Olen nyt yhtenään törmännyt tuon rintasyöpäkampanjan juttuihin ja kun siinä mainitaan yhtenä tarkkailtavana asiana kuoppa rinnassa.
Noh... minä imetän edelleen ja rintojen iho on löysä ja rinnat sellaiset pussit. Lisäksi verisuonia ja paljon niitä "nyppylöitä" nännipihassa.
No sitten kun on verisuoni ja näitä nyppylöitä niin jäähän niiden väliin iho aavistuksen alemmaksi koska ne nyppylät ja verisuonet nousee ihosta koholle.
Äsken piti ihan ääneen sanoa, että lopeta jo nyt tuo tuiotus - ne ei jumalauta ole mitään KUOPPIA!!!
Minkäs sitä luulosairas päälleen tekee. Nyt pitää vaan päättää, että en kato niitä tissejäni enää YHTÄÄN ja vähitellen unohdan koko asian. :///
Ja olen siis raskaana, odotan kolmatta lastamme. Ja imetän edelleen 2v3kk ikäistä niin rinnat ovat yhtä verisuonta, nännipihanäppylää, raskausarpea ja löysää nahkaa.
Noh... minä imetän edelleen ja rintojen iho on löysä ja rinnat sellaiset pussit. Lisäksi verisuonia ja paljon niitä "nyppylöitä" nännipihassa.
No sitten kun on verisuoni ja näitä nyppylöitä niin jäähän niiden väliin iho aavistuksen alemmaksi koska ne nyppylät ja verisuonet nousee ihosta koholle.
Äsken piti ihan ääneen sanoa, että lopeta jo nyt tuo tuiotus - ne ei jumalauta ole mitään KUOPPIA!!!
Minkäs sitä luulosairas päälleen tekee. Nyt pitää vaan päättää, että en kato niitä tissejäni enää YHTÄÄN ja vähitellen unohdan koko asian. :///
Ja olen siis raskaana, odotan kolmatta lastamme. Ja imetän edelleen 2v3kk ikäistä niin rinnat ovat yhtä verisuonta, nännipihanäppylää, raskausarpea ja löysää nahkaa.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Mä olen samanlainen. Pelkään jatkuvasti sairastuvani ja tarkkailen rintojani koko ajan. Jostakin syystä mä pelkään ihan kamalasti juuri rintasyöpää. Lopetin puoli vuotta sitten kuopuksen imetyksen ja sen jälkeen rinnat ovat edelleen arat. Olen käynyt kahdesti näyttämässä niitä,mutta eihän siellä mitään ole ollut.
En ainakaan muista tai ei ainakaan ole tullut mitään hullunkohtausta aiheesta.
Suurin peikko jo ihan lapsesta on minulle olleet luomet ja olen pelännyt ihosyöpää. Tämän raskauden alussa olin 100% varma, että minulla on ihosyöpä. Naurettavasti vain vaihdoin koko ajan sitä luomea mistä olin täysin vakuuttunut.
Tämä raskaus on nyt ollut pahin, en ole koskaan ollu t näin peloissani ja nämä pelot näin sitkeässä.
Mieheni sairasti vuosi sitten hodgkinin tautia ja luulin, että nämä luulosairaudet helppasivat, mutta raskaus puhkaisi sen uudelleen.
Oletkos ajatellut pelkoasi laajemmalta kantilta, koska luulosairaus on myös keino purkaa mielessä pyöriviä vaikeita asioita ja silloin on helppo konkretisoida ne yhdeksi selväksi peloksi? Luulosairaus on myös oire ahdistuksesta, masennuksesta, kyvyttömyyden tunteesta, pelosta ettei saa kaikkia asioita tehtyä, huoli huomisesta yms.
Minulla oli aikoinaan hirveä rintasyövän pelko, jota ruokkivat mainitsemasi kampanjat. Vuosien saatossa tottakai tajusin etten ole kuolemassa ainakaan rintasyöpään, koska niin olisi pitänyt jo käydä ja sen vuoksi aloin yhdistelemään pelkoani elämäntilanteeseeni. Luulosairaus yleensä hellittää jos löytää sille syyn, mistä se oikeasti on lähtenyt liikkeelle.
tuoltakin kantilta.
Itselläni ollut tätä luulosairautta siis aina jossain määrin, mutta ei koskaan näin vahvana ja uskon, että se on tästä raskaudesta johtuvaa. Tai onkin, koska olen pelännyt tässä raskaudessa kaikenlaista paljon enemmän mitä kahdessa ekassa. Niiden aikana olin kohtuullisen huoleton.
Mieheni sairasti viime vuonna Hodgkinin tautia ja myös anopilla todettiin samaan aikaan syöpä, joten onhan tuolla takaraivossa kaikenlaista. Lisäksi minulla ollut jo aikaa sitten eronneiden vanhempieni riitojen takia paljon kaikkea rankkaa, isäni on myös lisäksi jossain määrin alkoholisoitunut. Se on myös henkisesti hyvin raskasta.
Raskaus tosi herkistää mielen monella tapaa hyvin useilla ja minulla tämä purkautumiskanava on sitten kai tämä. Olen myös aina ollut bakteerikammoinen ja siinäkin kausittaisia vaihteluita. Se käsienpesu nyt taas raskausaikana korostunut lisää. ://
Kai näitä kaikkia voi helpostikin laskea yhteen ja todeta, että ei se ole kumma jos mieli reagoi.
Minulla on myös usein mielessä tälläisiä ns. todennäköisyysjuttuja. Eli suvussamme ei ole syöpää, ei rintasyöpää sen paremmin kuin muutakaan syöpää. Muutenkaan suvussani ei ole mitään sellaisia pahoja sairauksia, jotain selkä- ja polvikipuja lähinnä. Olen siis geeneiltäni erittäin onnekas. Elämäntavoiltani olen karkinsyöntiä ja kahvinjuontia lukuunottamatta liki malliesimerkki. En myöskään oikeasti sairasta juuri koskaan. Viime talvenakaan ei tainnut olla kunnon flunssaa kertaakaan ja yleensäkin se flunssa iskee harvoin. Lääkärissä olen viimeksi käynyt vuonna -95 ja silloinkin ihan jotain tavallista flunssaa ja kurkkukipua. Synnytysten jälkeen tietysti ja raskausaikana tarkastuksia sun muita, mutta ne on niitä rutiinijuttuja. Myös raskauteni olleet ns. oppikirjasta kuten synnytyksetkin.
Eli oikeasti kaikki paremmin kuin hyvin ja pääkoppa keksii, että koska suvussamme ei mitään ole ja koska minullekaan ei ikinä ole mitään tullut niin PAKKOHAN se on ja se on minun kohtaloni tai jotain sellaista.
Karmea tämä korvienväli kun se kehittää näitä.
Olen kolmekymppinen työssäkäyvä nainen ja viimeisen vuoden aikana olen törmännyt tähän todella ahdistavaan luulotautiin. Olen kuvitellut päässäni jos jonkinlaisia sairauksia yleensä lähinnä syöpää (rintasyöpää, imusolmukesyöpää).
Tämän jälkeen päässäni pyörii vain kyseinen sairaus ja vaikka järki sanoo, että nyt lopeta, olet terve niin ei.. ajatukset pyörivät vain sairauden ympärillä. Sen verran poikkean luulosairautta sairastavista, että lääkäriin minua ei todellakaan saa helposti (minulla on myös lääkäri-ja piikkikammo :)
Viime syksynä luulin olevani taas parantumattomasti sairas ja kun tarpeeksi kauan ajatukset jankkaavat samaa rataa, niin minun verenpaineet pompsahti huippulukemiin. Tämän jälkeen menikin hyvin vuosi, mutta nyt taas tuntuu ahdistavalta.
Olen yhdistanyt nämä "luulosairauskohtaukset" elämäntilanteisiin, jolloin tunnen olevani erittäin onnellinen. Mietin, olenpas onnellinen ja kaikki on elämässäni hyvin... Samantien tuleekin ajatus jostain kamalasta sairaudesta.
Enkö osaa antaa itselleni mahdollisuutta olla onnellinen ? Miten näitä ahdistavia luulosairauskohtauksia voisi hoitaa itse ? Kuinka moni on käynyt näiden takia psykologin tms. juttusilla ?
Täällä myös yhden päälle vuoden ikäisen lapsen äiti, jolla luulosairaus vie elämänilot ja voimat päivistä..
Kaikki alkoi raskauduttuani, pelkäsin siis koko raskausajan että lapsi kuolee. Ja voitte kuvitella mitä se oli sen jälkeen kun lapsi syntyi... Ensimmäiset kuukaudet oli jatkuvasti huoli oman pienen vauvan terveydestä, kätkytkuolema oli pelkojen ykkösenä. Olin todella uupunut yövalvomisien takia, jatkuvasti tarkkailin pientä hengittääkö se vielä.
Meni muutama kuukausi, pikkuhiljaa nämä pelot on siirtynyt itseeni; mitä jos kuolen, tulee syöpä?? Olen "sairastanut" useita eri syöpiä, meillä on ollut "kihomatoja", tällä hetkellä minulla on "hiv".. Eikä siinä läheskään kaikki.. Jatkuvasti luulen sairastavani jotain, verikokeissa olen rampannut enemmän kun koko elämäni aikana...
Pahinta tässä on kun tiedän että tämä on luulosairautta, mutta kun jotenkin olen kääntänyt päässäni asiat niin, että jos ajattelisinkin järjellä ettei minulla todellakaan ole mitään syöpää tms, niin sitten se muka tuleekin!! Ja jos painan sen päähäni että nyt minulla on syöpä, niin sitten sitä ei ehkä olekkaan.. Todella hankala selittää, toivottavasti ymmärsitte! Jos tuon ajattelutyylin saisian loppumaan, niin kaikki olisi helpompaa, parantua.
Haluaisin apua, olen varmaan viimeiset puoli vuotta ollut menossa lääkäriin. Mutta kun en uskalla.. Miten voin itse auttaa itseäni menemättä lääkäriin??
Arki on nykyään todella vaikeaa, koko ajan pelätä, voimat on ihan loppu. Lapsihan tästä kaikesta kärsii, kun ei ole sitä iloista ja elämänmyönteistä äitiä rinnalla.. Itse koen kauheaa syyllisyyttä kun en vaan jaksa olla iloinen, tehdä kaikkea, ulkoilla, mitään. Kaikki voimat vie pelko huomisesta. Pelkään suunnitella elämää vuoden päähän, koska sitten minulla saattaa olla syöpä. Tulevaisuus on vaan harmaata..
Olisin toivonut aktiivista keskustelua tästä aiheesta, mut vissiin unohdettu tää ketju.. Kirjotelkaahan lisää te jotka kokevat samaa...
Juttelin tuosta rintasyöpäjutusta erään raskaana olevan ystäväni kanssa ja hänkin kertoi alkuraskaudessa pelänneensä kauheasti rintasyöpää. Hänellä myös sama juttu, että imetti vielä raskausaikana suunnilleen näille viikoilla joilla itse nyt olen eli nyt rv 17 menossa.
Minulla meni nyt hyvin tässä parisen viikkoa ja sain järjen käteeni juteltuani tämän ystäväni kanssa. Nyt sain kunnon listeriahepulit pari päivää sitten ja luulottelin itselleni tiäs mitä kauheuksia. Sitten tänään aamulla vielä pomppasi uudelleen tuo rintasyöpähommeli, mutta päätin että en lähde siihen uudelleen. En voi jatkaa sitä hermoilua, koska se ei tee kenellekään hyvää. Onneksi näyttää siltä, että järki on nyt mukana. Edelleen odotan, että liikkeet alkaisi tuntua jo kunnolla ja säännöllisesti niin uskon, että se vähentäisi hepulointiani paljon.
Mutta luulosairashan olen ollut "aina". Tämä raskausaika nyt vain on ollut pahinta tähän asti.
Tarkoititko siis, että jos päätät järkeistää ja päätät, että tässä ei nyt luulotella mitään syöpää tai mitä nyt ikinä, että käykin niin että sitten sairastut oikeesti? Itse joskus ajattelen niin, että kun on näin hemmetin luulosairas ja pelkää kaikkea, että tajuaisiko sitä sitten jos joskus oikeasti sairastuisi. Kauheaa ajatellakin.
Mutta nyt olen itse päättänyt, että nautin tästä raskaudesta ja uskon vahvasti, että kaikki helpottaa taas kun vauva on sylissäni ja uskallan olla onnellinen. Niin paljon vain tapahtuu koko ajan ympärillä kaikkea kurjaakin laidasta laitaan, että sitä pelkää oikein luottaa siihen omaan onneensa.
Joo, tarkoitin juuri tuota. Tavallaan haluan varautua siihen kaikkein pahimpaan myös.
Yksi hyvä esimerkki on, kun muutama kuukausi sitten puhuin ystäväni kanssa sukupuolitaudeista.. Sanoin että saan kyllä olla onnellinen etten ole saanut kondyloomaa, vaikka se niin yleinen onkin ja muutamia suhteita on ollut elämän aikana kuitenkin... Noh.. Mites siinä sitten kävikään, kondyloomahan minulle puhkesi pari kuukautta tuon jälkeen, monen vuoden päästä tartunnasta. Ei olis prkl pitänyt mennä sanomaan mitään!!
Samanlailla ajattelen vaikkapa iloisuudesta.. Että ei kannata iloita liikaa, koska kohta se "kostautuu". Ihan sairasta, enkä haluais ajatella niin, mutta monesti yritän hillitä ilon, vaikka kuinka olis mukavaa. Enkä uskalla myöntää että mulla on nyt hauskaa, koska muuten se kääntyy suruksi. Ei osaa enää nauttia mistään... Joku mulle joskus sanoi, jossain keskustelupalstalla, että pitäis vaan kokeilla tapahtuuko sitä pahinta, jos ajatteliski normaalisti.
No, ajattelin, ja vielä sanoin tuosta kondyloomasta. Ja miten sitten kävikään!!!!
Tämä on niin perseestä..
Mä tiedän, ihan turhaa sanoa että ota rauhallisesti, koska itse olin raskauden aikana ihan samanlainen, ja pelkäsin kaikkea. Mä tiedän ihan täsmälleen mistä puhut.
Mä toivon oikeesti syvästi että pelot helpottuu synnytyksen jälkeen, koska se aika on ihan helvettiä. Ja pelko oman lapsen terveydestä on miljoona kertaa pahempaa kuin oman terveyden pelko.. Jos vaan mahdollista, niin kannattaisi hakea apua, käydä juttelemassa jossain näistä peloista (paraski puhuja minä..). Mut mä toivon ettei sinulla tule olemaan samanlaista kuin mulla synnytyksen jälkeen. Itse en ole vieläkään hakenu apua, mut tästä kärsitään sitten..
Itsekin tämän syksyn olen luulotellut itselleni kaikista vakavista sairauksista, ja näin saanut aikaan jo lähes ahdistuneisuushäiriön itselleni sydämentykytyksineen, hikoiluineen ja pahoinvointineen. Eivätkä fyysiset oireet toki helpota pelkoa jostakin vakavasta fyysisestä sairaudesta...
Mulla sama ajattelumalli; jos koitan unohtaa pelon ja koko asian, olen jotenkin varma, että silloin se tauti hyökkää. Ja jos pidän itseni koko ajan valpaana, saan pidettyä homman aisoissa. Kuulostaa aivan neuroottiselta paskalta, tiedän.
Toivottavasti tätä helvettiä ei jatku kovin pitkään.
noi kun pelkäät jotain, esimerkiksi mainitsemaasi rintasyöpää. Pelkäätkö vain silmittömästi saavasi sen vai löydätkö itsestäsi varmoja merkkejä? Mitä? Tutkitko rintoja usein ja paljon?
Alkuperäinen kirjoittaja
En ole pelännyt rintasyöpää mutta esim. leukemiaa ja imusolmukesyöpää... Lähinnä olen hakenut oireita, niinkuin leukemiassa voi oireet olla todella epämääräisiä.. Väsymystä jne. Verikokeissa kävin, kaikki ok. En luota lääkäreihin, yhtäkin suurentunutta imusolmuketta olen monelle eri lääkärille näyttänyt, jokainen on sanonut sen olevan ihan normaalia, mutta silti jaksan yhä pelätä että se on jokin syöpä, ja nyt pelkään sen olevan hiv..!! Vaikkakaan en periaatteessa ole tartuntaa voinut mistään saada... Että sellaista..