ilman henkisiä tukijoukkoja tai kannustavia henkisiä yhteyksiä.
Yksinäinen puu ei pala, sanotaan vanhassa viisaudessa ja tämä pätee ennen kaikkea henkisen jaksamisen suhteen. Eli me ihmisinä tarvitsemme toinen toisiamme ja kaiken sen henkisen tuen ja kannustuksen, mitä ympäristömme voi ikinä meille antaa. Valitettavaa on vain se, että nämä alueet ovat lähes täydelleen tiedostamattomia muiden kuin henkisesti loppuun palaneiden joukossa. Menestyvät ja vauhdikkaat eivät tiedosta eikä ymmärrä ja boun outit eivät jaksa - ainakaan ilman toivoa muutoksesta parempaan.
Omalta kohdaltani nämä henkisen jaksamisen kysymykset ovat tuttuja sikäli, että juhannuksena täytyy 20 vuotta rajusta liikenneonnettomuudesta ja vaikeasta ja pysyvästä vammautuisestani. (Kirjoitan pyrätuolissa istuen). Nämä 20 vuotta olen ollut todella henkisesti yksin. Yrittänyt jaksaa ja toivonut ja toivonut, mutta en ole heittänyt kirvestä kaivoon. Tavoittelen tänne Sodankylään, Lappiin ja koko Suomeen sellaista tiimityötä, jossa erikoistuisimme näille henkisen jaksamisen alueille ja lähtisimme täyspainoisesti kantamaan toistemme ja lähimmäistemme kuormia muskettisotureiden hengessä: "Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta".
Tsemppiä sinulle tv Leksa Sodankylästä.
Uskon kyllä, että olet poikki, kyllä tämä sairauden omaava on monesti hyvin raskas hoidettava. Neuvoisin ottamaan yhteyttä kuntasi vastaaviin henkilöihin, soliaalitoimeen.
Oikeat tahot lsaattavat löytyä miehesi hoidosta vastuussa olevan yksikön kautta, jos se on sairaala niin ainakin niissä yleensä on sosiaalihoitaja.
Mutta ala hoitaa asiaasi heti, ettet uuvu täysin. Käsittääkseni syystä tai toisesta uupuneita on niin paljon, että helposti tarjotaan avuksi ensin lämmintä kättä. Mutta älä tartu siihen heti, vaan neuvottele ponnekkaasti todellisen avun saamiseksi.
Annan tästä tukiaseman linkin, jossa on puhelinnumeroita, joista saattaa olla pari sinullekin sopivia:
http://www.tukiasema.net/auttajat.asp
Toivottavasti saat apua! Jaksamista
Herätys ! Mieti tarkkaan, haluatko säilyttää terveytesi ja nauttia elämästä vai pikku hiljaa sairastua itse niin että loppuelämäsi on ahdistusta?
Ymmärrän että olet luvannut..niin myötä- kuin vastoinkäymisissä... Mutta, ihan oikeesti, jokaisella meistä on oikeus elää tervettä elämää. Kyllä sairaalle oma paikka löytyy! Toivon sydämeni pohjasta saakkaa, että löydät tervettä itsekkyyttä!
Kiitos kaikille vastauksista.Omaisyhdistyksessä olen jo mukana jne.Mutta kysymys on juuri tästä,että vasta nyt ehkä uskallan myöntää itselleni kuinka syvässä suossa kuljen.Ja sairaus vain pahenee(taantumista,älyllistä kapeutumista)Olen koko ajan toiveikkaasti odottanut tilanteen jonkinasteista korjaantumista.Tunnetasolla olen jo niin lukossa,etten pysty ja jaksa ottaa enää edes etäisyyttä.Viimeisillä toivoin kipinöillä kirjoitin tänne palstalle.Koen syyllisyyttä(miksi?)kun tunnustan,että skitsofrenia on tuhonnut minun elämästäni ison palan.Kaikki suunnitellaan sairauden ehdoilla ja jatkuvia ikäviä yllätyksiä tulee silti.Tuntuu että elämä ei yksinkertaisesti voi olla näin julma ja epäinhimillinen.Mieskin oli terveeltä perusluonteeltaan mukava.Kuten joku kirjoitti,että sairaus tuhoaa meidät kaikki ja se jos mikä on totta.Tulevaisuus on yksi raskas möykky.Kahdeksan vuotta toivoa ihan turhaan!
http://msxml.excite.com/_1_CDZTV604KW92P4__info.xcite/dog/results?otmpl=dog/webresults.htm&qkw=anti psychiatry&qcat=web&qk=20&top=1&start=&ver=8584
Tulihan se sieltä,kumpi lie.Mutta jos tässä ihmismielessä terveen ja sairaan raja kulkee todellisuudentajun ja harhojen välillä,olen mielestäni vielä terveen kirjoilla.
Sairaan harhat ovat läheisille yhtä helvettiä.Valvomista,valvottamista,merkkien rakentelua,yksin puhumista ja sairasta nauramista mitä ihmeellisimmissä tilanteissa."Vihollisilta" suojautumista...listaa voisi jatkaa loputtomiin.On toki terveempiä aikoja.Mutta normalista parisuhteesta ei voi enää puhua,vaan olen sairaanhoitaja ja valvoja koko ajan.
sairaalapaikka kiven takana,jos ei henkiä uhattuna (omaisten tai omia)
Tottakai vuodet ovat kuluttaneet minua henkisesti ja teen jatkuvaa surutyötä ja välillä ajattelen miten paljon helpomalla pääsisin,jos minä olisin se sairas osapuoli.
Taidan tuntea erään kaltaisesi naisen. Hän on vajonnut syvälle sosiaalihourujensa syövereihin, hän näkee ympärillään "vaarallisia hulluja", joita hän on "velvoitettu" auttamaan (=selkäänpuukottamaan). Miestään hän pitää hulluna koska tämä (viisikymppinen) ei suostu nussimaan autossa, mitä hän levittelee "pitkin kyliä" ääni säkättäen niin kuin uskovainen maailmanlopun kynnyksellä.
Hänellä on ollut helppojakin jaksoja kun hän ei jostain syystä ole saanut psykologiaa pitkään aikaan, sosiaalihourutilat vähenivät hiljakseen, silloin hän ei aivan koko ajan hourinut mutta sai kuitenkin takaumiaan aina silloin tällöin, varsinkin kun jokin sosiaalilausuntoautomaatti sanoi radiossa jotain tolkutonta, kuten "kuollut eläin sätkii".
Hän oli ympäristölleen petollinen ja vaarallinen, koskaan ei voinut arvata mitä hänen päässään liikkui. Moni joutuikin hänen aloitteestaan ammattikiusaajien kynsiin. Valitettavasti on todettava, että monet isokenkäiset ovat tälläisiä.
Miten helpommalla hänen lähipiirinsä pääsisikään, jos koko psykologiaa ei olisi koskaan edes keksittykään.
Eihän viisikymppinen mies nyt AUTOSSA nussi. Evastiina taitaa olla huono kuulija kun osa virkkeen sanoista kaikuu ohi korvien.
Evastiina taisi mennä naimisiin hetken huumassa ja on nyt tullut katumapäälle. Miten tavallista se onkaan tänä päivänä. Kun ei viitsi erota, niin yrittää laittaa miehen hullujenhuoneelle, pääseehän miehestä eroon noinkin.
Eikö rakkaus ole sitä että hyväksyy toisen sellaisena kun hän on?
Vai mitä se evastiina nyt yrittääkään? Kuinkahan se suhde elpyy uuteen alkuhuumaan pelkällä selkäänpuukotuksella? Mitäpä jos vähän tultaisiin pilvilinnoista takaisin maankamaralle.
kiitos leo salmela,hannu,itsekäs ja isosisko,te tunnuitte ymmärtävän asiani sydämellisesti oikein.Viimeinen viesti oli niin lamaannuttava,että poistun nettipalstalta.
Ei tässä ollut seksinpuuttesta kysymys vaan henkisesti samalla aaltopituudella ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevien ihmisten neuvoista ja kommenteista.
Älä pahastu, eevastiina, saamastasi viestistä. Nyt täytyy muistaa, millä palstalla asioimme ja palaute saattaa olla sen mukaista, kuten itsekin hyvin tiedät. Valuta tuollaiset viestit korvistasi samalla tavalla kuin vesi valuu hanhen selästä.
Varsinaisesta asiastasi: saattaa olla niin, että vain sellainen ihminen ymmärtää todella tilanteesi tai vastaavassa tilanteessa olevia, jotka ovat nähneet läheltä ko sairautta potevan/potevia ihmisiä. Vasta sitten voi ymmärtää ja samaistua tilanteeseesi.
Minä olen nähnyt. Vaikka olenkin tavannut vain keskivaikeita tapauksia, niin ei edes pahemmalle vihamiehellekään tohdi toivoa sellaista kohtaloa, että joutuu hoitamaan 24 tuntia tällaista sairasta. Sehän on kuin eläisi jossain toisessa maailmassa, ei täällä maan päällä. Jo pelkkä parin tunnin vierailu tällaisen pahasti sairaan luona saattaa ottaa henkisesti koville.
Kyllä todella kannattaa ajaa asiaansa muutoksen saamiseksi, ettei itse joudu loppuunpalaneena pöpilään. Siellä riittää kyllä muutenkin tarpeeksi asiakkaita.
palasin onneksi vielä lukemaan viestejä.Sinä ainakin todella tunnut ymmärtävän asiani hyvin,voi kun kaltaisiasi olisi enemmän miten paljon helpompaa meidän kaikkien olisi elää tätä arkea.
Ja juuri sinunlaisiltasi ihmisiltä olen saanut voimia jaksaa näinkin kauan.
Kuten palutteessa on tullut ilmi meillä kaikilla on vain yksi oma elämä elettävänä ja sitäpä nyt syvällisesti pohdin mikä olis kaikkien kannalta paras ratkaisu.
Lapsista kasvanut hyvin empaattisia toisetkin huomioonottavia ja erilaisuutta hyväksyviä ihmisiä.He ovat teini-iässä ja ymmärtävät jo paljon enemmän elämästä,kuin "terveen"perheen jälkikasvu.Tässäkin on työsarkaa opettaa heille,että meitä ihmisiä on joka lähtöön,kuten on ilmitullut.
Sairauden periytyvyyttäkään en pelkää,sitä löytyy kaikkien suvusta ,jos tutkia aletaan.
Nämä henkisen jaksamisen kysymykset koskettavat ja ovat ajankohtaisia sikäli, että joudun itse kovia kokeneena invalidina lähes päivittäin kamppailemaan näiden kysymysten parissa ja voi kuinka kaipaankaan henkisiä yhteyksiä ja henkistä kannustusta kodin seinien ulkopuolelta.
Toisaalta. Eräs hyvä ystäväni, Riitta, on jo 20 vuotta hoitanut perhehoitajana kotonaan erilaisia vammaisia. Joukossa on ollut hyvinkin vaikea skitsofrenia-potilas. Tästä työstä kunta maksaa hoidokkikohtaisen palkan, mutta työ on sitä, että on kiinni samoissa ympyröissä 24 tuntia vuorokaudessa ja seitsemän päivää viikossa kuukaudesta toiseen lyhyitä kesä- ym. lomia lukuunottamatta.
Hänen kanssaan olen pitänyt yhteyttä jo 12 vuotta ja tiedän, miten henkiosesti raskasta tällainen muusta maailmasta eritäytynyt hoitotyö on ja yhteydenpitomme on ollut yksi henkisesti kantava voima hänelle. Ilman tätä tuskin olisi edes jaksanut.
Eli me ihmisinä tarvitsemme toinen toisiamme juuri niissä ympyröissä, joissa itsekukin elää. Todellinen henkinen yhteys on toistensa kuormien kantamista ja empaattista yheyttä ilman eroottisia pyyteitä, parisuhteita ja aviorikoksia ja tähän meidän kaikkien tulisi henkisesti kypsyä ja kasvaa. Eräs Suuri Mestari opetti aikanaan lähimmäisenrakkautta laupiaan samarialaisen vertauksella ja näitä "laupiaita samarialaisia" me itse kukin tarvitsemme
Tsemppiä sinulle ja kaikkea hyvää tv Leksa.
uskallatko paljastaa tässä että onko nimi oikea ja osoite sodankylä.Ajattelin vaan etsiä sun puhelinnumeron jostain käsiini ja soittaa sulle.
Ymmärrät niin hyvin tämän elämän ja ajattelin ,että voisin soittaa joskus,jos se ei tuota sulle harmia.Tälle palstalle ei varmaan numeroita parane laittaa,väärinymmärtäjiäkin on kuten huomaat.
ja yhteystiedot löytyvät mm. osoitteesta
http://www.aretalogia.com/aretalogia24/otsikkosivu.html
Jos vähänkin voin henkisenä tukena ja rinnallasi olijana olla, niin tämä olisi ilo minulle, joten soittaa voit. Kesäisin ja viikonloppuisin olemme paljon piilopirtillämme, joten kännykkäyhteys toimii silloin, muulloin myös kotinumero.
Tsemppiä tv Leksa
http://www.tukiasema.net/keskustelu/show.asp?id=3205&c=28&pm=1
Mulla on sama tilanne. Mulla on lähipiirissä kaks skitsofreeniaa sairastavaa läheistä: Mun sisar ja mun kihlattu. Pahinta on pelätä koska tulee taas kohtaus... mut voimia ja jaksamista sulle eevastiina :)
on siis goldfinger? Se ainakin on mielisairas.
Oletteko tartuttaneet muita?
Mieheni sairastui jo 25 v. sitten. Olimme nuoripari ja lapsikin oli. Olemme edelleen naimisissa. En voi muuutakuin yhtyä sinun kirjoitukseesi. Raskasta on ollut. Monta kertaa olen miettinyt kuinka olisi, jos olisin heti lähtenyt omille teille. Siihen minusta ei ole ollut omantuntoni takia. Sukulaisetkin pitivät niukasti yhteyttä. luultavasti häpesivät ja se syyttely. Miehen perheen mukaan minä olin se syyllinen, joka olin laittanut miehen sairaalaan omaksi huvikseni. Ei haluttukaan ymmärtää. Silloin hän oli pakkolähetteellä ja jokainen vähänkin asioista perillä oleva ymmärtää, että kukaan perheenjäsen ei voi eikä halua ketään mielisairaalaan.
Tässä on taaperrettu ja kuitenkin elämä meneee kohtalaisesti. Viimeisestä sairaalareissustakin on jo 16 v. Työelämässäkin menestyi vastoin kaikkia odotuksia. Olen kuitenkin joutunut ottamaan päävastuun ja hänen passiivisuutensa on joskus raskasta. En enää edes tiedä millaista elämä voisi olla tavallisen kanssa. Salailu ja asiasta vaikeneminen on melkein pakollista vielä nykyäänkin. kaikki vitsit pillerien unohtamisesta j.n.e. ottaa sieluun saakka. kuitenkin lääkkeitten ja järjestyksessä olevan kotielämän takia on mieheni voinut elää päällisin puolin enimmäkseen "normaalia" elämää. Voimia Sinulle ja perheellesi. En voi suositella mitään ratkaisua, koska itse täytyy omat päätöksensä tehdä.
Hei eevastiina,
olen kohta 28 v ollut naimisissa miehen kanssa, joka sairastui skitsofreniaan oltuamme vuoden naimisissa.Hän ei ole työelämässä, mutta meillä on kolme aikuistuvaa lasta ja olemme ulkoisesti eläneet melko normaalia elämää, hänen sairaalajaksonsa ovat vuosien varrella lyhentyneet ja harventuneet. Suru, syyllisyys, jatkuva huoli ja epävarmuus tulevasta ja menneistä ratkaisuista ovat kovin tuttuja tunteita, oikeastaan olen vasta viime vuosina päässyt purkamaan suruani hänen sairaudestaan itkemällä monen kuukauden ajan kaikki vapaa-aikani. Se on tehnyt hyvää, usko pois!Näin jälkiviisautena pyrkisin varmistamaan, että miehesi saa varmasti parhaan mahdollisen hoidon tällä hetkellä, syökö hän ns vanhoja neuroleptejä jotka ovat passivoivia ja apatisoivia, vai uusia joiden sivuvaikutukset ovat selvästi vähäisempiä ja jotka eivät ole niin lamaavia? Ovatko annokset ajan tasalla, ei liikaa eikä liian vähän? Koeta jaksaa vaatia hänelle kunnon hoito käyttäen tarvittaessa yksityistä sektoria jos tuntuu että MTT ei ota asiakseen!Muutos voi olla merkittävä jos paras mahdollinen lääke löytyy!
Perheessä helposti totutaan siihen että ns sairas perheenjäsen ei kanna vastuuta, pystyisitkö omalla käytökselläsi vaikuttamaan siihen että hän aktivoituisi, ei moittimalla vaan kysymällä neuvoa, tai olemalla avuton itse joskus?
Saatko mistään tukea, auttaisiko jos sinulla olisi oma terapeutti jonka luona voisit käydä purkamassa taakkaasi välillä? Onko sinulla lupa itkeä ja väsyä välillä?
Itseäni on helpottanut kun olen yrittänyt kynän ja paperin avulla selkiyttää mikä mieheni käytöksessä on hänen ominaispiirteitään joihin alunperin rakastuin, mikä sairaudesta johtuvaa, mikä lääkkeistä johtuvaa?
Sairaaseen ihmiseenkin on lupa olla kiintynyt ja rakastaakin, hän on kuitenkin lastesi isä ja tärkeä teille kaikille.
Yritä päästä syyllisyydestä, hänen sairautensa ei ole sinun vikasi. ei hänen vikansa, eikä hänen vanhempiensa vika. Se on onnettomuus joka on kohdannut perhettänne.
Olen miettinyt välillä, olisiko aikoinaan pitänyt tehdä toisenlainen ratkaisu. Toisaalta elämä tuntuu jotenkin antavan tasoitustakin, olen kokenut että monet muille perheille murhetta tuottavat asiat ovat meillä järjestyneet jotenkin helposti, että kaikki ei ole vaikeaa samoissa perheissä, murheita ja vaikeuksia on kaikilla,ja jos ei niitä ole, niitä tehdään melkein tyhjästä.Suhteellisuudentajua tällaiset vaikeat asiat ainakin antavat, ihan pienistä ei huolestu.Pystytkö tekemään listaa mitkä asiat ovat teillä hyvin?
Kokeile joskus, kun kerran lapset eivät ole enää pieniä, vain yhtä täysin vapaata päivää jolloin et tee mitään, olet vain kahden tunteinesi kanssa ja annat surullesi tilaa, se voi antaa voimia ihmeesti.Selität perheellesi että tarvitset nyt aikaa itsellesi, etteivät turhaan huolestu.
Koeta miettiä mitkä asiat mieheltäsi sujuvat ja tukea niitä.
Kauheasti ohjeita, en tiedä auttavatko sinua, mutta toivotan kaikkea hyvää elämääsi, arvostan urheuttasi.
kysyisin niistä uusimmista lääkkeistä. Onko miehesi siirtynyt niihin? Mieheni oli tarkoitus talvella ryhtyä kokeilemaa uudempia lääkkeitä, mutta sitten jäi käyttämään vanhoja, koska molemmat pelkäsimme, että josko ei sovikaan ja tulee huonompaan kuntoon. Miksi MTT:ssä ei aktiivisesti suositella näitä uudempia, jos sivuvaikutuksia on vähemmän ja ovat muuten yhtä tehokkaita? Hintako? Mielestäni kovimman hinnan on jo maksanut sairastunut ja hänen perheensä. Sitäpaitsi useimmalla ei enää perhettä olekaan ja hehän ovat aivan yksin.
Vaikuttaa, että sinulla on melkein samanlainen elämä tältä osin kuin minulla.
Hinta on tärkein syy. Toki psyykeen vaikuttavan lääkkeen vaihtaminen on aina iso juttu ja pelottaakin. Zyprexa on yleensä paremmin siedetty kuin Risperdal.
Kävin henk. koht. keskustelun lääkärin kanssa, mutta hintakysymys ei tullut silloin mieleen. Muuten miehelläni on veriarvot juuri tutkittu ja kunnossa, maksa-arvokin oli paljon alle normaalin rajan. Täytyykin katsastaa netistä mainitsemistasi lääkkeistä. Kiitos!
Lääkkeitä vaihdettu pariin otteeseen sairaalassa.Nyt menee Risperdal ja Deprakine.
Tämä lääkitys paljon edellisiä parempi ja jotenkin tehokkaampia oireitten lievittäjiä, jo pienikin Risperdalin vähentäminen (nyt 4 mg/pv)
saa harhaisuuden ja levottomuuden takaisin.
Virvelille kiitokset palautteesta.olit oikein paneutunut asiaani!
Olen tehnyt käytännössä ja miettinyt ja pohtinut juuri noita asioita joita otit esille.
Vaikka jokainen perhe ja yksilö on omanlaisensa kyllä meillä sairastuneiden omaisilla on yhtenäinen taival kuljettavana.
Tämä tietoisuus siitä, että kohtalotovereita löytyy antaa aina kummasti lisäpontta huomiseen.