Viestini kuuluisi ehkä ennemminkin jollekin neuroosiosastolle, mutta en sellaistakaan tältä foorumilta löytänyt. Tarvitsisin apua ja haluaisin neuvoja, miten voin itseäni auttaa ongelmani kanssa.
Ongelmanani on aivan järjetön pelko kihomatoja kohtaan. Ensimmäisen kerran sain tartunnan aivan lapsena, jolloin traumatisoiduin tapauksesta vuosiksi niin, että pesin käsiäni lähes ruvelle asti seuraavat kuusi vuotta, aina yläasteelle saakka. En koskettanut ruokaa kuin vasemmalla kädellä, muita asioita tein oikealla kädellä. En muista tuosta ajanjaksosta paljoa, ja lopulta tapa sitten jäi.
Nyt nuorena aikuisena vuosi sitten sain jälleen tartunnan. En tiedä mistä, todennäköisesti joltakin ystävistäni. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun hieman myöhemmin sain tartunnan uudestaan.
Siitä lähtien olen hysteerisesti siivonnut, pessyt, desinfioinut, luutunnut, imuroinut ja ties mitä. En voi laittaa suuhuni mitään pesemättä käsiä ensin huolellisesti. Pesenkin käteni laskujeni mukaan noin sata kertaa päivässä. Desinfioin jopa puhelimeni ja avaimeni päivittäin sekä näppäimistön, hiiren ja ovenkahvat samaten. En anna kenenkään koskea itseeni, paitsi poikaystäväni. Epäilen kaikkia kihomatojen kantajiksi. Tuntuu, että kaikkialla on vain kihomadon munia.
Olen suunnitellut meneväni ammattilaisauttajan puheille, koska en jaksa enää jatkuvaa pelkoa. Käytän järjettömät määrät ajattelullisesta kapasiteetistani vain sen miettimiseen, mihin kaikkialle olen koskenut ja missä välissä menen taas pesemään käteni. Ymmärrän tilanteeni olevan pakkoneuroottinen, ja muutkin ympärilläni ovat huomanneet oireiluni. Ymmärrän senkin, että on varsinainen ihme, että olen ylipäätään saanut tartuntoja näinkin useasti, olen aina ollut varsin siisti.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Miten voin auttaa itseäni? Tuntuu, etten ehdi nauttimaan elämästä laisinkaan tältä kaikelta jynssäämiseltä.
Ongelmanani on aivan järjetön pelko kihomatoja kohtaan. Ensimmäisen kerran sain tartunnan aivan lapsena, jolloin traumatisoiduin tapauksesta vuosiksi niin, että pesin käsiäni lähes ruvelle asti seuraavat kuusi vuotta, aina yläasteelle saakka. En koskettanut ruokaa kuin vasemmalla kädellä, muita asioita tein oikealla kädellä. En muista tuosta ajanjaksosta paljoa, ja lopulta tapa sitten jäi.
Nyt nuorena aikuisena vuosi sitten sain jälleen tartunnan. En tiedä mistä, todennäköisesti joltakin ystävistäni. Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kun hieman myöhemmin sain tartunnan uudestaan.
Siitä lähtien olen hysteerisesti siivonnut, pessyt, desinfioinut, luutunnut, imuroinut ja ties mitä. En voi laittaa suuhuni mitään pesemättä käsiä ensin huolellisesti. Pesenkin käteni laskujeni mukaan noin sata kertaa päivässä. Desinfioin jopa puhelimeni ja avaimeni päivittäin sekä näppäimistön, hiiren ja ovenkahvat samaten. En anna kenenkään koskea itseeni, paitsi poikaystäväni. Epäilen kaikkia kihomatojen kantajiksi. Tuntuu, että kaikkialla on vain kihomadon munia.
Olen suunnitellut meneväni ammattilaisauttajan puheille, koska en jaksa enää jatkuvaa pelkoa. Käytän järjettömät määrät ajattelullisesta kapasiteetistani vain sen miettimiseen, mihin kaikkialle olen koskenut ja missä välissä menen taas pesemään käteni. Ymmärrän tilanteeni olevan pakkoneuroottinen, ja muutkin ympärilläni ovat huomanneet oireiluni. Ymmärrän senkin, että on varsinainen ihme, että olen ylipäätään saanut tartuntoja näinkin useasti, olen aina ollut varsin siisti.
Onko kenelläkään kokemusta vastaavasta? Miten voin auttaa itseäni? Tuntuu, etten ehdi nauttimaan elämästä laisinkaan tältä kaikelta jynssäämiseltä.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Onhan se ikävää, jos tietää että on pakonomainen pelko asiasta jonka pelkäämisen tietää itsekin olevan järjetöntä, mutta ei pääse pelosta eroon. Kannattaa varmaan käydä ammattiauttajan luona vatvomassa tuota fobiaa, jos et muuten siitä pääse eroon.
itsellä oli sama pari kertaa 14-15 vuotiaana.Oli kolme itseä paljon nuorempaa sisarusta,jotka olivat päiväkodissa ja siellähän niiltä lastensairauksilta ja -vaivoilta ei voi välttyä.Ota iisisti.Kun vanhempi poikani oli tokaluokkalainen meillä oli täitä.Sen jos olisit kärsiny niin ymmärtäisit,miten pieni vaiva se on mitä pelkäät.Yritä ajatella että siitä on vain 70-60 vuotta kun tässä maassa kuhisi luteita,pää- ja vaatetäitä ja kaikkea muuta inhottavaa ja siitäkin esivanhemmat selvisivät ilman hysteriaa.Ammattiauttaja varmaankin pystyy tukemaan sinua paljon.