Nyt olis neuvot tarpeen.
Olen 26-vuotias, raskausviikolla 8. Seurustellut reilut 6kk. Ensimmäinen reaktio oli, että eihän tähän suhteeseen voi lapsia hankkia, kun ei edes asuta samassa maassa lapsen isän kanssa! Ja hän kun on aina ollut sitä mieltä, että ensin elämän perusasiat kuntoon (yhteinen koti, taloudellinen tilanne, vakaa suhde, elämä ja matkustelua kahdestaan jne.) ja sitten vasta lapsia. Uutisista kuultuaan sanoi olevansa edelleen samaa mieltä, mutta tietysti tukevansa mitä vaan päätänkään. Abortti oli ensimmäisenä mielessä, en edes nähnyt muuta vaihtoehtoa. Sitten huomasin sisustelevani lastenhuonetta päiväunissani ja jutustelevani masulle. Että eihän tässä nyt mihinkään aborttiin enää voi päätyä. Tiedän, että poikaystäväni sen kannalla olis enemmän ja järki sitä mullekin sanoo, mutta tunteiden mukaan tässä aina on menty. :) Tuntuu vaan väärältä jotenkin tavallaan "pakottaa" mies olemaan isä, vaikka se kyllä sanoi luultavasti oppimaan olemaan onnellinen siitäkin. Mä haluaisin sen olevan oikeasti onnellinen, eikä vaan pakon edessä asiaan tyytyvän. Sen se on monesti sanonut, et miten vaan päätänkään, niin ei se minusta koskaan irti päästä, että sitä en osaa edes pelätä et tää suhde nyt tähän kaatuis.
Onko samanlaista kohtaloa muilla, että itse halusit lasta enemmän kun poikaystävä/aviomies? Mihin ratkaisuun päädyit ja miten menee nyt?
Olen 26-vuotias, raskausviikolla 8. Seurustellut reilut 6kk. Ensimmäinen reaktio oli, että eihän tähän suhteeseen voi lapsia hankkia, kun ei edes asuta samassa maassa lapsen isän kanssa! Ja hän kun on aina ollut sitä mieltä, että ensin elämän perusasiat kuntoon (yhteinen koti, taloudellinen tilanne, vakaa suhde, elämä ja matkustelua kahdestaan jne.) ja sitten vasta lapsia. Uutisista kuultuaan sanoi olevansa edelleen samaa mieltä, mutta tietysti tukevansa mitä vaan päätänkään. Abortti oli ensimmäisenä mielessä, en edes nähnyt muuta vaihtoehtoa. Sitten huomasin sisustelevani lastenhuonetta päiväunissani ja jutustelevani masulle. Että eihän tässä nyt mihinkään aborttiin enää voi päätyä. Tiedän, että poikaystäväni sen kannalla olis enemmän ja järki sitä mullekin sanoo, mutta tunteiden mukaan tässä aina on menty. :) Tuntuu vaan väärältä jotenkin tavallaan "pakottaa" mies olemaan isä, vaikka se kyllä sanoi luultavasti oppimaan olemaan onnellinen siitäkin. Mä haluaisin sen olevan oikeasti onnellinen, eikä vaan pakon edessä asiaan tyytyvän. Sen se on monesti sanonut, et miten vaan päätänkään, niin ei se minusta koskaan irti päästä, että sitä en osaa edes pelätä et tää suhde nyt tähän kaatuis.
Onko samanlaista kohtaloa muilla, että itse halusit lasta enemmän kun poikaystävä/aviomies? Mihin ratkaisuun päädyit ja miten menee nyt?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Me asuttiin ja asutaan miehen kanssa saman katon alla.
Yllätys vauva kertoi itsestään kun oltiin seurusteltu aikalailla tasan vuosi (juuri muutettiin yhteen silloin). Mies otti puheeksi abortin. Sanoin että voi valita joko meidät molemmat (minä ja vauva) tai sitten ei kumpaakaan. Valitsi meidät. Nyt meille pian syntyy kolmas lapsi! Kaikesta ollaan selvitty mitä eteen on tullut, ja niitä asioita on paljon! Yhdessä ollaan oltu pian 7 vuotta.
Tilanne oli se, että seurusteltu alle puoli vuotta, kun sain tietää olevani raskaana. En ole koskaan ajatellut joutuvani tekemään aborttia, enkä siinäkään vaiheessa(huhtikuu 2007) pystynyt siihen ajatukseen. Mies oli samalla kannalla kuin sinunkin miehesi ja tiesin sen tasan tarkkaan. Meillä oli noin kaksi viikkoa aikaa miettiä asiaa. Menin sitten neuvolaan, päässä pyöri kaikkea mahdollista ja siinä vaiheessa olin jo sopinut itseni kanssa, että mieheni takia suostuisin mahdollisesti lääkinnälliseen keskeytykseen, mutten missään nimessä kaavintaan. Ahdistus oli aivan kauhea. Olemme nuoria, minä 18 ja mieheni 19. Hän oli aivan varma, että en halua aborttia, mutta asiasta ei puhuttu. Hän myös oletti, että teen sen hänen vuokseen.
Neuvolassa terveydenhoitaja sanoi, etten voi saada lääkkeillä keskeytystä, sillä minulla on ollut veritulppa äskettäin. Siinä se. Päätös oli varma. En voi tehdä aborttia, vaikka se oikein olisi miestäni kohtaan, ja elämäntilanteeseen nähdenkin. Menin siis hänen luokseen ja sanoin kylmästi, että en tee sitä, vaikka hän päättäisi sen pohjalta mitä tahansa.
Nyt olen viikolla 27 ja itseäni kalvaa suuri syyllisyys päätöksestä, jonka tein ilman toisen tahtoa. Minulla on ollut jokseenkin aika kova raskaus ja mielialatkin heittelee jo ehkä liikaa. Ahdistaa kovasti ja syytän itseäni tästä koko ajan. Mies taas on paljon onnellisempi kuin voisi kuvitella. HÄn silittelee masua ja odottaa kovasti jo tammikuuta jolloin vauva tulee.
Joten asia meillä kääntynyt näin. Tuntuu todella kurjalta kun ei itse voi olla onnellinen tästä asiasta, mistä pitäisi olla elämänsä onnellisin.
Päivä kerrallaan.
Onnea!
Eli todennäköisesti et löydä ehkä koketuspintaa minun tarinastani, mutta.
Kun olin 18-vuotias, tulin vahingossa raskaaksi (kyllä, ehkäisystä huolimatta ja tuhannen päissäni) sen illan sankarille. Ennen kuin tietysti tiesinkään, me ehdittiin treffailla noin kolme viikkoa kunnes tajusin olevani myöhässä. Jostain kumman syystä kerroinkin tämän hänelle, ja hän olis halunnnut pitää lapsen, mutta luonnollisesti tuki päätöksessäni (joka oli siis päinvastainen) (tämä ei ole mikään puolustus/mielipideargumentti, kerron vaan tapahtumat)
Nyt 4 vuotta myöhemmin olen rv 17, samalle miehelle :) tällä kertaa kovinkin harkitusti ja yhteisestä toiveesta.
Eli minä uskon sinun sisimmässäsi tietävän oikean ratkaisun. Olet kuunnellut, mitä miehesi on sinulle sanonut. Toisaalta edes minä en usko huipputarkkaan elämän suunnitteluun... Ja jotenkin tulkitsisin tuon masulle jutustelun jo merkitsevän, että sinä kuitenkin koet sen alkion omaksesi!
Muista, että tukea tulet tarvitsemaan, teit niin tai näin.
katuvat aborttia (varsinkin jos se on tehty vastoin omaa täydellistä tahtoa) jopa koko loppu elämänsä, mutta harva katuu sitä, että on synnyttänyt lapsensa.
vaiheessa osaa ajatella kumman "etu" on tärkeämpi miehen (vapaus ja tarkkaan suunieltu elämä) vai lapsen (oikeus elämään), mutta, kun lapsi on sylissäsi niin veikkaisin, että lapsi vie kirkkaasti voiton.
Jotenkin järkyttää, että abortti on tuollaisessa tilanteessa vaihtoehtona, koska elämässä voi suunitella ja muuttaa muita aisoita paljon helpommin, kuin sitä, että milloin lapsi syntyy...Kaikille ei tarjota edes ensimmäistä tilaisuutta äidiksi. Kerran, jos tärppää niin se ei toista kertaa takaa. Kaikki ei tietenkään koskaan halua lapsia. Silloin tilanne on eri.
...on tärkeämpää kuin sen tuhoaminen. Varsinkin jos mahdolliseen aborttiin on noinkin kevyt syy kuin miehen mielihalu vapaudesta, huh!
Isäksi et voi häntä pakottaa, koska kai hän nyt sentään ymmärtää, mikä seuraus seksilläkin sattaa olla, ja tuskin pakotit häntä siihenkään ;)
Vastuu pitäisi osata kantaa teoistaan. Ikinä ei tiedä miten asiat muuttuvat, miehesi voi innostua tai luikkia karkuun (sitten se on luuseri, te ette sovi toisillenne tai kohtalo on päättänyt toisin).
Eihän se miehen mielihalu vapaudesta ainoa syy ole. Jos olisi, niin eihän tässä mitään mietittävää oliskaan. Olen mä itsekin aina ollut sitä mieltä, että perusasiat kuntoon ensin. Että olis edes se koulutus ja työpaikka ja oma asunto ja sen miehen kanssa useammin kun kerran kuussa, mitään edellisistä mulla ei vielä ole. Opiskelen ja asun vanhempieni luona ja poikaystävä tosiaan asuu kolmen tunnin lennon päässä. Enkä tiedä, olenko valmis antamaan itsestäni 100% toiselle ihmiselle joka päivä seuraavat 20 vuotta ja senkin jälkeen. Pelottava ajatus olla vastuussa toisen elämästä kun omastanikaan osaa olla.
Mutta ei tässä kai auta kun vetää henkeä ja opetella ja laittaa asiat järjestymään, tuskin tässä nyt aborttiin enää olen päätymässä. Kai tää pelotuskin ohi menee..
Hei
Minua ihmetyttää tämä nykymaailman "asiat kuntoon ensin" tapa suhtautua lapsiin ja raskauteen. Minusta lapsi on aina siunaus ja joskus toivoisin että ihmiset jotka luopuvat lapsesta vain sen takia että "ei ole oikea aika" niin jäisivät lapsettomiksi lopullisesti. Itse en saa lasta vaikka kuika haluaisin, saan varmasti kyllä joskus mutta keskenmenot päättävät aina toivotun raskauden. Samalla siskoni kertoilee häpeilemättä raskausoireistaan ennen 2 aborttiaaan ja suunnitelee nyt että koska he TEKEVÄT lapsen minkä siis pitävät. Hänellä syynä olivat opiskelut ja blä blä blä. Ei mitään todellista estettä niinkuin oma tai lapsen terveys. Voi kun hän ymmärtäisi että lapsia saadaan, niitä ei tehdä. Kuullostan katkeralta, tiedän, mutta kerron vain mitä oikeasti ajattelen. Siskolleni en ole kertonut koska lupasin tukea hänen päätöstä oli se millainen vain. Toivoisin että aborttia harkitsevat astuisivat hetkeksi lapsettoman maailmaan ja katsoisivat elämää siitä perspektiivistä.
Asia on ristiriitainen, olen tavallaan abortin kannattaja valinnanvapauden näkökulmasta mutta samalla toivon että itsekkyys laitettaisi syrjään ja annettaisi lapsen kasvaa ja syntyä. En tiedä mikä olisi tarpeeksi hyvä syy "tappaa alkio tai sikiö"?
Toivottavasti löydät ratkaisun ja teet sen omalla päällä, niinkuin sinusta tuntuu, oli päätös mikä vain, asiat järjestyvät varmasti. Jaksamista ja tsemppiä, olet rankan ja elämää muuttavan päätöksen edessä. Ja jos päätös mietityttää, mene ihmeessä keskustelemaan puolueettoman tahon kanssa asiasta, esim. lääkärin kanssa.
Tuo on aika kamalaa että toivoa että jotkut jäisivät ilman lapsia kun ovat abortin hankkineet mutta ymmärrän kyllä että sinusta saattaa _tuntua_ siltä omassa tilanteessasi, muista vain ettet mene sanomaan kenellekään mokomaa suoraan :).
Samaa mieltä olen kuitenkin siinä että liian helpolla monet abortin tekevät tuosta "ei olla valmiita" -syystä. Ovatko ihmiset todellakin niin varmoja että ne opiskelut sujuu, kämppä ja työpaikka löytyy jne? Miksi odottaa lapsen kanssa sinne 30-40kymppisiksi asti? Varsinkin jos se vahinko sattuu jo, ehkä voisi "heittäytyä kohtalon uomaan". (En usko mihinkään jumaliin tai kohtaloon mutta tarkoitan nyt sitä että antaa elämän mennä omalla painollaan eteenpäin.)
Olen täysin aborttioikeuden kannalla, mielestäni kenenkään ei ole pakko lasta tehdä jos sitä ei halua. Mutta abortoida sen takia että ei olla "ihan valmiita" tai että mies ei halua.. ne ovat oikeasti todella huonoja syitä. "Isän" toivetta toki tulee kunnioittaa mutta naisen tulee miettiä omaa elämäänsä ensin kuitenkin. Jos nainen haluaa lapsen, on ihan järjetöntä abortoida koska isä ei halua. Miehelle abortti ei ole ikinä niin suuri asia kuin naiselle. (Toki on tunteekkaampia miehiä, joille se on suurempi asia kuin "perusjuntille" mutta mies ei ikinä koe niitä hormonimuutoksia, sitä olentoa sisällään, niitä äidillisiä ajatuksia jne.) Suhde voi hajota tämän takia, mutta mielestäni se ei häävi suhde ole ollut alunperinkään jos hajoaa.
Taustaa tähän, itselle tehty abortti 17-vuotiaana (omasta tahdosta, joskin surullista oli), nyt olen 24-vuotias ja joulukuussa LA. Opiskelut on minulla kesken, mies on työtön mutta ollaan hyvässä suhteessa (rakkautta ja ystävyyttä, kunnioitusta, rehellisyyttä löytyy). Aiempi abortti tehtiin miehelle jonka kanssa olin seurustellut noin 2kk tullessani raskaaksi, muutenkin oli melko hyypiö, olen onnellinen etten ole sitonut itseäni ja lasta kyseiseen henkilöön, vaikka en tietenkään ole "onnellinen" itse abortista, se olisi vähän liikaa pyydetty :).
Suosittelen, että annat itsellesi aikaa miettiä asioita ihan rauhassa ja yrität olla miettimättä sitä että viimeinen mahdollisuus tehdä abortti on viikko viikolta lähempänä.
Meillä alkoi elämässä kaaostilanne syyskuun lopuilla kun löysin yllättäen itsestäni kasvavan kasan raskausoireita ja plussaahan testi näytti. Poikaystävän kanssa on seurusteltu kolmisen vuotta mutta vasta kuukausi sitten muutettu saman katon alle. Tiesin tasan tarkkaan että poikaystävä ei vielä lasta halua (olemme vasta kaksikymppisiä, opiskelut kesken, ei työpaikkoja jne) mutta olin myös itse aiemmin selkeästi ilmaissut että aborttia en suostu tekemään. Jostain syystä kuitenkin tuossa tilanteessa abortti tuli mieleen selkeänä vaihtoehtona ja varasin jo ajan lääkärillekin (joka onneksi oli vasta kahden viikon päästä). Tuon kahden viikon aikana mielialat heittelehtivät laidasta laitaan..välillä yritin suostutella poikaystävää että pidettäisiin lapsi (mistä seurasi aina hirveä riita), välillä taas itku kurkussa juttelin masulle ja pyytelin anteeksi että joudun vauvani tappamaan. Vanhemmille en uskaltanut todellakaan puhua asiasta, olin jutellut vaan parin hyvän ystäväni kanssa.
Eräänä päivänä kuitenkin (4 päivää ennen varattua lääkärin aborttiaikaa) tajusin, että kykenisin antamaan vauvalleni hyvän elämän, vaikka poikaystäväni ei pystyisikään olemaan osana sitä. Ymmärrettyäni että selviäisin vauvan kanssa yksinkin, päätös oli selvä. Peruin lääkäriajan, varasin neuvolan ja ilmoitin poikaystävälle että en aio tehdä aborttia. Tämä oli minun päätökseni ja lopun jätin reiluuden nimissä poikaystäväni käsiin. Hän saisi päättää eroammeko me ja kasvatanko lapsen yksin vai kykeneekö hän rakastamaan lastaan ja antamaan tälle hyvän elämän. Tein hyvin selväksi että mitään vaihtoehtoja siltä ja väliltä ei ollut olemassa.
Toissapäivänä poikaystävä sitten tuli koulusta ja itkuisin silmin kertoi ettei halua minun lähtevän täältä mihinkään ja että haluaa nähdä lapsensa kasvavan. Nyt pari päivää sen jälkeen olo on onnellinen puolin ja toisin ja pienistä kumpuavista peloista selvitään yhdessä.