Eilen alkoi illalla kohtaukset (pienet) olo oli kuitenkin että pian räpsähtää iso kohtaus päälle . =(
Olin viemässä roskia roskikseen kun harhailin pihalla ..onnex pääsin sisälle asti.
Menin sohvalle makaan ja purskahdin itkuun ja olo oli mitä järkyttävin. Sanoin asiasta miehelle ettei vaan soita ambulanssia paikalle..mies taas oli tosi fiksu ja käski mun mennä muualle että hän ei ala katsomaan :´( Otin lääkkeet ja kohtaukset onnex loppu puolentunnin sisällä.
Yöllä sain taas nukuttua 4,5h . Olen niin rikki kun ihminen vaan voi olla ..En tiedä johtuuko ne keppran nostosta sivuvaikutuksena. pahaolo , päänsärky ja kohatusten lisääntyminen..ja olen aivan jääkalikkana (johtunee kilpparin vajaatoiminnasta tuo viimeinen oire) olo on vaan niin hirveä että en tiedä mitä teen , jaksettava on pyörittää arkea lasten takia täysillä. ajattelin pyytää hoitoapua viikonlopuksi anopilta jotta saan nukuttua edes yhden yön.
pitäiskö mun soitella neuron polille ja kysästä mitä tehä ton lääkkeen kanssa..vai pitääkö vaan ootella et tää menee ohi ?
Olin viemässä roskia roskikseen kun harhailin pihalla ..onnex pääsin sisälle asti.
Menin sohvalle makaan ja purskahdin itkuun ja olo oli mitä järkyttävin. Sanoin asiasta miehelle ettei vaan soita ambulanssia paikalle..mies taas oli tosi fiksu ja käski mun mennä muualle että hän ei ala katsomaan :´( Otin lääkkeet ja kohtaukset onnex loppu puolentunnin sisällä.
Yöllä sain taas nukuttua 4,5h . Olen niin rikki kun ihminen vaan voi olla ..En tiedä johtuuko ne keppran nostosta sivuvaikutuksena. pahaolo , päänsärky ja kohatusten lisääntyminen..ja olen aivan jääkalikkana (johtunee kilpparin vajaatoiminnasta tuo viimeinen oire) olo on vaan niin hirveä että en tiedä mitä teen , jaksettava on pyörittää arkea lasten takia täysillä. ajattelin pyytää hoitoapua viikonlopuksi anopilta jotta saan nukuttua edes yhden yön.
pitäiskö mun soitella neuron polille ja kysästä mitä tehä ton lääkkeen kanssa..vai pitääkö vaan ootella et tää menee ohi ?
Vastaukset 34
Vanhimmat
Oliko tuo miehesi fiksuus "provo?" ei minun mielestäni hän käyttäytynyt fiksusti.Lepoahan ensisijaisesti tarvit miehesi hoitamaan jos hän töissä on sitten hänelle sairaslomaa.Mikäli olotila ei selviä isokohtaus tulee eikä pääty sittenhän tarvii sairaalaa.Ihmettelen täällä teidän parisuhteessa olevien juttuja
millä tavalla te huomioitte toisianne. Poliltahan tietoo voi kysyä jos lääkärille soittoajan sais.Poikamihenä asumisessa on hyvät puolensakkin olen katsellu parisuhteessa elävien arkipuolta useammastikkin, enkä ole ollenkaan varma sen onnellisuudesta.
tuota miestä vaivaa? Ehkä sitä pelottaa katsoa kouristuskohtauksiani ja muutenkin koko sairaus .Olen tämän vuoden aikana saanut elämäni ensimmäiset kouristuskohtaukset , joten mies ei ole niihin tottunut 15vuoden yhdessäolon aikana. Hän on alkanut vältellä minua , joten tällä hetekllä hän ei huomioi minua mitenkään..Oikeesti mies käyttäytyy nykyään mua kohtaan inhottavasti..=( Ja tuolla fiksuudella tarkoitin tyhmää , taisin kirjoittaa sen vähän väärin. :/
Mieheni ei saa sairaslomaa töistä , koska en ole töissä vaan kotona lasten kanssa .. Tämä on firman "sääntö " ja tyhmä sellainen .
Ehkä hän ajan kanssa niihin tottuu , tiedä sitten.
ihmisiä pelottaa katsoa niitä kohtauksia. Mutta luulisi juuri puolison ottavan asioista selvää, ettei tarvitsisi turhaan pelätä.
Omani on myös soittelemassa ambulanssia joka mutkassa; nyt on takanani 2 päivän "auraoksennusputki". Sain kuin sainkin mieheni pidettyä aisoissaan; ei soittanut ambulanssia. Itsehän sitä omassa kehossaan asuu ja tietää, missä mennään. Tosin ei tietenkään kaikissa tilanteissa, esim. sydäri tai jokin muu vakavampi juttu...
Tuo miehesi käyttäytyminen on kyllä todella loukkaavaa. Voisitteko, tai suostuisiko hän, parisuhdeterapiaan? Tai vaikka epiliiton kurssille? Tuollainen kohteluhan vain lisää kohtausalttiutta!
Tsemppiä Anni! Ja muista, että me kuuntelevat korvat olemme täällä!
Onneksi joitakin hyviäkin parisuhteita näkee ja ainahan sitä pieniä riitoja naisten kanssa intiimisuhteessa. Naiset on naisia hormonihäiriöineen. Ei sitä kai tarvitse ymmärtää edes.
Kyllä se parisuhde kuitenkin parhaimmillaan olisi helpottava, että ei tarvitsi seksiä ravintoloista hakea.
Ei tollasta miestä kannata katsoa. Lähde vetää... tuo on enemmän kuin inhottavaa.
omalle kohalle...
Mikä olisi Sinun reaktio, jos
Rakas miehesi olisi epileptikko???
Oma Vaimoni pitää huolen siitä,
että lääkkeet on annostelijassa
ja usein vielä työmatkaltaan soittaa
kysyäkseen onko lääkkeet otettu.
Silti viimeisen ison kohtauksen aikana
oli aivan hysteerinen.
Ehkä omaiselle meidän kohtaukset ovat
vielä rasittavimpia kuin meille.
Varmaallakin useammalle heistä tulee,
jos näin voi sanoa "paniikki" koska
eivät kykene helpottamaan meidän
kokemaa kohtausta.
Ja aina ei edes koulutus/vertaisryhmä
kykene poistamaan sitä pelkoa, joka
tulee heille katsoessaan omaa rakastaan
kohtauksen aikana.
Kannattaa ehkä kunkin meistä miettiä
sitä omaa käytöstä, jos tilanne olisi
päinvastainen ja se oma rakas on se
kohtaileva -pelkäisitkö, vaikka kuinka
olisit netistä asiaa lukenut.
Aina tuo lukeminen ei auta, koska jokainen
meistä reagoi eritavalla ja toiset pystyvät
ottamaan asian "iisisti".
Muistan erään kerran, kun "fiksuna" päätin
laittaa kännyn äänettömäksi.
Vaimo oli yrittänyt saada minua kiinni.
Eihän se onnistunut, koska dementikkona en
muistanut katsoa mahdollisia soittoja tai
laittaa ääniä takaisin.
Useamman kerran oli soittanut ja kotiin
tullessaan istuin keittiössä ruokailemassa
sekä lehteä lukemassa.
Huolissaan kun oli ollut, niin voitte
uskoa minun saaneen kuulla kunniani.
Oli pelännyt jo löytävänsä minut elottomana.
Kuitenkin olen jos vaihtoehtona olisi ravintolasta seksiä hakea.Tällä hetkellä tilanteeni on yksinasuminen itsensä kanssa saa riidellä niin ei toista loukkaa ainakaan kotona.
Osuu kipeämmin kun läheiselle tapahtuu. Mun ekan uuden kohtauksen silminnäkijä oli sair.hoitaja-ystäväni, joka duunissaan oli nähnyt kymmeniä kohtauksia. Kertoi, että oli ensimmäisenä juossut Stessuja etsimään ja tajuttuaan, ettei niitä olekaan, oli paniikki iskenyt. Soitti ekana veljelleen...joka oli sitten ohjeistanut soittamaan ambulanssin:) Tarina oli mielestäni hellyyttävä. Yhdessä jälkikäteen näitä juttuja sitten naureskeltiin, molempien sekoiluja.
johtuneeko ammatistani että kohtausten näkeminen ei pelota minua..ja tiedän miten toimia. Olen työskennellyt muutamia vuosia kehitysvammaisten parissa, jossa epilepsiakohtaukset ovat arkipäivää.
Luulen että oman miehen kohtaukset olisivat tietysti pelottavampia ,mutta luulisin että pitäisin entistä enemmän huolta miehestäni enkä jättäisi sitä oman onnensa nojaan.
ja olen aatellut monta kertaa aikaisemminkin! Myös miehelläni on vaivoja (joita en tässä ryhdy erittelemään, koska ne ovat hänen), joihin minun on ollut tutustuttava. En soita abulanssia umpimähkään, vaan silitän poskea niin kauan kuin tilanne vaatii.
Pitkä oli vuodatuksesi, mutta, kyllä sinä nyt vähän aliarvioit lukijaa.
ei ollut aliarviointi, vaan
ehkä herättää keskustelua
myös omaisten näkökulmasta
katsottuna.
Zori, jos ymmärsit kirjoitukseni
jotenkin "moitteeksi".
miehet ovat miehiä hormonihäiriöineen. Vai meinaatko, että miehillä ei ole hormoneita? Miehillä muuten on jo kauan sitten todettu olevan vaihdevuodet! Käy tsekkaamassa googlesta!
Naisten syyksi isketään helposti asioita, jotka voivat ihan hyvin johtua myös vastapuolen hormonihäiriöistä! Sanoisin, että hormonihäriö on "miehellä" sitä, että etsii seksiä ravintolasta.
En siis vaihdevuosista, jotka lienee enmmän ajankohtaisia elämässäsi. Anteeksi väärinkäsitys.
on ollut paljon vaikeampi läheisilleni kuin minulle itselleni.
Erittäin hyvin muistan tämän ajan kolme vuotta sitten, kun vanhammilleni ja sisaruksilleni minun tuleva leikkaus oli painajaismaista. Itse olin täysin rauhallinen, mutta he eivät siihen kyenneet.
Kohtausten sattuessakin olivat he paljon enemmän huolissaan minusta kuin minä itsestäni.
Pärre otit hyvän asian esille, Kiitos!
Kaunko siitä on kun keppran annosta nostettiin sinulla? Jos siitä on jo yli kuukausi niin kehotan sinua ottamaan yhteyttä polille ja pyytämään lääkäriä soittamaan Sinulle, sillä voihan olla että lääkitystäsi kannattaisi tarkistaa. Jos esim syöt kahta eri lääkettä niin voi olla että keppra ja se toinen lääke eivät passaa enään yhteen kun annosta on nostettu ja siitä aiheutuu sivuvaikutuksia yms..
Ei muuta kuin puhelin reippaasti käteen ja soitto polille =) siinä et mitään menetä!
TSEMPPIÄ ja JAKSAMISTA SINULLE =)
nyt ollut suuremmalla annoksella reilu 3viikkoa.
Ihan mielenkiinnosta kyselisin sinun tai muidenkin Keppra annosmäärää. Minulla on Keppra 1500mgx2, lääkärini mielestä maksimisissa.
Mulla menee keppra 1000mg x 2
siihen lisäksi neurontin 600mg 900mg 900mg
sekä lamictal 100mg x 2
Silti tulee kohtauksia ja nyt on lääkäriaika 2.11 Onneksi! =)
Onhan sinullakin lääkkeitä ihan mukavasti, toivottavasti saatte lääkärin kanssa jotain ratkasua tilanteeseen. Kuulutko Hus piiriin? (Minulla on Keppran lisäksi myös Lamictall 200mgx2). Lääkkeiden voimakkuuden takia näen tähtiä:)ja silti tulee poissaolokohtauksia viikottain. Tämmöistä tämä on ollut 5vuotta ja siihen "lähes" tottunut.
mulla on keppraa 500mg aamulla ja illalla ja lamictaalia 200 aamulla ja illala
keppra 750*2 ja lamictal 200*2
Uutena oireena mulla on tullut kepprasta ja lamin yhteisvaikutuksesta lihasten kramppaamista tai sellasia nykinöitä, hauis lihaksissa ja välillä pohkeissa . ne eivät ole kohtauksia vaan jotain aivan muuta.
Keppra 1000 1500
Lamictal 100 100
Deprakine 300 500
Eivät nämä nyt kohtauksia kokonaan poissa pidä, mutta kohtausväli on ehkä hippasen pienentynyt alkuvuodesta. Lami ja depra ovatten yhteisvaikutuselementin ansiosta annosten puolelta käytännössä tapissa. Kepprassa on kuulemma vielä 500mg nostovaraa, joten toi 1500 1500 lienee lekurien mielestä yleisesti semmonen maksimiannos.
En kuulu Hus:n piiriin, mä käyn Oys:ssa lääkärissä joten olen kotoisin täältä pohjoisestapäin =)
Hei, tuo kuulostaa inhottavalta. Olen kokenut samoja tunteita. Minulle kävi vastaavalla tavalla kun aloitin Trileptalin(Lamictalin rinnalle). 2kk kuluttua lääkkeiden aloittamisesta kohtaukset muuttuivat toisen laisiksi. Joka toinen viikko oli 3-4 tuskallista päivää, jatkuvaa poissaolokohtausten tulemisen odottamista, päänsärkyä, auroja, näköhäiriöitä ja väsymystä. Itse selvisin tuskaisesta vuodesta lasten voimalla, olin hoito vapaalla. Turhaa kuitenkin tuskailin vuoden(en siis ottanut yhteyttä lääkäriin).Trileptal muutettiin Keppraan ja vointi parani. Ei siis kannata odotella turhan pitkään.
Kiva että löytyy ihmisiä joilta saa tukea täällä netistä...mies kun ei halua keskustella koko asiasta. Kun kyselin viime kohtauksesta , niin vastaukseksi sain tyypillisesti " en mä muista " ja asia jäi siihen ..tuli vielä sellaisella äänensävylä etten viitsinyt sen enempää sitten jatkaa. Tää aihe tuntuu olevan jotenkin salainen ja hävettävä ..tai saan miehen käytöksestä sellaisen kuvan :/
Parisuhdeterapiasta tai epiliiton kurssista ei olisi apua, ensinnäkin mies ei edes suostuisi sinne tulemaan ja kaikki asiat mitkä häntä ei kiinnosta menee toisesta korvasta ulos.
Tässä onkin nyt monesti miettinyt että jos sairastuisin todella vakavasti tai joutuisin vaikka pyörätuoliin , mies varmaan ottaisi ja lähtisi. Harmikseni olen löytänyt "tunteettoman " miehen tälläisessä tapauksessa..no enpä voinut sitä tietää vasta kuin nyt..en kyllä tiedä onko kaikissa miehissä sama vika (valmistusvirhe ;D )no joo , en halua yleistää . kyllä niitä ihania miehiä löytyy varmasti.
En tiiä muuta neuvoa ko että,pyydä sitä lastenhoitoapua,että saat levätä.
Tuosta miehesi reakoinnista ajattelen että,on varmaan peloissaan ja sitte se purkautuu "tyhminä sanontoina".
Meidän perheessä epilesiaan on törmätty vasta heinäkuussa ja kohtauksia ollu 2. Ja voin omaisena sanoa että sitä todella on hädissään ja säikähtää.
Tsemppiä Anni ja te kaikki toisetki
Fiksu mies sulla ja tukeva? Toihan on jopa rikos, kun käskee sun menemään muualle saamaan kohtaus ja mahdollisesti oli lyönyt laimi hoitovelvollisuutensa. Mitä tuollaisella miehellä? Tekisitkö itse hänelle saman, jos hänellä huono olo?
Kepprassa itselläni oli noston yhteydessä outo vaikutus ja sen vaikutus on kadonnut ja nyt lääkäri käski minun pienentää annosta, koska siitä ei enää lienee mitään apua ja lähinnä aiheuttaa väsymystä kai suolan puutetta.
Pahasti on miehesi eksyksissä, eikä taida ilman apua löytää tietä takaisin. Näin äkkiseltään kuullostaa siltä, että olette pahemman kerran avun tarpeessa. Ihan minkä avun tahansa, avioliittoneuvojasta alkaen.
Itseni on vaikea kuvitella tuskaasi, kun noin jätetään yksin kohtauksen kouriin. Meillä homma toimii niin, että jos huono olo iskee, se paranee sylissä parhaiten. Olen joskus nukkunut 10 tuntia putkeen miehen sylissä, herättyäni sitten hieroin äijän taas elävien kirjoihin, kun oli raukka kauttaaltaan puutunut.
Puhutteko te lainkaan sairaudestasi ja siitä miltä sinusta tuntuu? Mitä haluaisit miehesi tekevän ja mikä auttaa sinua parhaiten? Paha olo on turhan toimiva keino provosoida kohtaus.
Voimia sinulle, hyvä ystävä, puhumalla asiat järjestyvät. Miehesi pelko sairauttasi kohtaan taitaa olla melkoinen. Toivottavasti saat puhevälit kuntoon ja keskustelun avattua aiheesta.
Sanotaan, että tieto lisää tuskaa, mutta tietämättömyys on pelkkää tuskaa.
ehkä olen antanut liian helpolla periksi, enkä kertonut tunteistani enemmän.
Varasin äsken meille hotellihuoneen Helsingistä ja meinaan heittää sitä ennen "kissan" pöydälle. Laitan miehen kuuntelemaan vaikka väkisin ja kerron miltä musta tuntuu sen reagointi ..mies antaa sen käsityksen että sairauteni on hävettävä ja salaisuus, jota ei kerrota kenellekään . vähän vanhainaikainen käsitys.
Ehkä vietämme aikaa liian vähän yhdessä , mikä johtunee varmasti osaksi lapsistamme , jotka vievät suurimman osan ajasta.Lapset ovat kuitenkin tehneet vahvan siteen toisiimme ja he ovat elämässämme tärkein asia.. Tuntuu että tällä hetkellä välillämme ei ole mitään kun sairauteni on pahentunut..ehkä pitää kertoa miehelle että jos sen käyttäytyminen ei muutu , mun on pakko ottaa toinen vaihtoehto käyttöön. Muutama kuukausi sitten mies vielä sanoi minulle että haluaa olla minun kanssa aina että olen hänelle niin tärkeä..ja nyt kun häntä eniten tarvitsisin hän muuttuu tuollaiseksi .
Kaikki miehen kaverit tietää sairaudestani heidän vaimot mukaan lukien. He ovat monesti kysyneet sairaudestani ja sanoneet ihan suoraan että kohtaukset pelottavat heitä siitä huolimatta vaikka tietävät että en minä siihen kuole. Miehen päähän kun vielä saisi taottua sen saman jotta se kohtelisi minua paremmin, eikä mitään spitaalista .
Kerran ystäväni pelasti minut sattumalta soittaessa kännykkääni kun olin ambulanssissa pallo sekaisin kohtauksen jälkeen enkä tiennyt mistään mitään. Kaveri pelasti tilanteen ja olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä.
Oman äidin kanssa kun juttelin asiasta niin se ei juurikaan tiennyt epilepsiasta mitään, vaikka olen pienenä käynyt äidin kanssa lääkärissä . nyt tietää kun kerroin siitä . Lääkärit eivät ole koskaan kertoneet siitä mitään..me olemme vaan käyneet vastaanotolla. Minäkin luulin että minulla on lievä epilepsia enkä voi saada isoja kohtauksia ennen kuin nyt ne paukahti päälle. Suurin osa ehkä johtunee valvomisesta..ehkä joskus kun kuopus alkaa nukkua kohtauksetkin alkavat pysyä poissa.
hyvä ystäväiset oma olo koheni huomattavasti kun sain purkaa pahaa oloani.
Taas niin hienoa tekstiä palstalla ja tällaiset kirjoitukset kyllä on erinomaisia. Hienoa, että jollain riittäää voimia tukemiseen.
Kirjoituksestasi välittyy vielä rakentava ote, jota en kyllä itse pystyisi tuossa enää näkevän, mutta onneksi kaikki ei ole kuin minä. Hienoa, ehkä tuosta puhumalla vielä jotain saa, vaikka vaikuttaa, että kyse on juuri siitä, että mies ei kestä toisen sairautta. Sellaista asennetta aika vaikea muuttaa... minulta ei heru minkäänlaista ymmärrystä miehelle.
pidä suolapurkkia mukana t:¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤¤
pitämään purkkia mukana etten eksy kotipihalla :D
Kuten tiedätte,-kokemuksen syvällä äänellä.
11 epilepsia lääkettä turhaan ja monta yhtäaikaa. Kamalassa kunnossa olin. En saanut apua lääkäreiltä,vähennystä, vaikka rukoilin. Nyt olen kuntoutustukieläkkeellä ja kuten kirjoitin aikaisemmin, Buranaa vahvaa pitkä kuuri. Kuinkahan monella Teilläkin epinne vähemisi, jos ottaisitte vahvat Buranat,- en suosittele epilääkettä poistamaan, vaan kokeilemaan. Epilepsian alkuaihe on monella hämärän peitossa. Tulehdukset ei näy kuvissa. Itselläni aivot puristui kalloa vasten ja verenpaineeni oli jumalaton. Minähän olin lääkäreiden mielestä vaan masentunut. Sairaalassa-korvatulehdus, poskiontelot täynnä mätää ja poskieni iho tulehtunut ja poskieni sisäpuolet eli suun limakalvot tumman punaiset. Kielessä vertavuotavia haavoja etten voinut puhua ja syödä ilman sarkylääkettä. Niskalihakseni niin jumissa, koska kramppaan niin, että jos nenä voisi mennä selkärangasn kohdalle, se menisi. Helvetillinen tuska. Siis sairaaalassa en saanut apua ja kun olin kolme viikkoa ja menin yksityiselle, aloin saamaan apua ja työterveyslääkäriltä myös. Ihmettelevät sairaalan touhua.Stesolid kouristuksiin. joten tämä taas tässä. Odotan päätöstä edelleenkin !!!
Itse meillä taas meni kotona asetelma toisin päin; äitini sairastui tosi nuorena kotiväkivallan seurauksena, ja sairauksesta ei ole meillä KOSKAAN puhuttu, ei sanallakaan. Esim. kukaan ei koskaan kertonut että mitä pitää tehdä jos kohtaus tulee, tai edes että mikä äitillä on kun hän saa sen kohtauksen. Itse sitten selvitin asiaa lääkärikirjoista (kun kiipesin ensin pöydälle ja kapusin katsomaan että mitä siinä pilleripurkin kyljessä lukeekaan josta äiti aina jotain ottaa).
Kovasti olen nyt -20 v tuon jälkeen- yrittänyt asiasta puhua, ja vasta nyt pikkuhiljaa hän siitä hieman jutteleekin, mutta ei koskaan omasta aloitteestaan. Ihmeekseni hän kertoi puhuneensa sairaudesta naapureille jne, joka tietty parempi tehdä myöhään kuin ei milloinkaan.
Hänellä sairaus on lievä, aikaisemmin kohtauksia tuli jotain yhden kerran kolmessa vuodessa (GM), ja pienempiä sitten hieman useammin, mutta lieviä. Nyt on tullut vanhempana (GM) hieman usemmin, ja on satuttanutkin joskus itseään (kylkiluita murtunut tms.), mutta lääkäriin hän ei KOSKAAN mene, ambulanssia ei ole KOSKAAN tilattu, eikä ole siellä Haagassa (?) käynyt varmaan 20 vuoteen visiitillä - tai siellä missä on se joku tutkimuskeskus (muistan pienenä olleeni jossain ko. paikassa jossa luki Haaga- jotain seinässä). Että tämmöstä meillä.
Ja entäpä kohtaukset, ovat olleet IHAN helvettiä. Kun 5 vuotiaana kattelen ku äiti kaatuu mua herätellessään sängyn viereen ja kouristelee, tai kun ollaan ulkomailla äitin kanssa uimahallin naistepukkarissa enkä osaa puhua kieltä, enkä tiedä mitä tapahtuu, ja kun sairaus on äitille vielä niin tabu, niin kohtauksista ei ole saanut hänelle mitään sanoa (kerran satuin kysymään että mikä hänellä on huulessa, oli purrut huuleensa, ja piti loppupäivän mykkäkoulua mulle 8v, ku kehtasin kysyä..).
Ja mulle itselleni koko sairaus on lapsesta asti ollut ihan kirosana, vieläkin (olen nyt miltei 30v) sairaus pelottaa, ja vielä enemmän -edelleenkin- kohtausten näkeminen. Tuntuu että etenkin tällä vanhalla kansalla kun on ollut sellaset luulot että kyseessä on kirous, että on tehnyt jotain väärää, että on mieletään sairas tms, ei niinkään että kyseessä on elimellinen sairaus.
Esim. kun äidin kanssa käytiin lääkärissä mun jonkun sairauden vuoksi (olin ala-asteella silloin), hän ei lääkärillekään voinut ääneen sanoa sairastavansa epilepsiaa!! Muistan kun lääkäri kyseli että sairastavatko vanhemmat mitään, ja äiti sanoi itsestään *naurahtaen* että "mitä nyt vähän päässä viiraa", ja lääkäri katsoi häntä HIEMAN oudosti...
Usein olen miettinyt että pitäisi tästä kirjoittaa kirja, sairauden hyväksymisestä ja niistä tunteista jotka siihen liittyy. Tuntuu että jo kohtauksesta toipumisessakin menee äidillä viikkotolkulla, ja lähinnä siksi, että sairaus KEHTASI muistuttaa itsestään.. Usein olen hänelle kohtausten jälkeen puhunut että aika hyvällä kantillahan tuo on, lääkitys vähäistä ja kohtauksia harvoin, tosin nyt ovat lääkettä vaihtamassa kilpirauhasen vajaatoiminnan takia, ja tuntuu olevan tosi rankkaa sivuvaikutuksineen, ja ilmeisesti saanut pari kohtausta parin viikon sisällä, joista ei tietty puhu mulle mitään.
Tällä (pitkällä) kirjoituksella kai eniten halusin sinulle sanoa, että ymmärrän kyllä miestäsi ihan täysin, äläkä nyt ole häntä heti vaihtoon pistämässä (harvoin se mies vaihdolla muutenkaan paranee ;) ). Uskon että hänellä pelko ja kykenemättömyyden tunne -joka on ihan hirveää jos se miehen egolle osuu kohdalle- voivat tulla ulos vaikkapa raivona. ITse muistan kuinka vihainen olin äidille että se taas istuu ja tuijottaa seinää kohtauksen jälkeen ja on puolinopeudella toimiva. Ja itse kohtaus, menin peiton alle piiloon ku se tuli, ja näin painajaisia niistä äänistä joita hän päästeli. Aivan kauheeta. Joskus itkin ja unelmoin että kunpa olisin aikuinen ja pääsisin omaan kotiin ettei tarvitsisi kohtauksia enää nähdä.
Eli, hyvä nainen, parhainta syksyä, ja lääkärille juttelemaan siitä lääkitykseen kuntoon laittamisesta. Miehen kanssa juttelet pikkuhiljaa, jos et pysty juttelemaan niin kirjoitahan vaikka kirje hänelle. Missä tietty kerrot että rakastat jne, mutta toivot että.... ja myös että hätätapauksissa pitää toimia niin ja näin. Se vienee aikaa, en ihmettelisi, mutta kyllä hän sen lopulta sulattaa. Ja jos sattuisi käymään niin, ettei muutamankaan vuoden sisällä (kun lapsetkin ovat hieman isommat ja nukkuvat normaalit yöunet ja sinäkin saat levättyä paremmin) ole asiaa hyväksynyt, sitten -omien tuntemustesi pohjin- kannattaa miettiä asiaa uudestaan. Mutta, nyt, tällä välillä, on hyvä että olet voinut asiasta puhua muille, ja kannattaa ottaa vaikka joku muu luottohenkilö kenelle voit päästää höyryjä. Ja voihan perheterapiasta hakea neuvoa yksistäänkin... Voimaa, aurinkoa ja mahdollisimman stressintöntä eloa - ja viikonloppua!